Joonas Konstig aikalaistyperyyttä keksimässä

Joonas Konstig provosoi taidepiirejä Ylen kolumnissaan rinnastamalla toisiinsa romanttisen taiteilijaneron ja myyntitykin. Konstigin mukaan ”[h]arva osaa olla itsekeskeisempi kuin taiteilija, kun taas hyvä myyjä on muiden ihmisten palvelija”. Siinä missä taiteilija tarkastelee itsereflektiivisesti omia tuntemuksiaan ja generoi teoksensa niiden kautta, myyjä asettaa lähtökohdakseen asiakkaansa tarpeet ja halut. Tekstinsä loppuosassa Konstig pehmentää vastakkainasetteluaan ja päätyy – hellyttävän uusliberalistis-porvarillisesti – jäsentämään myyntitykkiä ja taiteilijaa yhdistävän tekijän: molemmat luovat yleisössään haluja ja tarpeita, joiden olemassaolosta sillä ei ollut tietoakaan.
 
Näin taide voi Konstigin keksimän Nokia-aiheisen vertauksen mukaan ”[p]arhaimmillaan (…) tarjota kosketusnäyttöjä elämän käsipuhelimeen paljastamalla ihmiselle itsestään sellaisia puolia, joista he eivät tienneetkään”.
 
Samastamalla tiedostumattoman paljastamisen ja mainosten tunnetun kyvyn luoda tarpeita ja organisoida halun talouttamme kannattelevia fantasioita Konstig häivyttää taiteen traumaattisen ja poliittisen ulottuvuuden (yhteisöllisen fantasian lävistämisen), joka onkin häivytettävä, jotta provokaatiossa olisi jotain mieltä. Näin hän ehdollistaa tarkastelunsa rakenteelliselle typeryydelle, jonka puitteissa voi sitten diagnosoida elokuvateollisuuden kelpaavan kuluttajille taidetta paremmin, koska elokuvatuottajien on – toisin kuin kokeellisten taiteilijoiden – mietittävä ”yleisöä enemmän kuin itseään”.
 
Viihdeteollisuus näyttää näin syntyvän tuottajiensa epäitsekkyydestä, kun taas taidetta luovat lähinnä vieraantuneet ja narsistisessa kuplassaan operoivat ”nerot”. Rakenteellisesti typerän tästä näkökulmasta tekee se, ettei halujen ja tarpeiden tuottamista ja organisoimista liitetä kriittisesti fantasian ulottuvuuteen, jolloin kysymys taiteen funktiosta muuttuu itsessään fantasmaattiseksi: käytännön seuraus Konstigin järkeilystä on, että taideteoksen pätevyyttä päädytään arvioimaan tavallaan ”narsistisin” eli egon eheyttä turvaavin kriteerein. Hyvää taidetta on se, joka kannattelee, luo ja rakentaa jaettua yhteiskunnallista fantasiaa, ei niinkään se, joka kollektiivisen fantasian lävistäessään pakottaa katsomaan maailmaa uudella tavalla, kun jaettuuden ja yhteisyyden kategoriat törmäytetään (fiktioitse uutettuun) todellisuuteen. (Sattumoisin usein juuri jälkimmäisen muodon taideteokset ovat fragmentaarisia ja ”vaikeita”, sillä teoksen oman logiikan sisäinen ankaruus – ei niinkään taiteilijan narsismi – pakottaa ne siihen.)
 
Konstigin ”taidekäsitys” tarjoaa opettavaisen näkymän uusliberaalin halukoneen masinoimiin lopun ajan oivalluksiin, joiden latteus ja älyttömyys todistavat vuosikymmenien aikana sisäistetyn utilitaristisen talousrationalismin ja egoismin tarjoamien analyyttisten eväiden heikkoudesta. Konstigin näkemystä voi pitää opportunistisena ja sen taustalla olevaa politiikkaa lohduttoman kyynisenä. Minusta sen suurin ongelma saattaa kuitenkin olla silkka typeryys.
 
 

"Takerrun hulluuteeni"

 Tilannekatsaus alkavana vuonna 2021
 
 
Vuosi on hyvä aloittaa rehellisyyteen pyrkivällä itsereflektiolla – ja tietenkin kritiikillä. Olenkin kirjoittanut jo useita kriittisiä tekstejä, jotka käsittelevät keskiluokkaisuutta ja keskiluokkaa. Tämäkin teksti on kriittinen; nyt kuitenkin pyrin jäsentämään aihetta toisesta näkökulmasta, ennen muuta henkilökohtaisen kokemukseni kautta. (Lopuksi valitan – aivan vähän vain – rahattomuudesta ja osattomuudesta, vaikka tietenkin olen monin tavoin etuoikeutettu, eikä siitä sen enempää…)
 
Lapsuuteni oli pitkä ja turvallinen. Vaikutelmien sulattelulle oli paljon aikaa ja tilaa; hoivaa ja ruokaa ei koskaan puuttunut, vaikka rahasta joskus tekikin tiukkaa. Tavallaan vanhempieni luokkanousu ja toivon näköalat tarttuivat minuunkin perusturvallisuutena, joka kantaa yhä tänäänkin. Esimerkiksi joidenkin esseideni raastavatkin purkaukset ja hylkäämisen ja väärinymmärretyksi tulemisen kokemusten rikas erittely ovat tämän turvallisuuden ja tasapainoisuuden kasvattaman luovuuden kukkaan puhkeamista ja kukoistamista.
 
Vaikka teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena aloinkin kokea ulkopuolisuutta myös perhepiirissäni, en ilman ehjää ja turvallista lapsuutta olisi näinkään toimintakykyinen, vaan luultavasti nykyistä paljon alkoholisoituneempi ja katkerampi. Liiallinen herkkyyteni saisi viettitalouteni pyörimään ylikierroksilla ja neuroottisuuteni puhkeaisi pahanlaatuisiksi addiktioiksi.
 
Vaikka yhtäältä on tietenkin totta, että keskiluokkaisuuteen liittyy konformismia, latteutta, tylsää privatisoitumista ja luokkatiedotonta eskapismia, on toisaalta niinkin, että keskiluokkaisuus muistuttaa minua kivuliaasti aikuiselämääni määrittävästä epäreiluuden kokemuksesta: kaikesta opiskelusta, työteliäisyydestä ja lahjakkuudesta riippumatta en ole saavuttanut – enkä ole saavuttamassa – sellaista elintasoa, jonka katson meriittieni ja työni pohjalta ansainneeni. Vanhempieni hoivan mukana peruselämänasenteeseeni siirtynyt toivon ja nousun näköala on kohdallani osoittautunut petokseksi ja silmänlumeeksi, johon uusliberaali post-hyvinvointiyhteiskunta tarjoaa vain yhtä ja samaa lohduttomuutta ja kuvitelmaa. Tässä kuvitelmassa kaikki on kiinni ”vapaasta” yksilöstä: mitäs menit valitsemaan väärin, olisit yrittänyt enemmän.
 
Keskiluokkainen työllään vaurastujakin unohtaa usein, ettei koskaan olisi saavuttanut nykyisyyttään ilman valtion laajasti subventoimaa julkista koulutusjärjestelmää. Uusliberalismi opettaa niin köyhät kuin rikkaat yliarvioimaan valintojensa vaikutusalan. Taloudellisessa ahdingossa kärvistelevä prekaari freelancer, joka syyttää itseään huonoista valinnoistaan ja virhearvioistaan, on käänteisesti yhtä suuruudenhullu ja väärässä kuin kokoomusta äänestävä munkkiniemeläinen lääkäripariskunta, jolle elämässä onnistuminen on oman uurastuksen ja oikean asenteen ansaittua tulosta.
 
Lapsuudessa saadun hoivan ansiota on, että kykenen jäsentämään nuoruuteni ja aikuisuuteni osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset proosaksi, kirjoittamaan esseitä, ilmaisemaan runokokoelmallisen verran tuntemuksia siitä, ettei minua ole kyetty ymmärtämään ja haluamaan ”sellaisena kuin olen”. Vihan, kunnianhimon ja koston fantasiat eivät ilmene vakavana alkoholismina tai reaktiivisena väkivaltana, vaan jalostuvat taiteeksi ja kriittiseksi kirjoitteluksi.
 
Paradoksi on siinä, että juuri keskiluokkaisuus – alun perin proletaaristen vanhempieni toivontäyteisenä näköalana, sittemmin aineellisena vaurastumisena ja sosiaalista luottavaisuutta rakentavana arvomaailmana – luo puitteet ja toimintakyvyn, jotka mahdollistavat taiteellis-kriittisen työteliäisyyteni ja mielenterveyteni säilymisen.
 
Nykyinen elämisen taidon harjoitteluni ja itsereflektioni on kuitenkin samalla laajan pettymyksen ja osattomuuden työstämistä, pyrkimystä sen luonteen ymmärtämiseen. Keskiluokkainen elintaso näyttäytyy minulle ennen muuta saavuttamattomana haaveena taloudellisesta vakaudesta, joka toisi helpotusta myös taiteelliseen työhön. (Kirjastoissa kirjoittamisen sijasta voisin remontoida itselleni rauhallisen työhuoneen; keskittyä taiteen tekemiseen ilman pelkoa työttömyysturvan menettämisestä; tuntea oloni ihmiseksi, hankkia vinyylilevysoittimen.)
 
Turvallisesta lapsuudesta käsin minua kantaa yhä kyky vetäytyä rauhaan ja tylsyyteen, jossa vaikutelmat ja tunteet vain ajan kanssa sulavat sopivan kokoisiksi ja muotoisiksi. Ahdistavasta taloudellisesta epävarmuudesta huolimatta kykenen useimmiten vakauttamaan kokemukseni jonkinlaisesta perusturvallisuudesta ja optimismista. Nämä suojaavat minua stressiltä, joka puolestaan johtaisi lyhytnäköiseen reaktiivisuuteen ja itse-erittelyn katoamiseen. Käydessäni pohdiskelukävelyillä, kirjoittaessani päiväkirjaa ja asettuessani vuoteeseen lueskelemaan luon vaikutelmille viivettä, tilaa ja aikaa elää kokonaisen ja rikkaan elämänkaaren.
 
Lapsuudessa saadun hoivan ansiosta minulla on myös kykyjä ja valmiuksia pyrkiä sellaisiin sisäisiin tiloihin ja oloihin, joiden kautta luon välimatkaa rahattomuuden tuottamaan stressiin ja näköalattomuuteen. Toisinaan luon tätä etäisyyttä ryyppäämällä – joskus mikään muu ei auta – mutta niin sanotun arjen tasolla hallitsen muitakin strategioita, juopottelemista vähemmän tuhoisia ja eskapistisia. Juuri ne, melko normaalin perhe-elämän ohella, estävät minua suistumasta tätä kummempaan itsetuhoisuuteen.
 
(Jos tuloni kohoaisivat ja vakiintuisivat jonnekin keskiluokkaisen alkupään tuntumaan, alkoholin kulutuksenikin epäilemättä nykyisestä jossain määrin vähenisi, kun rahaa riittäisi monenlaisiin mielekkyyttä tuoviin harrastuksiin ja satunnaisiin irtiottoihin. Tämä on yksi syy, miksi vihaan keskiluokkaisten tyypillistä hurskastelua työttömien alkoholisoitumisesta puhuttaessa. Ikään kuin juuri viina ei auttaisi edes hetkeksi saamaan maailmaa järjestykseen; ikään kuin köyhä ei jo evolutiivisista syistä valitsisi mieluummin lyhyen tähtäimen varmaa, mutta vähäistä nautintoa kuin panostaisi pitkän tähtäimen epävarmoihin tai olemattomiin lupauksiin.)
 
Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen vuoden alku, jonka olen avannut toivomalla jälleen kerran – turhaan – taloudellisten olojeni kohenemista edes pienen apurahan verran. Jatkan toivomista ja hakemusten täyttelemistä. Kuljen kohti arvaamatonta pimeyttä (sitä samaa, jota kohti me kaikki kuljemme enemmän tai vähemmän suljetuin silmin), takerrun hulluuteeni ja tähän viheliäiseen, verkkaiseen elämään.