Jeesuksen seuraaminen on homojen hommaa

 
Pasi Turunen artikuloi laajassa aikalaishomoteologiaa kritisoivassa blogitekstissään jokseenkin kattavasti perinteisen protestanttis-konservatiivisen näkökulman, jonka mukaan ”[k]ristillinen yhteisö ei … voi hyväksyä homoseksuaalisia suhteita keskuudessaan, mikäli se haluaa säilyä uskollisena Jumalan sanalle”. (Olen kirjoittanut aiheesta myös täällä.)
 
Ei ole lainkaan sattumaa, että Turunen toteaa kirjoituksensa lopuksi, kuinka ”Kristuksen seuraajan identiteettiä ei silti määrittele yksin hänen seksuaalinen orientaationsa”, sillä kristityn identiteetin ”ytimessä tulee olla Herra Jeesus Kristus, jonka opetuslapsena eläminen muodostaa jokaiselle uskovalle … elämänmittaisen kutsumuksen vaeltaa Jeesuksen opetuslapsena …”.
 
Myös kirkollisen homodebatin panoksena on mikäpä muu kuin identiteetti; tästä syystä minkäänlainen kompromissiratkaisu ei luultavasti tule kysymykseenkään. Konservatiivit eivät anna periksi: homoseksuaaliset suhteet eivät heidän mielestään kuulu kristilliseen yhteisöön. Periksi eivät kuitenkaan anna liberaalitkaan, joiden mielestä kristillinen yhteisö ei – suorastaan määritelmän mukaan – voi sulkea ulkopuolelleen ketään, ei siis myöskään homoseksin harjoittajia.
 
Konservatiivi perustelee liberaalia inklusiivisuutta vastaan auktorisoivalla raamatunluennallaan, jossa Jumalan sana asettuu absoluuttiseksi, uskollisuutta vaativaksi ilmoitukseksi. Liberaali pyrkii torjumaan tämän uskollisuuden mielen vetoamalla sen ilmeiseen eksklusiivisuuteen, joka aiheuttaa päänvaivaa monelle konservatiivillekin: kuinka ihmeessä rakastavan Jumalan esimerkin seuraaminen voisi tarkoittaa näin tiukkaa seksuaalisen orientaation ja käyttäytymisen eli ruumiin käytön ja nautinnon rajoittamista, joka vieläpä johtaa homoseksuaalisen identiteetin poliittiseen marginalisoimiseen?
 
Niille Turusen kaltaisille konservatiiveille, joille ”uskollisuus Jumalan sanalle” merkitsee marginalisoimisen pyhittämistä todellisen rakkauden ja totuuden nimissä, ei mitään ongelmaa ole varsinaisesti olemassakaan. Jos Jumala kieltää homoseksuaalisen käyttäytymisen ja affirmoi binaarisen sosiaalisen sukupuolieron, tämän kiellon seuraaminen ja käytännön toteuttaminen (esimerkiksi ekslusiivisena kristillisten yhteisöjen väkivaltana) on rakastavan Jumalan asettaman esimerkin seuraamista. Siksi konservatiiville ei myöskään tuota ongelmia vedota heteroseksuaalisten normien luonnollisuuteen.
 
Tyypillinen kirkollisliberaali pyrkii usein itsekin asiaa huomaamatta pelaamaan tässä konservatiivin säännöillä: kyllä, on oltava uskollinen Jumalan sanalle; kyllä, on toimittava luonnollisesti ja luonnollisuuden vaatimusten mukaisesti – ja niin edelleen. Kumpikaan osapuoli ei siten tahdo syyllistyä petokseen, ja käytännön seurauksena on umpikuja. Kärjistyneimmillään liberaali vaatii rakkautta siinä missä konservatiivi totuutta.
 
Uskollisuuden vaateessaan kumpikin osapuoli kuitenkin pettää pelinsä. Liberaali ei tahtoisi tunnustaa Raamatun ja Paavalin dogmaattista homokielteisyyttä ja ekslusiivista yhteisöllisyyttä; konservatiiville on hankalaa tyytyä Jeesuksen esimerkin poliittiseen radikaaliuteen, jossa syntisten kanssa hengaileminen tarkoitti aikalaisperspektiivissä samaa kuin näiden olemisen ja arvomaailman hyväksyminen. Niinpä liberaali puhkuu, ettei Paavali oikeasti ollut homokielteinen. Konservatiivi puolestaan korostaa, että vaikka Jeesus olikin syömäri ja juomari, hän oli – hänen oli pakko olla – sataprosenttisen puhdas ja siten ehdottomasti raitis, vain avioliittoon kuuluvan heteroseksin kannattaja.
 
Muistan kerran keskustelleeni ”syntielämän” aktiivisesta harjoittamisesta erään konservatiivikristityn kanssa. Tyypilliseen tapaan hän korosti, ettei synnissä eläminen ole käypää kristitylle, sillä meidät on kutsuttu elämään esimerkin mukaisesti jne. jne. Aikani kuunneltuani kyllästyin väittelyyn ja totesin, ettei Jumala vaadi mitään, ei edes esimerkkinsä seuraamista, vaikka voihan sitä yrittää, ken tahtoo. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä olennaisten asioiden kanssa. Jumalan kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä mistään, Paavalin yhteisöetiikalle ei tarvitse olla uskollinen, Raamatun auktoriteetin voi unohtaa, eikä millään tällä ole merkitystä pelastuksen kannalta. Koska vastapuoleni oli tosiaan konservatiivi, ankkuroin perusteluni siihen kaikkien opillisesti klassisten kristittyjen enemmän tai vähemmän vahvistamaan näkemykseen, ettei pelastus ole riippuvainen mistään ihmisen ominaisuuksista – jos Jumala vaatii kaiken, hän myös antaa kaiken, ja niin edelleen. Tähän hänellä ei ollut enää lisättävää.
 
Näkemys edellyttää kuitenkin eräänlaista outoa ”totuudelle uskollisuuteen” kohdistuvaa välinpitämättömyyttä, sen tosiasian hyväksymistä, ettei mitään Jumalan vahvistamaa tai asettamaa kristityn identiteettiä ole olemassakaan kuten ei jumalallisia auktoriteettejakaan. Tyypillinen liberaali tai konservatiivi ei tule ajatelleeksi, että Raamattu ja Jumalan sana, jolle molemmat tahtovat olla uskollisia, voikin olla siten rakentunut, että jokainen sen sisältöön kohdistuva uskollisuudenvaatimus ja -osoitus on olennaisella tavalla mahdoton. Totuuden ja rakkauden universaali etiikka onkin takertunut synnin kiusalliseen osittaisuuteen. Ja ehkäpä tämä on koko homman idea – viitata totuuteen mahdottoman kautta. Mikä voisi olla ristinkuolemaa jännitteisempi tapahtuma? Miten Jumala voi ”tulla synniksi” ja kuolla?
 
”No, hänhän nousikin kuolleista” – tämän vastauksen epäilyttävyys puhuu jo omasta puolestaan. Jos Jeesus todella kuoli, Jumala todella kuoli, mikä kristillisen teologian Jumalan määritelmän (Jumala on täydellinen olento ja siten kuoleman ulottumattomissa) mukaan on mahdottomuus. Tämän mahdottomuuden ratkaiseminen ylösnousemuksella olisi halpaa ja epä-älyllistä.
 
Ei olekaan sattumaa, että kristityillä on kokonainen apologetiikan haara, joka omistautuu kehittelemään loogisesti uskottavia selitysmalleja siitä, kuinka Kristus paitsi oikeasti kuoli, myös oli oikeasti kuolematon. Viittaan tietenkin kaksiluonto-oppiin, joka sekin on yksi tapa osoittaa ”uskollisuutta”. En myöskään kiistä loogisesti koherentin selityksen mahdollisuutta; kiinnostavaa on kuitenkin, että on olemassa uskollisuuden nimissä esiintyvä vaatimus kaksiluontomallin loogisesta pätevyydestä. Olennaista ei ole tässä se, onko kaksiluonto-oppi looginen vai ei, vaan se, kuka tai mikä vaatii tällaisen opin olemassaoloa ja miksi sen loogisuus on todiste kristinuskon ja Jumalan rationaalisuudesta; miksi on tärkeää kyetä todistamaan, ettei kuolemattoman kuolemassa ole mitään ilmoituksen identiteettiä uhkaavaa ristiriitaa?
 
Samalla tavoin voi kysyä, miksi on tärkeää sallia tai kieltää homoseksuaalisen elämäntavan harjoittaminen kristillisessä yhteisössä. Tyypillisesti molemmat perustelevat kantaansa joko rakkaudella, totuudella, uskollisuudella tai kaikilla näillä samanaikaisesti. Kumpikaan ei halua suhtautua vakavasti siihen vaihtoehtoon, ettei Jumalaa yksinkertaisesti kiinnosta, mitä ihmiset hänen ”luomisjärjestyksellään” tekevät, koska hän ei tiedä sitä itsekään, eikä ole koskaan ollut perillä ”kaikkivaltiudestaan” (jota kristityt niin innokkaasti puolustavat) tai jumaluudestaan tai edes olemassaolostaan – siitä yksinkertaisesta syystä, että identiteetti ja sen turvaaminen kuuluu nimenomaan ihmisen, muttei Jumalan, maailmaan.
 
”Mutta Jumalahan loi ihmisestä kuvansa ja kaltaisensa”, aivan. Mitä kuva ja kaltaisuus sitten tässä yhteydessä merkitsevät? Eräässä mielessä koko Raamattua ja sen muotoutumisen historiaa voi lukea suurena samastumis- ja vieraantumiskertomuksena, ihmisten laatimana kirjoitusten kokoelmana, jossa Jumala ilmoittaa itsensä profeettojen välityksellä. Yhtäällä ovat Vanhan testamentin Jumalaa ”inhimillistävät” kuvaukset, toisaalla Uuden testamentin esoteeriset ja apokalyptiset visiot; ja jossain välissä ties mitä lakeja, kiistoja, historiaa ja teologiaa.
 
Mitä siis tarkoittaa ihmisen oleminen Jumalan kuvana ja kaltaisena? Yhtäältä Jumala voidaan tässä nähdä ihmisen Toisena, johon rajallinen olento projisoi olemistaan ahdistavan puutteen; toisaalta asetelma pätee toisinkin päin. Ihminen on myös Jumalan Toinen: projektio, jonka Jumala tuottaa ratkaistakseen itseään riivaavan puutteen. Koska tämä toiseus eli oman olemisen itselle-vieraus on eräänlainen salaa tiedetty salaisuus, sen eheyttä jäytävä ristiriita läpäisee ilmoituksen jokaisen kerroksen. Luomalla ihmisen Jumala tuli identiteetin ja toisen huijaamaksi. Koska huijatuksi tuleminen on skandaalimaista, sen haluavat peittää niin isä kuin lapsetkin. Jumalaa ajaa kuitenkin outo, lähes naiivilta tuntuva rehellisyys, joka pakottaa hänet Jeesuksessa osoittamaan kuoleman ja narriuden tosiasian. Tämä on tietysti melko spekulatiivista, eikä millään eksegetiikalla perusteltavissa. Jos kuitenkin sanon jotain totta, kyse on siitä, millaisen ristiriidan (ja kokemuksessa ilmenevän) rakenteen sanomani paljastaa.
 
Jatketaan. Kun kristikansa tunnustaa ristinkuoleman perustavanlaatuisuuden, se on jo juuttunut Isän narsistisen mestaruuden ja pojan kuolettavan narrimaisuuden vastakkainasetteluun. Tässä mielessä ”Raamatun aidon sanoman” puolesta kamppailevat liberaalit ja konservatiivit asettuvat molemmat – eriävistä tulkinnoistaan huolimatta – Isän asian puolesta poikaa vastaan, ikään kuin olisi olemassa autenttinen kristittynä olemisen tapa, joka ei aina jo haastaisi mitä tahansa edeltävää ja yhtä lailla autenttiseksi julistettua tapaa.
 
Miksi Jeesus puhuu seuraamisestaan, ellei siksi, ettei totuus ole tiedon, vaan tapahtumisen asia? ”Raamatun todellisen sanoman” puolesta kiivaileminen on lankeamista tiedon, kaltaisuuden, auktoriteetin ja varmuuden – siis identiteetin – ansaan. Jeesuksen hahmon heittämä varjo tämän kaiken ylle on useimmiten liian ohut, kuten kaiken epävarman ja kuolevaisen yleensäkin; sen seuraaminen on siksi työlästä puuhaa. Jeesuksen kanssa jokainen on omillaan.
 
 

Lukijan pyynnöstä 5: Eräiden uskovaisten moraali

 
Olen kuullut monen entisen helluntailaisen (tai muuhun tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön kuuluneen) suusta ihmettelyä niin sanottujen ei-uskovaisten ”yllättävästä empaattisuudesta” ja ”uskovaisia kehittyneemmästä kyvystä ymmärtää elämän vastoinkäymisiä ja rosoisuutta”. Hiukan kitkerästikin on saatettu todeta, kuinka ”se naapurin ateisti tuli avioeron jälkeen halaamaan ja auttoi kaikissa käytännön järjestelyissä” – samalla kun oma hengellinen yhteisö juorusi, vaikeni, vetäytyi, tuomitsi ja hylkäsi.
 
Muuan lukijani pyysi minua hiukan pohdiskelemaan ilmiötä, joka – vaikkei tietenkään ole yleistettävissä kaikkiin ja kaikkialle – on oman kokemuksenikin mukaan niin yleinen, että sitä on hankala sivuuttaa.
 
Helluntailaisuus suosii tiivistä yhteisöllisyyttä ja raittiita elämäntapoja. Avioliiton ulkopuoliseen seksiin suhtaudutaan kielteisesti, samoin seksiin samaa sukupuolta olevien välillä. Helluntaikristityn on seurakuntaan kuuluakseen sisäistettävä lukuisia kirjoittamattomia ja lausumattomia ruumiin ja nautinnon kontrollia ylläpitäviä normeja. Moraalinen universumi voi sisältää jonkinlaista hämäryyttä ja monitulkintaisuutta, mutta muodostaa kuitenkin identifioitavan kokonaisuuden, jonka lähtökohta – Jumalan luomakunta ja sen järjestys – ei ole neuvoteltavissa. Jumalan luomisjärjestys ymmärretään positiivisena, harmonisena kokonaisuutena, jonka moraaliselle auktoriteetille (eli Jumalalle) uskovainen, Hengen valtaama ihminen antautuu vapaaehtoisesti, jopa mielellään.
 
Hengellinen yhteisö eli Jumalan seurakunta asettaa ihanteekseen apostolisen alkuseurakunnan harjoittaman ”pyhien yhteyden”. Tämä ihanneyhteisö on avoin, rakastava ja empaattinen: se ymmärtää erilaisuutta ja rohkaisee yksilöä näyttämään haavoittuvaisuutensa, avautumaan kivuistaan ja suruistaan. Se on putoavan hellä tukiverkko, kollektiivisen ja yksilöllisen luovuuden houkuttelija ja inspiroija, täynnä vajavaisuuteen, heikkouteen ja kurjuuteen kohdistuvaa ylenpalttista myötätuntoa.
 
”Täydellistä seurakuntaa ei ole”, sanottiin minullekin, kun olin jättämässä silloista kotiseurakuntaani, eikä kukaan tuntemani helluntailainen ole tästä toista mieltä. Yhteisöllinen elämä on toisinaan julmaa, ahdasta ja epätodellista – ainakin niille, joiden erilaisuus ei ole riittävän samanlaista. Ylimalkaisen heiton idea ei tietenkään ollut sen latteassa paikkansapitävyydessä, vaan lausutun truismin hämäävässä voimassa. ”Epätäydellisyys” nimeää leppoisan fetisistisesti yhteisön kyvyttömyyden seurata mestariaan edes julkilausutun moraalinsa alkeissa.
 
Kun irtauduin helluntailaisyhteisöstä ja löysin ystäviä seurakunnan ulkopuolelta, koin itsekin saavani laadullisesti aivan toisenlaista ymmärrystä osakseni kuin parhaimpinakaan seurakunta-aikoina. ”Maailma”, jota minut oli opetettu pitämään kalseana ja epäluotettavana, sai tuntemaan hyväksyntää ja kuuluvuutta, jonka olemassaolosta en ollut tajunnut edes haaveilla. Hävettävää oli paljon aiempaa vähemmän. Moraalittomuus ei selvästikään tehnyt ihmisistä hirviöitä. Sen sijaan alkoi näyttää siltä, että moraali teki.
 
Kerron kuvaavan esimerkin irtautumiseni alkuvaiheesta. Noihin aikoihin kamppailin kasteen ja seurakunnan jäsenyyden problematiikan kanssa: yhtäältä olin oppinut Jumalan hyväksyvän ihmisen sellaisenaan, toisaalta tiesin, ettei kotiseurakuntanikaan suostunut kastamaan ihmistä, joka juopotteli, harrasti homoseksiä tai eli avoliitossa. Se, mikä kelpasi Jumalalle, ei kelvannut hänen omilleen. Kun kyselin perusteluja seurakunnan johdolta, vastaus meni suunnilleen niin, että ”maailmalle on näytettävä moraalista esimerkkiä, ei täällä voi elää kuin pellossa”.
 
Ideologiakriittisen tulkintani mukaan kyse ei ole niinkään moraalisesta esimerkistä ympäröivälle maailmalle kuin omalle laumalle: epäilyttävän aineksen ulkopuolelleen sulkevassa järjestyksessä ja kurissa yhteisö tunnistaa itsensä omassa yhtenäisyydessään. Sama logiikka toimii helluntailaisten piirissä suositussa ”kristillisessä rockmusiikissa”. Artistit ikään kuin ”julistavat evankeliumia maailmalle”, mutta esiintyvät tosiasiallisesti melkein yksinomaan kristillisen kentän omissa tapahtumissa, uskovaisten bileissä. Omilta helluntailaisajoiltani muistan sen, että ”kristillisen” ja ”maallisen” välinen eronteko koettiin musiikissakin usein olennaisena. Se, ettei mikään absoluuttinen erottelukriteeri toiminut, tuntui vain lisäävän lokeroinnin tarvetta.
 
Selkeää moraalista universumia uhkaa aina saastuminen. Huomattavan suuri osa helluntailaisten pastorien saarnoista keskittyykin varoittamaan laumaa ”harmaista alueista”, jotka voivat olla melkein mitä vain maallisesta musiikista joogaan, tupakoimiseen tai saunakaljaan. Samaan aikaan liikkeen sisäistä katu-uskottavuutta tavoittelevat nuorisokampanjat pohtivat vakavissaan, kuinka rakentaa siltoja ”meidän” ja ”maailman” väliin aukeavan kuilun yli. Tämä kuilu mielletään perustavanlaatuiseksi. Ilman kuilua ei ole ”meitä”.
 
Identiteettipoliittiset eronteot ja nautintoa ja ruumiinkulttuuria säätelevä moralismi ovat toki kuuluneet kristinuskoon jo apostolien päivistä alkaen – aivan kuten ne ovat kuuluneet kaikkialle, missä jokin ryhmä tai kansakunta pyrkii ylipäätään selviytymään ryhmänä tai kansakuntana, välttämään sulautumista ja katoamista. Kristinuskon tapauksessa kiinnostavaa on tietenkin se, ettei identiteettipoliittinen tulkinta jää tradition viimesijaiseksi nimittäjäksi. Siinä missä fundamentalistinen ajattelu haluaa rajata ateismin uskonyhteisön ulkopuolelle, osoittaa kulttuurihistoria ateismin kuuluvan kristinuskon ytimeen sen olennaisena liikemomenttina.
 
Erojen absolutisointiin ja ulkopuolelle sulkemiseen perustuva fundamentalismi ei ole pelkkä kristinuskon loinen sen enempää kuin ateismi olisi sen looginen vastakohta. Kristinuskon kuilumainen ja jännitteinen perusta – ristinkuolema ja Jeesuksen outo kutsumus, joka huipentuu ateistisessa ”miksi minut hylkäsit” -huudossa – mahdollistaa jo itsessään monenlaiset toisensa kumoavat dogmatiikat. Jos helluntailaisuuden historiallinen tausta on yhtäältä valistuksen ”järkeisuskoa” myötäilevässä voluntarismissa, voi oman ideologiakriittisen ja filosofisen tulkintani paikantaa Lacaniin ja mannermaiseen ajatteluun.
 
Palataan alkuun. Harhailevan tekstini lähtölaukauksena oli simppeli ja monessa yhteydessä tutuksi tullut kummastelu: miksi juuri korkeinta moraalia julistavat ihmiset (kuten helluntailaiset) tuntuvat usein toimivan kaikista epäempaattisimmin ja ymmärtämättömimmin, kun kohtaavat vaikkapa alkoholistin tai homoseksuaalin, erityisesti omiensa joukossa? (Eiväthän kaikki voi olla anankastisia persoonallisuuksia.)
 
Kysymystä on pidettävä oikeutettuna juuri sikäli kuin se väistämättömistä yleistyksistä huolimatta tavoittaa todellisen kokemuksen. Lisäksi olen itse kuulunut tähän joukkoon. Tiedän, millaista on olla ”oikeaa uskoa ja elämäntapaa” vaativa moralisti. Ne ystäväni, jotka ovat tunteneet minut ajalta ”ennen” ja ”jälkeen”, muistavat yhä oudon takakireyden ja vaateliaisuuden auran, jota en tuolloin itse kyennyt havaitsemaan ja joka helluntailaisuudesta irtauduttuani on kadonnut. Moraalinen tuomitseminen ei useinkaan vaadi sanallista julistusta. Ilmeen ja olemuksen jäykistyminen (vaikkapa vierustoverin korkatessa yllättäen oluen tai tullessa ulos kaapista) saattaa joskus kertoa olennaisen. Hankalan asetelmasta tekee se, ettei ”helluntailainen takakireys” tyypillisesti tunnista itseään muuna kuin ”uskovaisen oikeana elämäntapana”, ellei kyse ole jonkinlaisesta äärimmäisyydestä.
 
En ole kiinnostunut puolustamaan ateismin moraalista ylemmyyttä, sillä mikään ei varsinaisesti viittaa sellaisen olemassaoloon. Olen tavannut avoimia ja empaattisia helluntaikristittyjä kuten moraalinsa kovettamia ateistejakin; jossain mielessä ratkaisevalta näyttää se, millaisen yhteisöllisyyden ja identiteettipolitiikan kanssa ollaan tekemisissä. Pohdinta jää väistämättä vajaaksi ja epätyydyttäväksi, enkä tunnu tavoittavan pistettä, jota lähdin etsimään. Jään pakostakin liikkeeseen.