22.6.2020

Maahanmuuttokriittinen, -vastainen, -kielteinen... ja niin edelleen


Viikonloppuna tuli taas keskustelua politiikasta (ja muuten hyvää keskustelua, mistä kiitos osanottajille), ja törmäsin jälleen kerran tuttuun käsitteeseen maahanmuuttokriittinen. Jälkeenpäin jäin miettimään koko termin merkitystä. Olen esimerkiksi useassa yhteydessä kuullut toistuvan vaatimuksen olla sekoittamatta ”maahanmuuttokriittistä” ”rasistiin”, sillä nehän eivät kaiketi välttämättä viittaa samaan asiaan.

Itse olen ollut taipuvainen suhtautumaan tähän käsitteeseen lähtökohtaisesti paitsi hiukan epäselvänä, myös yhtenä ideologisesti latautuneena terminologisena esimerkkinä tavasta, jolla perussuomalaiset käyttävät määrittelyvaltaansa maahanmuuttopolitiikassa sanoittamalla ”muiden puolueiden linjan, josta tulee laajemmin jaettu tulkinta politiikan jakolinjoista maahanmuuttopolitiikassa”, kuten Johanna Vuorelma kirjoittaa. Vuorelman mukaan esimerkiksi

[v]aikenemisteesiä on tuotu esiin jo vuosien ajan. Muiden puolueiden maahanmuuttopoliittiset kannanotot, linjaukset ja äänekäs puhe eivät muuta perussuomalaisten tarjoamaa mielikuvaa hiljaisuudesta maahanmuuton ongelmien edessä.

Myös niin sanottu laatumedia on tukenut perussuomalaisen diskurssin tyrkyttämää ongelmakeskeistä maahanmuuttopolitiikan mielikuvaa esittämällä maahanmuuttajat vallitsevasti joko uhreina tai uhkana, tyylilajinaan ”yleistä elämänmenoa häiritsevän epämääräisen vyöryn maalailu ja perspektiivinä viranomaisnäkökulma” (lähde täällä).

Kun maahanmuuton kaltaiseen ilmiöön yhdistää eräänlaisena jälkiliitteenä kriittisyyden, syntyy mielikuva ilmiön kritiikistä, jolla on argumentatiivista, intellektuaalista ja/tai faktuaalista painoa hiukan samaan tapaan kuin ideologiakritiikillä. Tämä alkaa vaikuttaa kuitenkin harhaanjohtavalta heti, kun tarkastellaan ideologiaa ja toimijoita, joita valtavirran media maahanmuuttokriittinen-termillä kuvaa. ”Kriittisyys” yhdistyy jatkuvasti paitsi ”torjuvuuteen” ja ”vastustamiseen”, myös laitaoikeistolaisiin tekijöihin, joita ei ulostulojensa perusteella ole mitään syytä jättää luonnehtimatta rasistisiksi.

Jo tämä suppea huomio viittaa siihen, ettei maahanmuuttokriittisyydellä ole mitään olennaista tekemistä aidon kriittisyyden kanssa, vaan kyse on tyypillisestä ideologisesta kiertoilmaisusta, jolla haetaan uskottavuutta ja määrittelyvaltaa julkisessa diskurssissa. Vaikka termin ei tarvitse tarkoittaa täsmälleen samaa kuin rasismi, sen vallitseva käyttötapa ilmaisee selvän peitteenä tai korvikkeena toimimisen intressin. Kiistatonta on, että rasisti voi kutsua itseään ja ajatteluaan maahanmuuttokriittiseksi ja näin pyrkiä salonkikelpoistamaan ksenofobiaansa ja toiseen kohdistuvaa patologista torjuntaansa liittämällä rasisminsa osaksi intellektuaalisempaa mielikuvataloutta.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei maahanmuuttokriittisyys voisi jossakin kontekstissa olla relevantti käsite (ns. väärinkäyttö ei kumoa käyttöä -argumentti). Oma kysymyksensä on kuitenkin se, missä määrin käsitettä on syytä normalisoida niin, että sillä korvataan esimerkiksi kieliopillisesti puhtaampi ilmaisu maahanmuuttovastainen tai -kielteinen. Kriittisyys-liitännäisen käyttö -vastaisuuden tai -kielteisyyden sijaan herättää siksi kysymyksen hämärtämisestä ja poliittisesta uuskielestä, jonka levittämiseen media suhtautuu hyvinkin porvarillisella huolettomuudella.



19.6.2020

Kamppailun taidetta


Kymmenen vuotta mieltäni on askarruttanut ajatus, että kirjoittaisin romaanin kääntymyksestä ja sovituksesta. Vielä en ole kirjoittanut.

Kun noin kolme vuotta sitten julkaisin debyyttini, olin jo ehtinyt ajat sitten tajuta, etten vielä ole sielunmaiseman siinä kohdassa, jossa tuollaisen kirjoittaminen tulisi kyseeseen. Sisäinen ääni, jonkinlainen kello kenties, vaati hitaampaa etenemistä. Niinpä Labyrintin profeetan novellejakin leimaa väkivaltainen konflikti, joka ei ratkea, vaan pyrkii näyttämään ratkeamattomuuden kaikessa elämää pursuavassa (ja sitä nielevässä) moniselitteisyydessään.

Näiden kertomusten päätännät ovat usein ekstaattisuuteen saakka ahdistuneita, ja ”ekstaasilinjan” huipennankin Joensuu-trilogian skenaarioissa, joissa – etenkin Keskipäivän demoneissa ja Lautassa (Mestarin edustaessa ”perinteisempää” tyyliä) kehittelin kerrontaa juonen kustannuksella ylenmääräisen intensiteetin hyväksi. Toinen debyyttiteoksen novelleissa kulkenut linja, nimittäin resignaatio, löytää toistaiseksi harkituimman ja viimeistellyimmän muotonsa Parallaksin läpeensä ironisen konkluusion jälkeen SKK:ssa (Sano kuolemalle käsipäivää), sen viimeisissä julmissa novelleissa.

Kaikkia linjoja tai niiden omaksumia kerronnan muotoja päätäntöineen – ekstaattista ahdistusta, ironista sivuuttamista ja suoranaista alistumista (resignaatiota) – yhdistää lähestyvän kääntymyksen tai sovituksen poissaolo, jopa mahdottomuus. Teksti toisensa jälkeen skenaariot muokkautuivat sellaisiksi, että mainittu privaatio oli alusta alkaen jokseenkin väistämätön. Samalla halusin antautua tutkimaan ”todellisuuden epäonnistumista” oikein urakalla.

Tällä hetkellä arvelen olevani vedenjakajalla, mikä muuten on sikäli harhaanjohtava ilmaisu, ettei kyse ole dramaattisesti laajentuneesta tietoisuudesta tai edes minkäänlaisen ”uuden läsnäolon” muodon hahmottamisesta. (Sivumennen sanoen suurromaani, josta tuonnempana puhuin – ja joka siis on kesken vielä vuosia, luulen –, sijoittuu tässä mielessä hiukan omaan kategoriaansa jo laajuutensakin tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi, enkä mene siihen tässä sen enempää.) Idea, jonka parissa parhaillaan työskentelen, sai alkunsa (tai ilmaantui) kuten edeltäneetkin, enkä ensi alkuun edes tunnistanut sen tarjoamassa muodossa mitään sovitukseen viittaavaa, vaan luulin kirjoittavani (pienois)romaania, jossa resignaatio huipentuu protagonistin kuolemaan.

Hyvin pian kuitenkin tajusin, mihin idea todella viittaa, nimittäin paitsi umpikujaan, myös sen hahmottamiseen tavalla, joka aiempien teosteni henkilöiltä jää puuttumaan – ja minkä vuoksi he ajautuvat joko raiteiltaan (ekstaasi, ek-stasis, kuten kreikkalaiset sanovat) tai vetävät tilanteestaan ”naturalistiset” johtopäätökset jääden kapinan järjettömyyden ja todellisuuden väliseen epäsointuun. Lyhyesti: uusi päähenkilöni kykenee tavalla tai toisella paitsi suistumaan sijoiltaan myös muuntamaan kamppailunsa uuden subjektiviteetin ainekseksi eli tulemaan kamppailun subjektiksi.

Kamppailun(sa) subjektiksi tuleminen ei tietenkään vähääkään viittaa minkäänlaiseen ”elämänhallintaan” tai vastaavaan helppoheikkimäiseen harmoniaan sen enempää kuin Raskolnikovin (käsittääkseni joidenkin, ja täysin aiheettomasti, kritisoima) kääntymys Rikoksen ja rangaistuksen loppusivuilla. Päinvastoin. Kysymys on syvästi antagonistisesta prosessista, jonka lopputulos voi olla jotain muuta kuin onnellisuutta. Tällaisen protagonistin ja subjektin lohtuna on yksinkertaisesti hänen tilanteensa totuudellisuus. Koska totuuden ”olemukseen” ei kuulu hallinta, vaan totuudelle ominaista on pikemminkin siihen liittyvä vaade olla aina hallitsematta ilmenemisensä kontekstia, ei totuudellisuutta ja onnellisuutta ole mitään syyttää langettaa yksiin, ja kaikkein vähiten minkäänlaisen hallinnan nimissä.

Totuudellinen voi kuitenkin olla onnellinen, sillä totuus voi sivutuotteenaan synnyttää onnellisuutta. Mitään takeita sellaisesta ei tosin ole. Samoin onnellisuuden tavoittelu par excellence on näin ymmärtäen syvästi valheellista, seurasipa siitä millaista menestystä ja kuinka laaja-alaista elämänhallintaa tahansa. Kääntymys herättää epävarmuuden, pakottaa seuraamaan sitä, ja tätä on sovitus omassa totuudellisuudessaan: erityinen suhde tuntemattomaan, sinun tulemistasi oman elämänkamppailusi subjektiksi, joksikin jonka kohtalona on jokin muu kuin alistuminen, tarkoittipa tämä sitten onnea tai onnettomuutta.



9.6.2020

Huonot, keskinkertaiset ja lahjakkaat

Välisoitto ja yhteenveto


Poikkeuksellisen lahjakkaalle kirjailijalle äkillinen menestys voi olla huonompi juttu kuin keskinkertaiselle, jos oletetaan, että jälkimmäisen suhde yleisön odotuksiin on yleisesti ottaen keskeisempi ja suhde ideaan puolestaan heikompi. Erottelu on tietenkin karkea ja sen voi esittää monin eri tavoin, enkä ole lainkaan varma siitä, että olen tässä kovinkaan oikeassa. Keskinkertaisuuteen liittyy kuitenkin useimmiten selvää konformismia; siksi tuntuu luontevalta ajatella keskinkertainen kirjailija konformistiksi, joka tavalla tai toisella pyrkii ylläpitämään ja ruokkimaan lukijoidensa fantasiaa. Esimerkiksi keskinkertainen yhteiskuntakriittinen kirjailija pysyttelee ajan hermolla ja kirjoittaa maahanmuuttajista, somesta, rasismista jne. – ja nimenomaan ilmeisimmällä mahdollisella tavalla eli sijoittaen nämä teemat ja aiheet suoraan juonellisen kerronnan elementeiksi. Näin ruokitaan lukijaa, joka paitsi tahtoo viihdyttävän tarinan, myös tuntea itsensä älykkääksi ja kriittiseksi, ”tiedostavaksi” ihmiseksi.

Huono kirjailija on tällöin se, joka pyrkii seuraamaan arvostamiaan keskinkertaisia kirjailijoita, mutta epäonnistuu puutteellisen ”instrumentinhallinnan” vuoksi – mikä johtaa tökeröön kieleen, epäuskottaviin hahmoihin, teennäisiin ja konstruktiivisiin ratkaisuihin jne. Lahjakas kirjailija on se, jonka huonot ja keskinkertaiset kirjailijat (sekä heidän yleisönsä) usein, vaikkeivät aina – lahjakkaatkin menestyvät –, sekoittavat huonoihin, koska tyypillisesti vain lahjakkaat vaativat itseltään ratkaisuja, joissa idean seuraaminen johtaa heidät satunnaiseen ja tuntemattomaan, toisin sanoen kirjoittamaan hämmentäviä teoksia, joiden tulkitseminen edellyttää keskinkertaisten hallitseman establishmentin määrittämien kirjallisten hyveiden kriittistä uusintamista tai hylkäämistä. Kun vielä huomioi kirjallisen kulttuurin läpitunkevan kaunaisuuden ja läheiset suhteet valtaan (joka on aina ”konservatiivista” ja jonka tärkein tavoite on säilyttää ja uusintaa se, mikä on vallalle hyödyllistä), on ennustettavaa, että moni lahjakas kirjailija putoaa tai pudotetaan tämän systeemin onkaloihin joko niin, että heidät käännytetään konformismiin tai evätään pääsy suojeltuun sisäpiiriin ja työskentelyolosuhteita helpottaviin resursseihin.

Neromyytin purkamisen hengessä on aiheellista kiistää näkemys lahjakkuuden ja tinkimättömyyden pyhästä allianssista. Juuri siitä syystä, ettei lahjakas aina ole tinkimätön, on hänet mahdollista käännyttää konformistiksi, joka keskinkertaista taidettakin tehdessään uskottelee kirjoittavansa mestariteoksia; ja tätä luulottelua neron myytti (kiistettiinpä se liturgisesti tai ei) puolestaan kannattelee, mistä syystä neroja ”löydetään” aina ja jatkuvasti juuri keskinkertaisten piiristä. Keskinkertaisuuteen ja konformismiin juurtuneen todellisen lahjakkuuden itsepetosta neron myytti suojelee siksikin, että paikantaessaan lahjan (halun) alkuperän taiteilijaan se auttaa kätkemään tiedon idean seuraamisen muuttumisesta pelkäksi simulaatioksi. Kun taiteen tekijä tosiasiallisesti on se, jota teos (idea) vaatii seuraamaan, kääntyy asetelma neron myytissä näppärästi ylösalaisin: teos seuraakin nyt jumalan kaltaista tekijäänsä, tämän erehtymätöntä ”taiteellista vaistoa”, idea on jotain neron sisuksissa syntynyttä eikä jotain ulkoa tullutta, jota ”neron” olisi tinkimättömästi seurattava, vaikka se tarkoittaisi jopa ennen muuta erehtymiselle altistumista ja sattuman roolin tunnustamista.

Valtiollinen palkitsemisjärjestelmä (jonka perimmäinen tehtävä on ylläpitää valtaa ruokkivaa konformismia tavalla, joka mahdollistaa konformismin näkemisen nerokkuutena) huomioi tämän tinkimättömyyden ailahtelevuuden ja pyrkii manipuloimaan sitä haluamaansa suuntaan. Yhtäältä taiteilijan on kyettävä näkemään itsensä tinkimättömänä; toisaalta ”tinkimättömyyden” käytäntöjen on toistuvasti johdettava teoksiin, tekoihin ja kannanottoihin, jotka ruokkivat (eivät lävistä) yhteisöllistä fantasiaa. Niinpä järjestelmä on luotava julkisivultaan ankaran meritokraattiseksi, jolloin järjestelmän hyötyjät voivat luulotella menestyvänsä taiteellisten ansioidensa perusteella, vaikka yhtäältä (osallistuessaan sisäpiirin seremonioihin, raateihin, johtokuntiin ja tuomioistuimiin) ovat täydellisesti selvillä systeemin farisealaisuudesta; toisaalta ”meritokratian” julkisivu toimii juuri siinä määrin uskottavasti, että se kelpaa aidoksi fetissiksi myös sisäpiiriin kuuluville. Solipsistisen ja verenhimoisen kilpailun (apurahat, palkinnot, kustannussopimukset, verkostoituminen) koulima taiteilija ei noin vain halua ryhtyä kriittiseksi uutta yhteisöään kohtaan, vaan uskoo mieluummin selvinneensä sinne lahjakkuuttaan ja tinkimättömyyttään, ja samaa vakuuttelee koko yhteisö itselleen. Kuinka taiteilija, jonka tasavallan presidentti kutsuu Linnan juhliin, voisi olla väärässä, keskinkertainen tai konformistinen?

Tästä pääsemme takaisin alussa esitettyyn huomioon: äkillinen menestys voi olla huono juttu lahjakkaalle kirjailijalle, sillä useimmiten lahjakas ei ole tinkimätön – idiosynkraattisia muotoja saava laiskuus on helppo sekoittaa tinkimättömyyteen –, ja taipumus itseriittoisuuteen ja mukavuuteen tekee hänestä alttiin korkean tahon manipuloinnille, etenkin kun manipulaatiota on käytännössä mahdoton erottaa ”rehellisestä” meritokraattisesta tunnustuksesta. Onkin syytä esittää painokas huomautus: mikään yllä sanottu ei tarkoita, että hyväksyisin jonkinlaisen yksinkertaistavan, taiteellista periferiaa juhlistavan ja mytologisoivan ideologian, jossa hyvän taiteilijan tunnistaa siitä, ettei kukaan ole koskaan hänestä kuullutkaan. (Olen itse todistanut käytännössä ja omakohtaisen kokemuksen kautta päinvastaista. Periferiakin pullistelee lahjattomia tekijöitä, joiden ei soisi koskaan menestyvänkään.) Modernin valtion ja taiteen suhde on huomattavasti kompleksisempi, joskaan ei lainkaan sillä tavoin ristiriidaton tai meritokraattinen kuin taideinstituutioiden julkilausumat pyrkivät vakuuttamaan. Niiden on kuitenkin pysyttävä lausumissaan täydellisen tuhoutumisen vaaniessa sellaista, joka avoimesti tekisi selkoa sisäisistä suhteistaan; vastalahjaksi valtio lahjoittaa auktoriteettinsa näiden instituutioiden jakamille arvostelmille ja arvotuksille. Meritokraattinen julkisivu hyödyttää molempia kätkiessään niin valtiollisen manipulaation kuin sisäpiirin tukosmaisen vehkeilyn.

Tämän näkemyksen hedelmällisyys on siinä, ettei se edellytä yksinkertaistavaa tulkintaa establishmentista pelkkien keskinkertaisuuksien kerhona, vaan pikemminkin osoittaa, että establishmentiin kuuluva todellinen lahjakkuus voi järjestelmän ja halunsa houkuttelemana ajautua keskinkertaisuuteen (ja että tämä on jopa todennäköistä), mikä tässä tarkoittaa lahjakkuuden sisältämän kriittisen potentiaalin hylkäämistä yhteisöllisen fantasian eduksi. Lahjakas toisin sanoen pettää itseään omaksumalla fantasian potentiaalinsa kukkaan puhkeamisesta, mikä samalla tarkoittaa tuon potentiaalin varsinaista hylkäämistä. Tällaista voi olla lähes mahdoton todistaa millään aukottomalla tavalla, sillä jos järjestelmä todella on olennaisella tavalla yllä kuvatun kaltainen, ovat sen puolustajatkin mitä vaikutusvaltaisimpia. Yksinäisellä järjestelmän kriitikolla on vastassaan melkoinen rivi akateemikkoja, professoreja ja palkittuja taiteilijoita, joiden ei edes tarvitse argumentoida – pelkkä jyrähdys HS:n kolumnissa riittää.