25.5.2022

Kuinka limbossa eletään?

 
Pienoisessee
 

Kuinka limbossa eletään? Kuinka paeta jostakin, millä ei ole ulkopuolta?
 
Limbon ihminen kulkee itselleen outona. Tyypillisesti ja likiarvoisesti hän on materiaalisesti vähävarainen, kenties lukenut ja oppinut (muttei välttämättä): olennaista on, etteivät kartutetut taidot – olivatpa ne mitä tahansa – muutu hänen kohdallaan symbolisiksi resursseiksi. Niistä ei tule kulttuurista pääomaa, niillä ei ole vaihtoarvoa.
 
Limbossa elävä on kenties jo aikoja sitten kadottanut yhteyden vallitsevaan yhteiskunnalliseen horisonttiin, globaalisti hupenevaan ja kurjistuvaan keskiluokkaistumisen haaveeseen. Siihen ajatukseen, että palkkatyöllä voi saavuttaa edes suhteellisen vaurauden, luoda elämäntyyliä ja vapautta, luoda itsensä arvoa tuottavana, maksimoivana ja optimoivana toimijana.
 
Niinpä keskiluokkainen elämä näyttäytyy limbon ihmiselle vieraannuttavana: se ahdistaa ja moralisoi, normittaa, nimeää hänet häneltä kysymättä ja asettaa paikkaan, joka samalla toimii keskiluokan itseidentifikaation rajaseutuna. Keskiluokka määrittelee itsensä limboon nähden, limbo on lopulta keskiluokan olemisen, arvon ja minuuksien ehto, valtaamisen halun herättävä rajaseutu, joka on aidattava kotirauhan turvaamiseksi.
 
Limbossa kulkija voi sanoa: En ole oikein duunarikaan, vaikka viihdyn huomattavasti paremmin nuhjuisessa paikallisessa baarissa niin sanotun rahvaan (massan, väkijoukon, työväen) seassa kuin siistin keskiluokkaisen kodin illanistujaisissa. Tämä halu selittyy jo sillä, ettei keskiluokkainen viitekehys tarjoa limbon kulkijalle minkäänlaista tilaa subjektiviteetin, minuuden, tuottamiseen. Samasta syystä hän on joutunut turvautumaan työväenluokkaisiin strategioihin, joille on piirteellistä keskiluokkaan kohdistuva teeskentelyn kritiikki ja terveille elämäntavoille naurava hillittömyys.
 
Keskiluokka tosin pyrkii omimaan tämän hillittömyydenkin harjoittamalla eräänlaista säädeltyä dekadenssia, minkä vuoksi sen moraalia voi kutsua hedonistiseksi ja utilitaristiseksi. Keskiluokka toisin sanoen pyrkii yhdistämään ihailemansa hillittömyyden ja paheellisuuden (vapauden) luokkaetujensa tinkimättömään säilyttämiseen, mikä tietenkin vain pahentaa teeskentelyn kierrettä. (”Seitinohuet päiväkännit” Firenzen-lomalla ovat jotain aivan muuta kuin prekaarin taiteilijaporukan huuruiset illanvietot.)
 
Limbossa kulkijan hillittömyys ikään kuin houkuttelee keskiluokkaa tunnustamaan oman itselleen-vierautensa, ihmisten välisten suhteiden tavaramuotoistumisen loogisen seurauksen. Tämä halutaan tehdä etuoikeuksista tinkimättä, minkä vuoksi lopputulos on silkkaa latteutta ja neuroottisuutta. Keskiluokkainen subjekti määrittelee ulkopuolisuuden tuntemuksensa terapeuttisen vallan keinoin, turvautuu self helpiin, äkkilähtöjen irtiottoihin ja hiprakkaiseen hotelliseksiin, kehittää pakkomielteen aitouteen ja tyydyttää tätä tarvetta statusteollisuudella.
 
Limbossa elävän ulkopuolisuus herättää halua. Keskiluokka keksii siinä oman kaipuunsa, romanttisen heijastuksen. Ulkopuolisuus näyttää tiukkuvan vitaalista energiaa. Siitä tulee tietyissä ruumiissa – esimerkiksi ”taiteilijatyypeissä” – aktivoituva symbolinen resurssi, josta ei kuitenkaan ole hyötyä ruumiille itselleen, vaan hallitsevalle luokalle, joka omii haluttavan piirteen itselleen ja muuttaa sen omaksi käyttövarannokseen, vaihdon välineeksi. Rosoisen ”taiteilijatyypin” autenttisuus muuntuu keskiluokkaisen kodin villeiksi sisustusideoiksi, rahalla ostettavaksi tyylikkyydeksi, terveiden ja arvonsa optimoivien kehojen boheemisuudeksi, LinkedIn-profiileiksi.
 
Limbossa eläminen on usein häpeää ja epäonnistumista, kontrolloituna olemista, jatkuvaa haaveilua tulevista muutoksen tuulista. Toisinaan se on myös jatkuvaa, strategista ja paikallista pakenemista, mikrotason vastarintaa, pyrkimystä luoda vapautta hoivan logiikalla: itsepintaista ja oudolta vaikuttavaa pidättäytymistä, järjen ja moraalin terroria. Stagnaatiota ja ekstaasia.
 
Sellaista(kin) on limbossa kulkijan elämä. Limbosta haluaa pois, vaikka se ei ole edes paikka. Kukapa ei tahtoisi tulla nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään?
 
Oletko sinä limbossa kulkija? Kuka sinä olet? Katso minua. Kenet näet?
 

18.5.2022

Mitä Taru Sormusten Herrasta voi opettaa meille feminismistä?

 
Tarussa Sormusten Herrasta on kohtaus, jossa Frodo Reppuli tarjoaa kantamaansa valtasormusta Lórienin haltiakuningatar Galadrielille. Galadriel, kuten tunnettua, kieltäytyy tarjouksesta: ”Sitten hän laski kätensä alas, ja valo himmeni, ja äkkiä hän nauroi taas, ja katso! hän oli jälleen hento haltianainen, yksinkertainen valkea vaate yllään, ja hänen lempeä äänensä oli hiljainen ja surullinen. / ’Minä selviydyn koetuksesta’, hän sanoi. ’Minä vähenen, minä menen länteen ja jään Galadrieliksi.’”
 
Kohtaus tuntuu näyttäytyvän viheliäisenä metaforana patriarkaatille alistumisesta. Ennen lopullista vastaustaan Galadriel maalaa Frodon eteen viettelevän kauhunäyn itsestään: ”Mustan Ruhtinaan tilalle sinä asetat Kuningattaren. Enkä minä tule olemaan musta, vaan kaunis ja kauhea kuin Aamu ja Yö! Ihana kuin Meri ja Aurinko ja Vuoriston Lumi! Hirveä kuin Myrsky ja Salama. Vahvempi maan perustuksia. Kaikki rakastavat minua ja joutuvat epätoivoon minun tähteni!”
 
Kauhunäky paitsi vastaa hyvin täsmällisesti kohtalokkaan naisen (femme fatale) fantasiaa, myös patriarkaatin feminismiä kohtaan tuntemaa pelkoa. Jos vaihtoehtona on miesvallan kumoaminen totaalisella naisvallalla, myös Galadriel tahtoo mieluummin valita ”vähenemisen”, Galadrieliksi jäämisen. Kohtalokas nainen onkin patriarkaatin fantasiaa omasta tuhovoimastaan ja tuhoutumisestaan.
 
Sormus itse edustaa patriarkaatin valtaa ja tämän vallan lupaamia nautintoja. Nämä lupaukset osoittautuvat pettäviksi, sillä Sormusten Sormushan muuttaa kantajansa hirviömäiseksi, täyttymättömän himonsa riivaamaksi varjo-olennoksi – aivan kuten patriarkaalinen valta pakottaa miehen katkaisemaan yhteytensä tunnemaailmaansa, tukahduttamaan herkkyytensä ja ohjaamaan halunsa talismaneihin, jotka lupaavat täyttymystä, mutta pettävät lopulta käyttäjänsä. Jäljelle jää vain tyhjä varjo, jonka oleminen on puhdasta tuhoavaa väkivaltaa.
 
Galadrielin kieltäytymistä voi ainakin identiteettipoliittisen radikaalifeminismin näkökulmasta lukea silkkana patriarkaatille alistumisena. ”Väheneminen” ja näyttämöltä vetäytyminen on tosiaan naisen perinteinen osa, ja Sormusten Herrassakin valta on vahvasti sukupuolitettua. Tässä mielessä kirjan voimakkain ja omaehtoisin naishenkilö lienee Mordorin rajoilla elevä jättiläishämähäkki Lukitari, joka elää ja tekee juuri niin kuin haluaa. (Rohanin aseneito Éowynkin luopuu lopulta soturin identiteetistään ja mukautuu perinteiseen sukupuolirooliinsa hoitajana ja parantajana.) Lukitarin voikin nähdä edustavan femme fatalea puhtaana tuhovoimana, kaikesta viettelevyydestä riisuttuna feminiinisenä kauhuna.
 
Identiteettipolitiikkaan perustuva feminismi on etuoikeutetun ja vauraan luokan feminismiä: se haluaa vaihtaa vallan, mutta säilyttää rakenteet, jotka tekevät identifioitumisen ja minuuden mahdollisiksi vain niille, joilla on pääsy minuuksia tuottaviin ja uusintaviin symbolisiin resursseihin. Se haluaa valkoisen bosslady-Galadrielin, joka jyrää miehet, mutta jättää patriarkaatin valtakoneiston olennaisella tavalla koskemattomaksi.
 
Tarinan lopussa, tunnetusti, Sormusten Sormus tuhoutuu, kun kansat ja yksilöt yhdistävät voimansa ja käyvät pahaa vastaan yhdessä. Sauronin kukistuttua vanha maailmanjärjestys kuihtuu; haltiat muuttavat länteen, ihmisten aika alkaa. Kenties kirjan yhteistyön voimaa juhlivan sanoman voikin lukea edistyksellisen feminismin viitekehyksessä: patriarkaatin kaataminen ei onnistu ilman miehiä, joten miehet on saatava mukaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että valtasormuksen lupaukset herruuden tuomasta täyttymyksestä ja nautinnosta on osoitettava tyhjiksi. Patriarkaatti ei ole tuhoisaa vain toiseuttamilleen sukupuolille, vaan myös miehille itselleen. Feminismi ei voi jäädä pelkäksi identiteettipoliittiseksi (miessukupuolen) tykittämiseksi ja yleiseksi kaiken maskuliinisuuden kumoamiseksi. Pikemminkin on – kuten bell hooks kirjoittaa – etsittävä uusia, ei-tuhoavia, feministisiä maskuliinisuuksia.