18.8.2020

Antakaahan kun kerron vähän alter egoistani


Olen yksi niistä kirjailijoista, jotka tutkivat maailmassa olemisen tapaa tuottamalla kaunokirjallisia alter egoja. Vaihtoehtoisen fantasiaminän kautta voin paljastaa omat patologiani tulematta todella paljastetuksi, sijoittaa ”itseni” räjähdysalttiisiin hetkiin ja tukahtumispisteessä oleviin, irrallisuutta huokuviin ihmisten välisiin suhteisiin, joissa valta yhdistyy peliin ja intohimoon monin ennakoimattomin tavoin.

Joensuu-trilogian kaikissa kolmessa kirjassa (Keskipäivän demoneissa, Lautassa ja Mestarissa) kohtaamme Danielin, ensimmäisen ”virallisen” kirjallisen alter egoni. Daniel merkitsee minulle elävää kiistan ja taistelun ruumiillistumaa, ihmisten välisiin sekaviin mimeettisiin peleihin ja intohimoihin sotkeutunutta (itseäni kenties kymmenen vuotta nuorempaa) taiteilijaa, joka maailmaa hahmottaessaan hylkää lähtökohtaisesti kaiken kriittisen etäisyyden ja ”viisaan” itsereflektion. Daniel ei hengitä, hän hyperventiloi. Keskipäivän demonien ja etenkin Lautan Daniel on lahjakas hysteerikko, syvästi mutta viattomalla tavalla luomisvoimastaan tietoinen. Hän etsii ja keksii vihollisensa, hankkiutuu kiistaan ja kumoaa auktoriteetit, ymmärsipä niitä tai ei.

Mestarissa Daniel jää takapiruksi, jossa alkaa jo olla kokeneemman kirjailijan verenimijämäisyyttä: trilogian viimeisessä osassa hän näyttäytyy lukijalle pitkälti päähenkilön, Aleksi Ylitalon kriittisen asenteen läpi ja välittämänä. Daniel haluaa hyödyntää Ylitalon kokemusta legendaarisesta ”Risuksi” kutsutusta kulkurijuoposta, mutta Ylitalo kieltäytyy tarjoamasta kirjailijalle, mitä tämä haluaa. Danielin aluksi niin kiistaton luomisvoima saa epäilyttävän ristivalotuksen. Hänestä on tullut loinen, ”ammattikirjailija”. (Jo Lautassa vihjataan ennakoivasti tähän Mestarin esittämään taiteilijuuden ”loismaisuuteen” kuvaamalla inspiraatio eräänlaiseksi puutteen muodoksi.)

Joensuu-trilogian jälkeen koin Danielin tyhjiin ammennetuksi, mutta heti seuraavassa romaanissani Parallaksissa huomasin jälleen kirjoittavani neuroottista alter egoa, Johannes Laaksoa. Olisin hyvin voinut kastaa hänet Danielin neljänneksi inkarnaatioksi.

Siinä missä Keskipäivän demonien ja Lautan Daniel on (Karjalaisen kriitikkoa myötäillen) ”vihainen nuori humanisti” ja Mestarissa loismainen, raakamateriaalia himoitseva takapiru, tulee hänestä Parallaksin Johannes Laaksona sisyfosmaiseen kirjaprojektiinsa juuttunut, luovuudessaan viime kädessä impotentti neurootikko, jonka kertojanääni hukkuu romaanin toinen toistaan seuraavien diletanttimaisten ja sekopäisten esseiden hälyyn.

Lautan Daniel on näin raivonsa ja paljastumisen halunsa terävöittämä säkenöivä ja nerokas yksilö, kaikista patologioistaan huolimatta (ja niiden vuoksi) kiistattoman luova ja energinen hahmo. Mestarin Daniel puolestaan edustaa jos kohta yhä luomisvoimaista, niin jo ympäristöstään vampyyrimaisesti raakamateriaalia imevää halpamaista ammattilaista. Parallaksin Johannes Laakso voi sen sijaan enää vain epämääräisesti vihata ja kadehtia kohtaamiaan saavuttamattomia neroja (runoilija Leopold Aho ja ystävä/vihamies Frans Modig), ”nauttia näiden tuoksusta” tai koettaa kiinnittää heidät itseensä ja kuluttaa olemattomiin (Johannes Laakson vaimo Elena). Laakson sinänsä kiistaton lahjakkuus muuttuu läpitunkevan ironian kautta absurdiksi rimpuiluksi, jota riivaa epätoivoinen sovituksen ja kääntymyksen kaipuu. Parallaksin skenaariossa kaipuu jää täyttymättömäksi, sillä Laakso ei kykene ylittämään loputonta kilpailuaan varjomaisten kaksoisolentojensa, Schatteniensa, kanssa.

Nämä neljä romaania – Joensuu-trilogia plus Parallaksi – muodostavat eräänlaisen levottomien alter egojen jatkumon, joka päättyy ironian keventämään alistumiseen ja (näennäiseen) irtautumiseen/katoamiseen. En missään nimessä uskalla nimittää Parallaksin ratkaisua emansipatoriseksi, vaikka teos kokonaisuutena on paitsi sekopäinen, myös – epäilemättä – ironisuudessaan ja absurdiudessaan jopa naurettava. (Kuten muuan ystäväni kerran kysyi: ”Miksi oikein teit sen?” Niin, miksi?)

Tuntuu melkein lattealta sanoa, että kaunokirjallisten alter egojen kautta koen käsitteleväni oman olemassaoloni (ja olemassaolon yleensä) kauhua moninaisine umpikujineen. Parallaksin jälkeen tajusin kyllä tarpeen siirtää kirjoittamisen painopistettä, sillä Johannes Laakson kohtaama umpikuja ja sitä seuraava ironinen näyttämöltä katoaminen eivät enää mahdollistaneet ”Danielin uutta tulemista”, ja eräässä mielessä luulen tämän alter egon potentiaalin loppujen lopuksi kulutetun. Sattumaa ei liene sekään, että Parallaksin vanavedessä aloittamani suurromaani on kirja, jossa päähenkilöt eivät ole enää ihmisiä, vaan esineitä.

Danielin ja Johannes Laakson relevanssi minulle on ainakin osittain siinä, että heidän kauttaan olen voinut hahmotella kamppailua subjektiksi tulemisesta. Parallaksin jälkeen tarvitsin tähän kamppailuun uutta perspektiiviä: aloin enenevissä määrin ja aiempaa tietoisemmin tarkastella subjektiksi tulemisen kamppailua systeemin puitteissa. Tietyin varauksin voi sanoa, että siirtymä Parallaksista Hälyyn vastaa siirtymää neuroosista psykoosiin. Ystävät, joilla olen Hälyn keskeneräisen käsikirjoituksen jaksoja toisinaan luetuttanut, vahvistanevat käsitykseni.

Alter ego ”inhimillisenä subjektina/substanssina” (olkoonpa sitten kuinka hajonnut, kiistanalainen tai rakeinen tahansa) liittyy minulla aina pikemminkin neuroottiseen kuin psykoottiseen kerronnan talouteen siitä yksinkertaisesta syystä, että jos haluan sukeltaa jonkinlaiseen ”skitsoidiseen” moninaisuuteen (ja hyödyntää sitä systeemin tarkastelun apuelementtinä), kiinnittyy huomioni melkein itsestään selvällä tavalla enemmän esineellisyyden kuin inhimillisyyden kuvailujen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Tämä on toki epämääräisesti ja hapuilevasti sanottu, eikä missään nimessä salli tulla älyllisesti uskottavalla tavalla tulkituksi kahtena vastakkaisuutena – mutta pieni käsitteellinen himmeys sallittakoon siinä missä halumme vangitseva lyyrisyys keskellä älyämme ruokkivaa proosallisuutta.

Oli miten oli, jos kirjoittaa romaanin esineistä pikemmin kuin ihmisistä, alamme olla alter egon kotikentän tuolla puolen. Minulle Johannes Laakson poistuminen Parallaksin lopussa merkitsee selvää murrosta alkupään tuotantoani leimaavassa ”yleisessä neuroottisuudessa”, olipa kyse muuten millaisesta siirrosta tahansa. Ja kuten aina, kirjailijana romaani (tai novelli tai runo) merkitsee minulle kysymystä maailman olemisesta – ja tuon kysymyksen mahdollisuudesta. Mikään ei ole helppoa, vaikkei vaikeaa kirjallisuutta ole olemassakaan.


2.8.2020

Olen kommunisti, joten kyllä... kannatan Gulagia ja haluan lapseni kuolevan nälkään


Olen hiljattain ja jälleen kerran käynyt läpi yhden tuloksettoman ja turhauttavan kommunismiaiheisen Facebook-keskustelun. Kun vastapuolen kommentit alkavat olla tyyliä ”sinä [siis] julkisesti toivot tilaa, jossa rahalla ei voi ostaa ruokaa, lämmitystä tai vaatteita” (minun vihjaamatta sanallakaan tällaiseen toiveeseen koko kymmenistä kommenteista koostuvan ketjun aikana), alkaa totisesti tuntua, että helvetti, mitä ajanhukkaa.

Tyypillinen ja toistuva piirre näissä keskusteluissa on vastapuolen ilmeinen tietämättömyys niin kommunismista kuin kapitalismista sekä historiallisina aatteina ja järjestelminä että nykyaikaan päivitettyinä versioinaan. Esimerkiksi autonomisesta marxilaisuudesta tai kommunismin kanssa flirttailevasta ”edistyksellisestä” digikapitalismista näillä kaikinpuolisesta valppaudestaan iloitsevilla kriitikoilla ei ole hajuakaan. Heidän käsityksensä kommunismista perustuu epämääräiseen mielikuvaan Gulagista, 1900-luvun reaalisosialismista, totalitaristisesta oikeaoppisuudesta ja karikatyyreiksi latistuneista iskulauseista. Kapitalismilla ei kuulemma ole mitään tekemistä kolmansiin maihin kohdistuvan taloudellisen riiston kanssa, eikä kolonialismikaan liity millään tavoin kapitalismille välttämättömään pääoman alkuperäiseen kasautumiseen. (Luulisi näin suurten henkisten yliviivausten, harppausten ja yleistä tietämättömyyttä proklamoivien julkilausumien jo rampauttavan joitain tärkeitä elimiä… mene ja tiedä.)

Tällainen tietämättömyyteen yhdistyvä itsevarmuus voi tuottaa semisti viihdyttävän näytelmän aiheeseen hiukankin perehtyneelle sivustakatsojalle; tunnustan itsekin pitäväni idioottimaisiin väitteisiin vastailemisesta silloin, kun olen kännissä. Selvinpäin homma muuttuu jossain määrin masokistiseksi, ja sätin itseäni siitä, etten malta lopettaa ajoissa. Känniviihteenä alkanut tinkaaminen kostautuu, kun nämä ”systeemikriitikot” toistelevat kolmatta kertaa väittämiä, joiden virheellisyys on samaa luokkaa kuin Flat Earth Finlandin perustavat premissit.

Tämä blogikirjoitus on tietenkin pelkkä purkaus. En aio käsitellä kohtaamiani vastaväitteitä ryhtymällä purkamaan niitä yksityiskohtaisesti. Tätä olen tehnyt jo aivan tarpeeksi, ja rakentavaa dialogia kaipaavia kommunismin kriitikkoja kehotan yksinkertaisesti lukemaan Terry Eagletonin pedagogisestikin ansiokkaan kirjasen Miksi Marx oli oikeassa.

Rehellisesti sanoitettuna sisimmät tuntoni voineekin kiteyttää näin: ”Miksette, perkele, viitsi perehtyä kritisoimaanne asiaan edes auttavasti?” Käytyjen keskustelujen perusteella alan kuitenkin vähitellen uskoa, etteivät nämä kommunismin kotisohvakriitikot yksinkertaisesti ymmärrä, mitä tällaiset lauseet tarkoittavat. Joka kerta, kun olen vinkannut aineistoa, johon tutustumalla keskustelun taso nousisi huomattavasti – vastapuolen päästessä edes jossain määrin kärryille siitä, mistä kommunismissa ja marxilaisessa ajattelussa noin pääpiirteissään on kyse –, on keskustelun jatkosta voinut päätellä, ettei vihjaukseeni ole suhtauduttu vakavasti. Miksi pitäisikään, kun kommunismi on jo nähty ja marxilaisten meemitkin ovat niin tylsiä (koska niitä ei perus kansan äiä ymmärrä)?

Parhaimmat kommunismiaiheiset keskustelut lienen käynyt paitsi lähipiirissäni kasvotusten, myös ”nationalistisiiven” kanssa Facebookissa ja Messengerissä. Vaikka väärinkäsitykset ja aiheeseen perehtymättömyys ovat riippana näissäkin keskusteluissa, on perusasetelma usein hieman toisenlainen. Esimerkiksi Sarastukseenkin kirjoittava Lauri Stark haastaa minua säännöllisesti, ja olemme vääntäneet kommunismista pienen kirjan verran. Dialogin yleissävy on usein ymmärtämään pyrkivä, vaikka kumpikaan meistä ei pelkää kärjistyksiä ja provokaatioita.

Kuten Anna Kontula toteaa blogissaan:

Jonkin aikaa sitten käynnistin keskustelun kommunismista, sillä oletuksella, että kyllähän kaikki ainakin pääpiirteissään tietävät, mitä kommunismi on. Olin väärässä. Viikkojen vääntämisen, väärinymmärrysten ja järkyttymisten jälkeen tunnustan erehtyneeni ja palaan siihen, mistä olisi pitänyt aloittaa: kommunismin määritelmään.

Kontulan blogitekstin soisin alkajaisiksi lukevan kaikkien niiden, joita kommunismin uskottava kritiikki noin yleensä kiinnostaa. Valitettavasti – kuten käymieni keskustelujen pohjalta voi päätellä – tällainen motiivi ei alun alkaenkaan ole useimpien kommunismiin ”kriittisesti” (lainausmerkit välttämättömät) suhtautuvien kommentoinnin taustalla. Etenkin tietyt oikeistokonservatiivit tuntuvat saavan virtaa paitsi tavattomasta itsevarmuudestaan, myös lukkoon lyödyistä marxilaisuuteen liittyvistä dogmeistaan, joiden taustasäteilynä on Oikean median kanavoima pseudokriittinen, aidon hankamäkeläinen suhteettomuudentaju.

Tämän kirjoituksen viesti on simppeli. En ala vääntää sitä rautalangasta, sillä en tahdo aliarvioida älykkyyttänne.