26.4.2022

Luovan elämän outous ja kielen erämaa

 
Joskus nuorena ajattelin kirjailijoiden olevan ihmisiä, jotka kirjoittavat aamusta iltapäivään ja pitävät puolipäivän aikaan lounastauon. Ja osa meistä tekeekin näin. Oma luova työni on kuitenkin rytmiltään puuskittaista ja epäsäännöllistä. Joensuu-trilogiaa kirjoitin kesällä 2016 arkisin noin 4–6 tuntia kunakin päivänä suunnilleen viiden liuskan päivätahdilla, aamusta iltapäivään. Tällaiseen en ole aiemmin enkä sittemmin kyennyt, enkä juuri haluaisikaan.
 
”Normaali” työtahtini on hajanainen, puuskainen ja säännötön. Voi kulua kuukausia, etten kirjoita mitään, sitten kirjoitan yhtenä tai kahtena päivänä tunnin tai kaksi, sitten seuraavalla viikolla neljänä päivänä 1–4 tuntia, sitten tulee parin viikon tauko… ja niin edelleen. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että myös eri kirjojen kirjoitustyössä on eroja. Jokainen kirja tuntuu tarvitsevan hieman omanlaisensa suhtautumisen luovaan työhön.
 
Joensuu-trilogia vaati kurinalaisuutta, klassisen kirjailijakuvan mukaista pidättyväisyyttä Philip Rothin tyyliin. Jokaisen kirjoitussession jälkeen teki mieli ankarasti ryypätä, mutta säästin juopottelun viikonlopuille, sillä tiesin pämppäämisen vievän seuraavan päivän tehot. Ja tehoja minä tarvitsin, sillä teksti virtasi ulos ruumiista, ja ruumis pumppasi, työskenteli, synnytti.
 
Esseekokoelma tarvitsi kirjaston. Ei kirjojen, vaan kirjaston yleisen mielentilan vuoksi. Moni muukin kirjani on vaatinut kirjaston mielentilaa, jota ei kotoa tai treenikämpältä löydy.
 
Laula herrasi doxaa -kokoelman runoista moni puolestaan on saanut alkunsa viskihiprakassa, vaatinut sen tullakseen ulos. Jotkut tekstit pakottavat hyppäämään liminaalisiin mielentiloihin, etsiytymään henkisille rajaseuduille (enkä nyt puhu psykedeeleistä). Nämä rajaseudut saattavat aktivoitua vaikkapa niin, että kävelen ankean teollisuusalueen halki tuon seudun ”seutuisuutta”, sen seutuna-olemista ja mieltä kontemploiden.
 
Kaikki luova työ vaatii harhailemista, lorvailemista ja tylsistymistä. On myös kirjoja, joiden kirjoitetuksi tuleminen edellyttää harhailemisen, perseilyn ja lorvailun jalostamista suoranaiseksi metodiksi. Tällaista kirjaa kirjoitan nyt. Kun viime vuoden loppupuolella sain idean teoksesta, huomasin pian, että minulla on vasta teemat ja skenaario, muttei vielä kieltä. Miten siis löytää kieli?
 
Päätin – taustalukemiston kautta rakentuneiden kontekstien ja metodisen vaiston perusteella – ryhtyä tarkastelemaan kriittisesti yleistä suhdettani työhön ja hupiin. Havaitsin saman tien ainakin kaksi asiaa. 1) Työttömyydestäni (ja käytettävissä olevan ajan paljoudesta) huolimatta arkipäivääni määrittelee jonkinlainen hämärä jako ”työaikaan” ja ”vapaaseen aikaan”. 2) ”Työaikaan” liittyy epämääräinen tuottavuuden pakko, tarve ”saada jotain aikaiseksi”.
 
”Aikaansaamattomat” päivät tulkitsin, monilta osin tiedostamatta, paheksuttavaksi joutilaisuudeksi. ”Tuottavat” päivät olivat ratkaisevia, onnistuneita. Viikonloppuisin sai ryypätä, sunnuntaisin löhötä krapulassa, mutta maanantaista perjantaihin oli kyettävä tuottamaan. Koska en kyennyt, olin turhautunut ja ahdistunut.
 
Olin juuri saanut valmiiksi uuden romaanikäsikirjoituksen (vielä julkaisematta). Sitä olin loppuvaiheessa työstänyt laatimani viitteellisen päivärytmin mukaisesti. Vuodenvaihteen hujakoilla minulle oli jo selvää, että työn ja huvin ero oli romahdutettava. Jos kieli löytyy erämaasta, oli etsiydyttävä erämaahan.
 
Kirjoittaminen vaatii aina omalaatuisia pidättäytymisen muotoja. Joskus ei sovi ryypätä, vaikka luova prosessi saa aikaan tiloja, jotka huutavat anksiolyyttiä. Pidättäytyminen on myös antautumista. Jokainen erämaa vaalii salaista, vallitsevan järjestyksen romuttamista himoavaa ekstaasiaan. Kun tämä ekstaasi eli kieli löytyy, voi kirjoittaminen alkaa. Silloin elää jo uudessa kielessä, uudessa kirjassa.
 
Vuodenvaihteen jälkeen aloin vaalia tietoisia käytäntöjä, joilla romahdutin sisäistämääni työn eettistä järjestystä. Moni näistä käytännöistä oli naurettavan vähäpätöisiä, melkeinpä symbolisia. Musiikin kuuntelemista aamupäivällä sohvalla istuen, muuta tekemättä. Myöhään valvomista, myöhään nukkumista. Päämäärätöntä vaeltelemista ympäriinsä lähiseuduilla. Laajoja itsereflektioita, tarinamuotoisia sepitelmiä menneisyydestä nykyhetkeen. Itsepintaista pyrkimystä tuottamattomuuteen, jatkuvaa hankkiutumista mitääntekemättömyyteen, lorvailua mahdollisimman monessa eri muodossa.
 
Uuden kirjan kieli tuntui välillä olevan aivan lähituntumassa, toisinaan taas hakeutuvan kauemmas, ulottumattomiin. Annoin sen oleilla, enkä yrittänyt päästä siihen käsiksi. Jatkoin lorvailemista, uumoilua ja tylsistymistä. Tuottavuuden outo pakko irrotti ruumiistani. Lakkasin välittämästä, en piitannut vähääkään, vaikka luovat työt seisoivat. Joskus sävelsin jotain bändille, mikäli sattui huvittamaan; kirjoitin aamuisin päiväkirjaa, kuljeksin ympäriinsä itsekseni jutellen; virittelin uteliaita ja sotkuisia keskusteluja ystävieni kanssa humalassa; luin feminististä filosofiaa ja tyttöjen tykityskirjallisuutta, opettelin olemaan flegmaattinen; kehittelin pakenemisen strategioita ja mielentyyneyttä.
 
Oikeastaan imperfektissä puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä juuri näin toimin edelleen. Uusi kirja vaatii uuden kielen, ja tällä kertaa joudun keksimään itseänikin uusiksi. Tätä kirjoittaessa olen jo päässyt alkamaan kirjanikin, ja tiedän myös, kuinka tärkeää nykymoodin ylläpitäminen on. Kirja, jota olen kirjoittamassa, syntyy lorvimalla ja aikaa tuhlaamalla. Se ei vaadi vain kurinalaisuutta, vaan myös kurin hylkäämistä, tekstin ja ruumiin anarkiaa.
 
Mutta mitä tapahtuu, kun ruumis omaksuu anarkistisen olemisentavan? Se lakkaa olemasta kirjoittamisen väline, ja juuri tästä on kysymys, kun kirjailijan on keksittävä itsensä uudelleen.
 

17.4.2022

Hullu Jeesus

 
Pitkäperjantai tuli ja meni, mutta jo traditioksi muodostunut pitkänperjantain blogiteksti jäi kirjoittamatta ”kiireiden” vuoksi.
 
Näin pääsiäisen pyhien aikaan olen kyllä ehtinyt ajatella Jeesustakin. Aivan yksinkertaisesti miellän Jeesuksen tyyppinä, joka oli niin hullu, että antoi itsensä maailmalle, vaikka tiesi, että tulee hyväksikäytetyksi ja tapetuksi. Juuri niin sitten tapahtuikin.
 
Nykypäivän Jeesuksen ajattelen olevan sellainen ihminen, joka antaa luottoa huijarille, vaikka tietää hyvin, ettei luvattuja rahoja kuulu takaisin. Keskiluokkainen ja liberaali nykykristitty pitäisi Jeesusta sinisilmäisenä idioottina ja huolestuttavana esimerkkinä nuorison hedelmättömästä velttoilusta. Jos Jeesuksella olisi koti, hän majoittaisi sinne kännistä festariväkeä, eikä välittäisi, vaikka joku veisi kotiteatterin ja stereot. Naapurin raittiille fundamentalistille aamutunneille jatkuva jokaöinen juhlinta tosin olisi varsinainen koettelemus: sillä aikaa kun kunnon ihmiset yrittävät saada nukutuksi, että jaksavat aamulla töihin, saatanan hipit sen kun riehuvat kommuunissaan. Ja entä gentrifikaatio? Pilalla, kaikki pilalla.
 
Jeesuksen anteliaisuus ylittää hyvien tapojen ja moraalin rajat. Siksikö on keksittävä synti ja syyllisyys, että itsensä antamiselle olisi edes jokin hämärästi järkevä syy? En tiedä. Syyllisyys on perustunne, ja kristillisyyskin on perinteisesti ollut melko velkavetoista. Kiintoisaa on ainakin se, että kristinuskon synty näyttää liittyvän metallirahaan siirtymisen synnyttämiin käsitteellisiin innovaatioihin. Kuten David Graeber kirjoittaa: ”jossain mielessä nämä [nykyiset maailmanuskonnot] näyttävät syntyneen suorana reaktiona markkinalogiikalle”:
 
jos tietty sosiaalinen alue rajataan täysin materiaalisten hyödykkeiden itsekkäälle hankkimiselle, on lähestulkoon väistämätöntä, että pian joku muu pyhittää toisen alueen saarnatakseen, että perimmäisten arvojen näkökulmasta materia on merkityksetöntä, ja että itsekkyys tai peräti minuus on harhaa. (Graeber, ”Velka: ensimmäiset 5 000 vuotta”)
 
Kysymys kristinuskon suhteesta materiaaliseen maailmaan saa tässä jäädä avoimeksi, mutta kiistatonta on, että sikäli kuin kristitty uskoo tämän- ja tuonpuoleiseen, jakautuu hänen maailmansa ainakin jollain tavalla kahtia, eikä ole sattumaa, että monelle kristitylle juuri ”näkymätön maailma”, Hengen todellisuus, on ensisijaista.
 
Tuonpuoleinen antaa selityksen Jeesukselle. Syntikeskeisessä tulkinnassa se tarjoaa myös jättiläismäisen velkavivun, joka sinkoaa Ihmisen pojan korkeuksiin ja viimeistelee uhritoimituksen. Jeesus ei olekaan oikeasti hullu, vaan hänen hulluutensa on korkeampaa järkeä. Ristinkuolema sovittaa velan Isään nähden, mutta vipuvarsi säilyy, koska Jeesus on taivaassa ja maan päälle jääneiden osana on ääretön, armahdettu syyllisyys. Velka on maksettu, mutta velan logiikka jää.
 
Vierastan velkakeskeistä tulkintaa ja tuonpuoleiseen jumittavaa rationalisointia, joka tuntuu vievän terän Jeesuksen sosiaalisista hierarkioista piittaamattomalta poliittiselta älyvapaudelta. Älyvapaus on tässä luettava älynvapaudeksi, joka tolkun katsannossa näyttää epäilemättä kaikin tavoin houreiselta.
 
Mel Gibsonin The Passion of the Christ ei ole haastava katsottava niinkään väkivaltansa kuin nautinnollisuutensa sietämättömyyden vuoksi. Katselemme Kristuksen ruumiista irtoavia verisiä lihanpaloja samalla uteliaalla nautinnolla kuin seuraamme Elisabeth Mossin loputtomalta tuntuvia kärsimyksiä Handmaid’s Talessa tuotantokausi toisensa perään. Jos näistä taideteoksista riisuu niihin kuuluvan brutaalin väkivallan, ne lakkaavat olemasta kiinnostavia. Tämä ei ole nihilistinen toteamus, vaan asianmukainen huomio halutaloutemme tummanpuhuvasta taustasta. Väkivalta ei ole mukana eettisen sanoman kirkastamiseksi, vaan viesti on pikemminkin itse etiikan väkivaltaisuus. Etiikka on halun julkisivu, jonka perusta on väkivallassa.
 
Nihilismi, kyynisyys ja väkivallan fasistinen glorifiointi ovat tapoja oikeuttaa ja rationalisoida satunnainen halun maailmanjärjestys, sitoa ja mobilisoida halu suhteessa johonkin määriteltyyn tai määrättyyn mielikuvituksettomuuden muotoon. Mielikuvituksetonta, joskin ehkä järkevää, on myös sitoa Jeesus uhrin ja velan väkivaltaan, Isän tahdon jatkeeksi. Gibsonin The Passion of the Christ on tylsää gorea siinä missä Scorsesen fundamentalistipiirejä närkästyttänyt Kristuksen viimeinen kiusaus hylkää ikävystyttävän realismin ajattelun hyväksi. Edellistä tosin on turha moittia väkivaltaisuudestaan tai edes moralisoida ”sadistisesta masokismistaan” sen enempää kuin jälkimmäistä on syytä kritisoida eksegeettisten mutkien oikomisesta.
 
Miten Jeesuksesta pitäisi ajatella? Olen tässä hommassa vähemmän kuin puolitiessä. Epäilemättä hän oli hullu, idean riivaama, vailla taiteilijan, muttei profeetan lahjakkuutta. Idea vaatii purkautumistaan. Jeesus kaataa rahanvaihtajien ja kaupittelijoiden pöydät, kääntää asetelman ylösalaisin, haukkuu normaalia liiketoimintaa jumalanpilkaksi, vetää puoleensa hamppareita, prostituoituja ja muuta roskaväkeä, kutsuupa esiin mädäntymisprosessin alkuun ehtineen Lasaruksenkin. Scorsesen Kristus-tulkinnassa Jeesus tosiaan vaikuttaakin mielipuolelta alati vaihtuvine visioineen, joiden perässä opetuslapsillakin tuntuu olevan vaikeuksia pysytellä. Keskiluokkainen nykykristillisyys ei tällaisia hulluja kaipaa, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Mitä vaihtoehtoja meille sitten jää? Avaruusdildolla ratsastava Elon Musk? Joku Googlen häiskä? Meemeitse leviävä evankeliumi? Se on täytetty… mikä? Pasteija?
 

13.4.2022

Menneiden muistelua ja muuta kummallista, osa 1000

 
Facebook-syötteessäni tuli hiljattain vastaan erään helluntailaisaikaisen nuorisopastorini päivitys, joka vei ajatukset suoraan 2000-luvun alkuun. Olin tuolloin alle parikymppinen, kaikin tavoin outo ja epävarma. Koin tulevani uskovaisten piireissä hyväksytyksi, vaikka samalla tunsinkin olevani monin tavoin ulkopuolinen – siitä huolimatta, että olin helluntailaisperheen kasvatti ja omaksunut uskoni ”äidinmaidossa”. Halusin samastua ja erottua. Halusin kuulua joukkoon, vaeltaa omillani. Paimenten auktoriteetin hehku lämmitti. Jossain reunamailla, yksinäisillä kävelyillä ja kirjoituspöytäni ääressä, kohoilivat ajatukset, jotka tahtoivat omilleen, jumalankuvia kaatamaan.
 
Suhteeni tuon ajan hengellisten piirien musiikkikulttuuriin kuvaa asetelmaa mielestäni hyvin, ehkä laajemmassakin mielessä. 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa helluntailaisnuoriso fanitti Bass ’n’ Helenin, Terapian, DC Talkin ja Michael W. Smithin kaltaisia ”kristillisen rockin” isoja nimiä. Näihin törmäsin itsekin, kun 1998 aloin vähitellen löytää ystäviä samanikäisten uskovien piireistä. Aika nopeasti tajusin olevani yksin suuren musiikillisen ensirakkauteni Ismo Alangon kanssa.
 
Kuitenkin juuri Alangon sanoitukset tuntuivat kertovan jotain olennaista juuri minun sielunmaailmastani. Kokeilin kyllä Terapiaa ja Bass ’n’ Heleniä, mutten kyennyt löytämään niiden teksteistä mitään inspiroivaa. Musiikkikin tuntui oudon sovinnaiselta – mikä ei ole ihme, jos verrokkina on Alangon kaltainen alati tyyliään uudistava säveltäjälahjakkuus. Terapian Tule & kazo vaikutti Säätiön Pulun rinnalla pelkältä vaatimattomalta hevipastissilta. Terapialta löytyi kyllä pirteitä funk-vaikutteita ja rouheaa kitarariffittelyä, mutta Pulun sävykkäät haitarit ja klarinetit viehättivät enemmän.
 
Ennen kaikkea löysin elämäni todellisuuden Alangon teksteistä. ”Väritän värityskirjaa, vedän viivan pisteestä toiseen / kokoan palapeliä, josta puuttuu paloja” sanoi minulle omasta elämästäni kaiken tietämisen arvoisen; Terapian ”Tämä kaupunki tarvitsee Jumalaa / ei enää kauan tule toimeen se omillaan / Tämä kaupunki tarvitsee auttajaa / jonkun joka sille valon voisi lahjoittaa” kyllä antoi ymmärtää julistavansa jostain, mitä oli syytä pitää tärkeänä, mutta tällainen julistaminen ja varmuus jättivät minut ulkopuolelleen. Kun aloin itsekin kirjoittaa laulutekstejä 15-vuotiaana, halusin kuvailla sisäistä myllerrystä, vihaa, kaunista ja kauheaa todellisuutta. Jeesuksesta tai Jumalasta en osannut kirjoittaa, vaikka yritinkin. Harva asia on yhtä tylsää kuin kaikkivaltius, täydellisyys ja synnittömyys. (Koettakaapa huviksenne lukea vapaiden suuntien piirissä suosittujen ylistyslaulujen sanoituksia; veikkaan, että tuota pikaa haukottelette.)
 
Siinä missä Terapia lauloi Jeesuksesta, Alanko lauloi elämästä. Vieraantumisen kokemustani vielä korosti se, että juuri Terapian kaltaisten artistien musiikki näytti tarjoavan monelle uskovaiselle kaverilleni samastumisen pintaa ja identifikaation kohteita. Miksi Alangon hauras ja angstinen eksistentialismi viehätti minua enemmän kuin kristillisten rokkarien itsevarma julistus? Siksikö, etten löytänyt itsestäni sitä miehekästä selkeyttä ja varhaiskypsää tyylikkyyttä, jota monet ikätoverini performoivat istuessamme yömyöhään leirikeskuksen saunassa syntyjä syviä jutellen? Halusin kyllä olla kuten he, mutta tunsin olevani toivottomalla tavalla toisenlainen.
 
Ulkopuolisuuden tuntemukseni olisivat epäilemättä olleet lievempiä, mikäli helluntailaispiirien nuorisokulttuuri olisi ollut feminiinisempää – tai sanotaanko feministisempää: tietoisempaa, valistuneempaa, sensitiivisempää. Kun sitten vuonna 2003 menin naimisiin – helluntailaisille tyypilliseen tapaan nuorella iällä –, osallistuimme puolisoni kanssa parisuhdeiltoihin ja avioliittoseminaareihin, joissa vielä ainakin tuohon aikaan uusinnettiin ahkerasti perinteisiä sukupuolirooleja ja -käsityksiä. Vielä 2010-luvun kynnyksellä oli mahdollista kuulla vakavalla naamalla opetettavan, että nainen on miehen alamainen, vaikka tuon ”alamaisuuden” pahaenteistä kaikua jo hieman sekoitettiinkin opettamalla, ettei naisen sentään tarvitse seurata miestään robotin tavoin. Alamaisuus oli kuitenkin säilytettävä, olihan se Jumalan tahto.
 
Vaikka miehen ylemmyydestä taitaa nykyään kuulla harvakseltaan helluntaipiireissäkin, auktoriteettilähtöisyys ei tunnu kadonneen minnekään. Nykyhellarikin tahtoo tulla Jumalansa hallitsemaksi, ja yhteiskuntakriittisissä puheenvuoroissa korostuu moraalisen johtajuuden kadottamisen pelko. Vanhan kotiseurakunnan saarnastriimiä seuratessa tulee outo olo. Vaikka puitteet ovat modernit, pastorin puheissa toistuvat kovin tutut ideat ja ajatukset: on vältettävä ”harmaita alueita” (kuten joogaa, alkoholia ja baarielämää) ja ”pysyttävä kirkkaudessa” (osallistuttava aktiivisesti seurakuntaelämään, luettava Raamattua, rukoiltava ja evankelioitava).
 
Saarnojen kuunteleminen onkin nykyään jännä kokemus. Tuntuu ihmeelliseltä katsella sisään todellisuuteen, jonka jokaisen nyanssin ymmärrän sisäpiiriläisen tarkkuudella ja erehtymättömyydellä, mutta joka kuitenkin on jotain olennaisesti ulkopuolellani olevaa – jotain mihin en enää vuosiin ole kuulunut enkä osallistunut, jotain mihin en enää kykene perustavalla tasolla uskomaan.
 
Vieraantumisen ja outouden tunne on kutkuttava. ”Tuonne olisi hauska mennä ympäripäissään”, tulee ajatus mieleen. Hauskaa ehkä, mutta hiukan pelottavaakin. Oli miten oli, saarnojen kuunteleminen kännissä toimii yllättävän hyvin; tämän ovat pari muutakin ex-helluntailaisystävääni todenneet. Ei olekaan mikään ihme, että uskovaisten avoimet ulkoilmatapahtumat houkuttelevat humalaisia juhlijoita. On viehättävää ja kummallista tavata ihmisiä, joiden suhtautumista toiseen usein määrittelee ristiriitainen kaksinaisuus: yhtäältä perusinhimillinen halu kohdata ihminen ihmisenä, toisaalta ”evankelioimisen” paine, joka asettaa vastapäätä olevan toisen kohteeksi tai ”maaperäksi” – joksikin, josta tiedetään aina jo se, mitä vailla hän on (paremmin kuin tämä itsekään tietää).
 
Asetelma on vielä jännempi, mikäli tämän dynamiikan kykenee tajuamaan pohjiaan myöten. Jos uskoo tuntevansa totuuden, on helppo asettua tietämään paremmin. Eivät kaikki helluntailaiset näin tee, mutta asetelma on varsin tyypillinen. Ristiriidan olemassaolo myös tiedostetaan. Ei kuitenkaan vaikuta sattumalta, että helluntailaisia irvitään muissa tunnustuskunnissa heidän paremmin tietävästä arroganssistaan. Helluntailiikkeen menneisyyskin auttaa ymmärtämään asetelmaa. Valtavirtakristillisyyden piirissähän helluntailaisuus on aikoinaan mielletty viheliäiseksi lahkohenkisyydeksi. Kenties moraalisen ylemmyyden traditio on siis osaksi myös militantin menneisyyden peruja – ja nykyään varsinainen riesa ja rasite, jonka purkaminen käy vain yhdellä tapaa: maailmaan avautumalla. Koska tämä tarkoittaa hyvin konkreettisesti uskon vaarantamista, idea ei ole radikaalissa mielessä kovin suosittu. Vesitetyistä versioista ei ole pulaa.
 
Helluntailiikkeen modernia itseymmärrystä sävyttääkin inspiroiva kuva ”kulttuurisena vastavoimana” olemisesta. Kuten liikkeen progressiivinen siipi tajuaa, tätä kuvaa ei muuteta todellisuudeksi olemalla jotakin (homoseksuaalisuuden harjoittamista, joogaamista, feminismiä, sukupuoli-identifikaation vapautta, kulttuurimarxismia) vastaan. Uudistumispyrkimysten eturintama ymmärtää hyvin, että vastustamisen sijaan tarvitaan puolesta-olemista, markkinajargonilla ilmaisten positiivista brändiä. Traditiossa loisiva ahdaskatseinen moralismi ja paremmin tietäminen ovat omiaan vaikeuttamaan projektia. Usko-TV:n saarnastriimeissä vilisevien harmaaohimoisten setien yliedustus kertoo ajattelevalle katsojalle paljon.
 
Siksi ei olekaan ihme, että liikkeen sisäisissä kriisianalyyseissa saatetaan kokea helpommaksi löytää vikapää vaikkapa siitä, kuinka ”nykynuoriso ei enää tiedä, mitä Hengellä täyttyminen on” – ja Ristin Voiton pääkirjoitusta myöten anellaan koko helluntaikansaa paastoamaan uuden kasvun puolesta. Ulkopuoliselle tarkkailijalle tällaiset ulostulot kertovat kutistuvan liikkeen epätoivosta. Keskiluokkaistunutta ja salonkikelpoistunutta suomalaista helluntailaisuutta kummastellessaan tämä kuvitteellinen katsojamme ei kenties näekään todellisuudesta vieraantunutta hurmahenkisten lahkoa, vaan ehkäpä vain turvonnutta ja velttoa lähiökristillisyyttä, joka pikkuporvarillisuudessaan on kyllä varsin nykyaikaista, mutta moralismissaan turhan patriarkaalista ja auktoriteettilähtöistä.
 
2000-luvun alusta muistan omasta elämästäni lyhyen militantin vaiheen: halusin näyttää ”värini” maailmalle kuten moni muukin ikätoverini. Kiinnitin takkiini ”I am a Jesus People” -merkin ja kirjoitin yhden valkoisen t-paitani etumukseen ”Toisenlainen elämä Jeesuksessa”. Lukiokavereideni mollauksen kestin ylpeästi ja uhmakkaasti. Tätä jatkui ehkä vuoden ajan, saman verran kuin edeltävää vaihetta Jim Morrison -pinsseineen ja epämääräisine The Doors -fiilistelyineen. Sen jälkeen palasin takaisin ankeaan normaalitilaan, jossa evankelioiminen tuntui nololta ja ahdistavalta velvollisuudelta. Toisaalta sen unohtaminenkin kävi vuosien mittaan nopeasti ja miellyttävästi. Kun kaveripiirissä oli lopulta lähinnä saman seurakunnan uskovia, ei edes ollut ketään, kelle julistaa ilosanomaa.
 
Liikkeestä erkaantumisen jälkeen olen usein ajatellut, ettei olisi hullumpaa käydä kahvittelemassa joidenkin vanhojen tuttujen kanssa, jutella asioita läpi, jakaa kuulumisia ja kokemuksia. Epäilys kuitenkin vaivaa. Näkevätkö he minut ihmisenä, vai olenko heidän mielestään ennen muuta luopio? Tällaisia ex-helluntailainen miettii, paljonkin. Minultakin jäi vanhaan kotiseurakuntaan melkoinen liuta moikattavia hyvänpäiväntuttuja – ja muutama hieman läheisempikin kaveri. Kun muistan omilta helluntailaisvuosiltani, millä tavoin lähteneistä puhuttiin selän takana, tuntuu vaikealta ottaa yhteyttä ihmisiin, vaikka haluaisinkin. Tämä on tietenkin ikävää ennakkoluuloisuutta. Juoruilun kohteeksi joutuneena olen kuitenkin tullut tässä suhteessa varautuneeksi.
 
Oma lukunsa ovat ne helluntailaisaikojen tutut, jotka jäätyvät henkisesti ja moraalisesti nähdessään minut vaikkapa tupakoimassa ja juomassa olutta ystävieni kanssa. Tässä on jotain surullista; muistan tämän kokemisen tavan omasta menneisyydestäni. Kaikki eivät suhtaudu asiaan näin, mutta ei se aivan harvinaistakaan ole. Surullista on se, ettei ”jäätyjä” itse oikein mahda tuntemuksilleen mitään – eikä sille, että jäätyminen näkyy heti ja kauas. Syntyy kiusallinen tilanne, jossa kukaan ei de facto ole loukannut ketään, ja kuitenkin – vieläpä molemmista osapuolista – tuntuu, että jotakuta tässä on loukattu.
 
Yhdessä novellissani hyödynsin tietoani ja kokemuksiani näistä asetelmista kohtaukseen, jossa helluntailaisnuoret pyytävät pahaa-aavistamattoman protagonistin lautapeli-iltaan. Sinne tämä sitten meneekin – olutpatterin kanssa, sillä onhan kohteliasta ottaa mukaan jotain tuomisia. Lautapeli-illan tunnelma on kuitenkin pilalla, päähenkilön suureksi hämmennykseksi. Kohtaus on tietenkin kärjistetty, mutta kertoo tällaisenakin kokemuksellisen totuuden. Ristiriita on syvä ja todellinen. Helluntailiikkeestä vieraantunut kaipaa rehellistä ja avointa dialogia menneisyytensä kanssa, mutta pelkää tulevansa tuon menneisyyden tuomitsemaksi. Ystäväpiirini kertomukset kokemuksistaan vahvistavat tämän.
 
Toisaalta myös menneisyys pelkää piiristään kaikonnutta luopiota, tämän kokemusten katkeruutta ja niistä tulvivaa sappea. Muistan kuinka ahdistavaa yllättävä ”luopion” kohtaaminen saattoi olla: jokin tämän koko olemuksessa haastoi kaiken, minkä koin tärkeäksi. Oli helppo ajatella, ettei välillämme ole enää Pyhän Hengen yhteyttä. Luopuneessa oli jotain pelottavaa ja vierasta, melkein kuin psykopaatissa tai jossain henkimaailman olennossa: hän tuntui kuuluvan toiseen todellisuuteen, josta on pysyttävä niin kaukana kuin mahdollista. Omien keskuudesta lähteneen puheet on helppo diagnosoida ja patologisoida. Minullekin sanottiin, ettei täydellistä seurakuntaa ole olemassakaan. Arveltiin minun myös sotkeneen keskenään ihmisiin ja Jumalaan kohdistuvan pettymyksen.
 
Jos hyvin läheinen ystävä jättää kuviot, eivät tavanomaiset defenssit toimi. Hyvänpäiväntutun tai hiukan pinnallisemman kaverisuhteen tapauksessa diagnosointi tuntui luontevalta: ”johan sen saattoi aavistaakin, nyt kun miettii”, ja niin edelleen. Mutta mikäli luopio sattui kuulumaan omaan ystäväpiiriin, joutui omakin usko koetukselle. Ainakin minulla. Muistan tällaisen tapauksen joskus vuoden 2007 tai 2008 tienoilta. Tuntui kuin jokin välillämme olisi peruuttamattomalla ja kammottavalla tavalla särkynyt. Syvä ystävyys teki mahdottomaksi yksinkertaisen syyttämisen ja syyllistämisen, vaikka samalla tuntui kuin tuo ystävyys olisi kadottanut jonkin aivan olennaisen ulottuvuuden. ”Uskonasioista” – niistä kaikista todellisimmista – keskusteleminen ei olisi enää samanlaista, jos edes mahdollistakaan. Ja niin edelleen.
 
Kun sitten itsekin lähdin, oli helppo huomata, ettei moista kuilua ole olemassakaan. Ei, ellei sitä itse kaiva. Tästä huolimatta kokemus on helluntailaiselle usein hyvin todellinen ja jopa täysin kiistaton. Ja yksi sen tyypillisiä seurauksia on ystävyyssuhteen katkeaminen. Se, mitä kuvitteli samaksi, paljastuikin toiseksi, joksikin sulamattomaksi ja sietämättömäksi. Helluntailaispiireissä näitä tarinoita kuulee paljon. Kärsiviä osapuoliakin niissä on enemmän kuin yksi.
 
Helppoja ratkaisuja ei ole, sillä kysehän on syvälle ulottuvista halun ja vallan rakenteista, siitä mikä on tiedostamatonta ja minkä toivotaan sellaisena pysyvänkin. Halu ei tunne puolueettomuutta, eikä valta kuuntele mitään, joka ei suostu kannattelemaan sitä. Kaiken kaikkiaan olemme ehkä kusessa, mutta aina voi koettaa ajatella asiat läpi.