Ihminen on singulaarinen: syvästi ainutlaatuinen ja mihinkään palautumaton. Koska kuitenkin elämme identiteettien eli vertailun, samastumisen, aggression, egon, kateuden, kilpailun ja peilien maailmassa, emme tule toimeen ilman kvantifikaatioita. Viime kädessä esimerkiksi yhteiskunnallista valtaa määrittelevässä vallitsevassa pyrkimyksessä saattaa koko todellisuus mitattavuuden piiriin lienee pohjimmiltaan, eräässä mielessä, kyse tästä: identiteeteistä, vertailemisesta ja samastumisesta, yleistettävyyden ja tunnistettavuuden nimeen perustuvasta luottamuksesta.
"Paras yhteiskunta on siis se, joka vapauttaa ajattelukyvyn velvollisuudesta totella..." (Gilles Deleuze)
20.5.2021
Sukellus syvään päähän
Ihminen on singulaarinen: syvästi ainutlaatuinen ja mihinkään palautumaton. Koska kuitenkin elämme identiteettien eli vertailun, samastumisen, aggression, egon, kateuden, kilpailun ja peilien maailmassa, emme tule toimeen ilman kvantifikaatioita. Viime kädessä esimerkiksi yhteiskunnallista valtaa määrittelevässä vallitsevassa pyrkimyksessä saattaa koko todellisuus mitattavuuden piiriin lienee pohjimmiltaan, eräässä mielessä, kyse tästä: identiteeteistä, vertailemisesta ja samastumisesta, yleistettävyyden ja tunnistettavuuden nimeen perustuvasta luottamuksesta.
13.5.2021
Kamantäyteinen elämä ja homo consumensin symbolinen automaatio
Ostovoimaa
vaativalla kamalla ja tavaralla kehuskeleminen on modernin homo consumensin
symbolista automatiikkaa, itsen vaalimista ja hartauden harjoittamisen tapa.
Uusliberaalia kuluttajaidentiteettiä arkielämässään todellistava ”viimeisten
aikojen ihminen” kierrättää kyläilevää tuttavaperhettä keskiluokkaista makua ja
laatua pursuilevan kotinsa huoneesta toiseen ja esittelee tasapainoa ja
harmoniaa hehkuvat uusitut pinnat, käytännöllistä eleganssia tihkuvat
yksityiskohdat ja laadukkaat huonekalut tyynieleisesti vailla nousukasmaista
pröystäilyä tai tosi-TV:n työläisluokan pseudosnobistista hillittömyyttä.
Hämmästystämme ei
kuitenkaan herätä tämä niinkään esteettisesti virheettömiä koteja suosiva
turistimaisuus kuin tapa, jolla itsestään selvä kamamaisuus läpäisee
keskustelun ja oleilun kaikki avaruudet. Kamalla kehuskelemisen mieli onkin
kahtalainen kuten tämän itsen ulkoisiin objekteihin kätketyn itsekehun
viestikin. Yhtäältä tavara toimii ”statussymbolina”, jolloin ideana on
tavaroitse ilmaista eräänlaista ominaisuuksien kuuluvuussuhdetta: tämän ja tuon
kaman uutuus ja laadukkuus ikään kuin kuuluvat minulle ja minuun,
ostovoimaisuuteni on ratkaisevasti omien kykyjeni seurausta, minulla on oikeus
erottua tai olla kuten muutkin. Ja niin edelleen.
Toisaalta tavaran
heijastavan ja identiteettiä vaalivan voiman on kätkettävä oma tyhjä mielettömyytensä.
Tapojen ja toiminnan automaation ja toiston on ylläpidettävä paitsi kyvykkyyden
vaikutelmaa, myös kätkettävä se tosiasia, ettei mikään määrä haalimista kykene
muuttamaan tavarasuhteen totuutta: sitä, että hankkiessani monikansallisten
yritysten brändäämää designia kotiini ja hyväksyessäni ja ylläpitäessäni tätä kuuluvuussuhdetta
kamaan tulen de jure tekoni ja toimintani tasolla uskoneeksi, ettei
olemisen tapani voi kukoistaa ilman jatkuvaa kuluttamista ja antautumista
kuvitelmalle jokaista halua ja tarvetta vastaavasta empiirisestä objektista.
Yksinkertaisemmin
ilmaistuna homo consumens, moderni keskiluokkainen ihminen, tuottaa
potenssinsa ja olemisensa hehkun liittämällä itseensä ostamansa kaman
ominaisuudet, vaikkei voikaan lausua tätä tosiasiaa muuten kuin paljastamalla
sen vaikuttavuuden toiminnassaan.
Miten homo
consumens sitten toimii? Tavara ei liiku vain giganttien ja agrimarketien hyllyiltä
hänen omistukseensa, vaan myös ja aivan erityisesti hänen puheissaan. Kama
muodostaa taustan ja kehyksen, johon puhunnan mieli ankkuroituu. Homo
consumens ei vain esittele kotiaan ja kamojaan toisille homo consumenseille
simppelinä ja privatisoituneena turismin käytäntönä, vaan puhuu paljon ja mielellään
kaikesta kuluttamiseen ja haalimiseen liittyvästä ikään kuin kyse ei olisi mukavuudenhaluisesta
hulluudesta vaan normaalista tavasta olla ja elää. ”Materialismia” paheksutaan,
mutta kakkosauto, fatbike, valtava taulutelevisio ja 150 neliön hirsitalo ovat
ansaittua varallisuutta, jonka olemassaolo ei vaadi ainoastaan sen omistamista,
vaan myös ja ennen kaikkea sen representaatiota eli symbolista
uusintamista sosiaalisen median kuvapostauksina ja tilapäivityksinä. Niinpä homo
consumensin somefiidi on pullollaan toisten homo consumensien loputtomia
tilannekuvia kotikuntosalin intervallitreeneistä, lasitetun terassin uusista
ruokailuryhmistä ja voimaannuttavalla aforistiikalla somistelluista etätyöpisteistä.
Kommenttipalstoilla kaikuu neuroottisen samastumisen lamauttama tsemppihenki.
Nykyään homo
consumensin asuttama kuluttajuuden kupla tai kapseli on toki eriytymässä ja
muuttumassa alati ahtaammaksi, vaikka sen kansallinen valta-asema yleisenä
normaalin mittana edelleen onkin suhteellisen kiistaton. Tendenssi on kuitenkin
selvä: keskiluokkainen kuluttajuus on vähitellen uhanalaistumassa, mikä
tarkoittaa homo consumensin paljastumista aina vain enenevissä määrin
omana historiallisena ihmislajinaan pikemmin kuin ihmislajin normaalin
määrittelevänä yleisyytenä.
Kamakierroksen
päätteeksi onkin kenties nykyaikana – jälleen – yhä uskottavampaa esittää
myötäsukaisen ihastelun sijaan kysymys: ”Oletko vakavissasi? Pitäisikö minun nyt
ottaa sinut vakavasti?” Aivan: tämäkö saa sinut tuntemaan olevasi elossa?
Nämä ovat tietenkin naiiveja ja yksinkertaisia kysymyksiä, joita on esitetty
niin kauan kuin porvaristo on luokkana ollut olemassa. Elämme kuitenkin aikaa,
jolloin homo consumensin antamat vastaukset näihin kysymyksiin käyvät
aina vain sakeammiksi ja yltiöpäisemmiksi. Tämä sakeus ja yltiöpäisyys
tunnetaan laajalti ’tolkkuna’, jota tavan takaa julistetaan tarvittavan
kaikenlaisten ”ääripäiden” uhatessa. Pahin ja uhkaavin ääripää lienee kuitenkin
itse tolkku, joka, omaksuessaan eräänlaisen diskurssien Jeesuksen mission, on tyystin
sokea omalle sovittajuutta isoavalle pienuudenhulluudelleen.
Tolkun ajassa
tolkkua ei julisteta, etenkään tarpeellisena hyveenä. Niin kauan kuin tolkun normaalius
on jaetun todellisuuden jakamaton nollapiste, se pysyy näkymättömissä ja muhii valtakunnallisen
konsensuksen laskoksissa. Teknokraattinen valta organisoi ”yhteisten asioiden
hoitamiseksi” ymmärretyn politiikan ja suosii rehellistä ja yritteliästä kuluttajaa,
jolle omaisuuden kartuttaminen on yksi legitiimi ja tavoitettavissa oleva keino
huolehtia jälkikasvunsa onnesta. Tämä horisontti on murenemassa. Homo consumens
kohtaa oudon kysymyksen mahdollistumisensa ehdoista järjestelmässä, joka ei enää
palkitse hänen uskollisuuttaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)