30.1.2020

Uskovaisuudesta ja kristittynä olemisesta


Viimeksi hahmottelin yhtä mahdollista versiota tarinasta, joka kertoo, miten tähän on päädytty. Kuinka kiltistä helluntailaisnuoresta tuli ihminen, joka ei miellä itseään uskovaiseksi?

Tietoisesti jätin sivuun sen lisäyksen, etten pidä ”uskovaisuutta” minään kristittynä olemisen edellytyksenä.

Helluntaivaiheen jälkeen luterilaistuin nopeasti. Lutherin ajattelu tuntui radikaalilta helluntailaisen käytännön kristillisyyden jälkeen; ajatus, ettei Jumala vaadi ihmiseltä mitään (paitsi kaiken, ja kaikki on jo annettu) ja ettei ihmisellä ole vähäisintäkään myötävaikutusta pelastumiseensa – ettei mitään ”uskonratkaisua” vapaan tahdon mielessä ole olemassakaan – oli hätkähdyttävä ja kaunis. Käytännön helluntailaisuushan oli aina päätynyt painottamaan uskonelämän aktiivisuutta, ”henkilökohtaisen ratkaisun” merkitystä ja ”pyhityselämää”, joka tarkoitti ”jumalasuhteen” ylläpitämistä arjen teoin ja valinnoin (mikä edelleen johti monen kohdalla päänsisäisiin ”syntilistoihin”) – luterilaisuuden radikaali ulottuvuus oli ihmisen asettamisessa tyystin passiiviseksi subjektiksi, joka ei pelastunut uskollaan, vaan kokonaan Toisen kautta.

Minusta ei tullut ”käytännön ateistia” siinä vaiheessa, kun päädyin lukemaan modernien kommunistien filosofiaa vuoden 2015 jälkeen, vaan jo pari vuotta aiemmin. Lakkasin näet olemasta uskovainen juuri silloin, kun aloin ajatella, ettei uskollani ole mitään tekemistä pelastumisen kanssa; ettei kyse ole jostain subjektini ominaisuudesta, jonka perusteella minut joko pelastetaan tai kadotetaan.

Kristittynä olemisen varsinainen ja perustavin ulottuvuus ei nähdäkseni liity lainkaan minkäänlaiseen dogmaattisen metafysiikan tai metafyysisen tunnustuksen (”Jumala on olemassa”) traditioon, vaikka nämä traditiot ovat historiallisesti vaikuttaneet tapaan, jolla kristinuskoa käsitteellistämme. Uskontunnustusten ja niin sanotun arkisen hartauden käytännöt liitän kristilliseen symbolitalouteen: ne ovat eräänlainen ”uskon automaatti”, traditiomme jäsentämiä tapoja tuottaa ja ylläpitää identiteettejä, jotka mahdollistavat muun muassa ”uskovaiseksi” tunnistautumisen.

Samalla ne ovat keino tulla toimeen kristinuskon perustavan traumaattisen ulottuvuuden kanssa. Symbolisena automaationa ”uskovaisuus” on yksi tapa reagoida kristinuskon teksteissä artikuloituun totuuteen, joka sellaisenaan, traumaattisena, on mahdoton sisäistettävä. ”Uskovaisuus” on tässä mielessä ennen kaikkea ideologiaa, jossa tiedon ja totuuden rekisterit langetetaan yksiin identiteetin hyväksi. Yksinkertaisimmillaan varsinaisen traumaattisen asetelman voi ilmaista provokatiivisella huomiolla: kuollessaan Jeesuskin oli ateisti. Konservatiivikristitty pitää väitettä raamatunvastaisena, mitä se tavallaan onkin – huomaamatta jää tosin helposti Jumalan (ja raamatun) oma raamatunvastaisuus, kristinuskon teksteissä toistuvasti ilmenevä ristiriita ja ambivalenssi, jolla Jumala jatkuvasti vie uskottavuutta metafyysisen todellisuutensa eheydeltä ja täydellisyydeltä. Parhaita ja kattavimpia esimerkkejä tästä lienevät Jobin ja Saarnaajan kirjat, vaikka sama ratkaisemattomuus lävistää Paavalinkin teologian.

Kristittynä oleminen ei näyttäydy minulle identiteetin, vaan jonkinlaisena ”symbolisen yhteisön”, kysymyksenä. Kristitty voi mieltää itsensä uskovaiseksi tämän olematta mikään kristittynä olemisen välttämätön ehto. Kristittyjen yhteisö (se universaali Kristuksen ruumis, josta Paavali puhuu) on viime kädessä kenen tahansa yhteisö – yhteisö, joka poliittisena todellisuutena on jotain vasta tulossa olevaa (kuten demokratiakin) ja jonka autenttisimmat muodot kiteytyvät siinä moninaisessa ulossuljettujen huomioimisen praksiksessa, jota kirkot, seurakunnat ja yksilöt pyrkivät harjoittamaan. Tässä mielessä kristinuskoon näyttää kuuluvan vahva – ja hyvinkin chestertonilainen – poliittisen utopian ulottuvuus.

Lainausmerkit ”symbolisessa yhteisössä” ovat välttämättömät. Kristinusko ei ole identiteettipolitiikkaa, kenen tahansa yhteisön edellyttämä kukatahansisuus on käsitettävä konseptin koko radikaaliudessa ja mahdottomuudessa. Tästä syystä myöskään mikään ”kristillinen etiikka” – sen enempää kuin ”kristilliset arvotkaan” – ei ole mahdollinen; eikä kristittynä oleminen voi rajautua uskon tai sen subjektin kautta välittyneen muodon, vakaumuksen, perusteella.

Perinteinen konservatiivinen kritiikki nostaa tässä vaiheessa esiin näkemykseni oletetun relativismin: jos kerran kristitty voi olla kuka tahansa, uskoipa mihin tahansa, mitä merkitystä koko käsitteellä enää on? Tällainen kysymys on kuitenkin väärin suunnattu olettaessaan, että olisi väitetty kristinuskon voivan olla kaikkea mahdollista. Jos kristittynä oleminen tarkoittaa kuulumista kenen tahansa yhteisöön (tai teologisesti: armahtamistasi riippumatta siitä, kuka ja millainen olet), käy mahdottomaksi sitoa tämän yhteisön ”olemusta” mihinkään jäsenistönsä perusteella määräytyvään identiteettiin. Jos ”kaikki” viittaa mahdollisten ja olemassa olevien identiteettien totaliteettiin, on kristittynä olemisen mieli tässä kohdin ennen muuta tämän totaliteetin kiistämistä, ei sille antautumista.

Konservatiivisen kritiikin virhe on kuvitelmassa, ettei identiteetin politiikan tuolta puolen löydä muuta kuin totalitaristisen identiteetin politiikan, jolloin se kieltäytyy tietämästä mitään kristinuskon utooppisesta politiikasta. (Utooppinen on tässä ymmärrettävä rajatusti merkityksessä tulossa oleva.) Samalla se pyrkii rajaamaan mahdottoman sfäärin luulottelemalla, että mahdoton ja ei-ajateltavissa oleva lankeavat loogisesti yksiin; että se, mitä emme kykene ajattelemaan, on faktisesti mahdotonta. Näin kristitty konservatiivi syyllistyy siihen, mistä mielellään syyttää liberaaleja, nimittäin oman ajattelun ja (Jumalan) todellisuuden rajojen mielivaltaiseen samastamiseen.

Pitkälti yllä esitetyistä syistä pidän vähämerkityksisinä monia niistä kysymyksistä, jotka tällä hetkellä jakavat kristikuntaa kahtia. Esimerkiksi se, pitäisikö kristityn hyväksyä Pride-kulkueet ja sateenkaarimessut tai voiko uskova ihminen harrastaa homoseksiä, on minusta kiinnostavaa vain sikäli kuin nämä kysymykset liitetään politiikkaan ja vallankäyttöön; se, ”voiko” ja ”saako” kristitty, on joutavaa – kiinnostavampaa on kysyä, miksi joku haluaa rajata Priden kaltaiset tapahtumat ”kristillisyyden” ulkopuolelle tai miksi sateenkaari-ideologia on jonkun mielestä ”kristillisyyttä aidoimmillaan”. Ei olekaan ihme, että koen helposti ulkopuolisuutta paitsi kristillisiin konservatiiveihin myös liberaaleihin: ensimmäiset tuntuvat usein määrittelevän kaiken ajattelun arvoisen kuvittelemaansa ”raamatun auktoriteettia” vasten, jälkimmäiset vaikuttavat monesti pelkältä auktoriteettiuskon tyhjältä peilikuvalta. Se, mikä molempia yhdistää, on ajattelun jatkuva puute – ja siten myös puutteen jatkuva väärinajattelu.



22.1.2020

Taiteesta, uskosta ja vapaudesta


Aatteellisessa intohimoisuudessa tuntuu aina olevan jotain minimaalisesti jaloa, olipa aate kuinka perverssi ja viheliäinen tahansa. Tämä ajatus muodostaa väylän, joka nykyään tuntuu avaavan minulle mahdollisuuksia ymmärtää menneisyyttäni järkevällä tavalla, liiaksi mustamaalaamatta ja ilman joutavaa moralismia.

Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni piirtyy kuva nuoresta uskovaisesta, jonka hengellistä elämää puhkovat niin nopeat, väkivaltaiset herätykset kuin laajat ja latteat ”erämaavaiheetkin”. Kun tulin herätykseen (niitä sattui yhteensä ehkä 3–4 luokittelutavasta riippuen), oli uskovaisuuteni hyvin intohimoista; muina aikoina intohimoni kanavoitui taiteeseen ja pohdiskeluun.

Helluntailaisaikoina suhteeni taiteeseen muodostuikin jokseenkin ambivalentiksi, joskin suhteen jännitteisyys oli monella tapaa tiedostamaton. Kaikki varhaiset (ja julkaisemattomat) romaanikäsikirjoitukseni pursuavat kapinaa uskonnollisia auktoriteetteja vastaan, niitä samoja, joita uskonelämän arkisessa todellisuudessa ei sopinut kyseenalaistaa. Edes herätyksen aikoina en kyennyt enkä halunnut alistaa taidetta minkäänlaiselle evankeliumin julistukselle (vaikka saatoin sellaista itselleni uskotellakin). 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun helluntaipiireissä tällainen asenne oli hyvin epäilyttävä.

Kiintoisaa onkin juuri se, kuinka taide onnistui säilymään elämässäni suhteellisen autonomisena alueena, joka tarjosi tilaa kapinalle ja dialektiikalle silloinkin, kun koetin kunnioittaa auktoriteetteja olemalla niiden suhteen tahallisen epäkriittinen. Etenkin herätyksellisinä ajanjaksoina ajattelin paradoksaalisesti, että taiteen on kirkastettava Kristusta, vaikka taide samanaikaisesti edusti minulle vapautta – sellaistakin vapautta, joka antoi luvan olla piittaamatta Jumalasta tai hengellisyydestä.

Oliko helluntaitaustasta irtautuminen (ainakin näennäisesti) niin helppoa juuri siksi, että elämässäni oli aina ollut kaikesta hengellisyydestä tyystin vapaa ajattelun ja toiminnan maisema, nimittäin taide? Tätä olen usein miettinyt. Vain silloin, kun ryhdyin erikseen ja tietoisesti asiaa jäsentelemään, se alkoi näyttäytyä läpeensä ristiriitaisena ja ratkaisemattomana: tiesinhän, etten tahtonut tehdä taidetta ”Jumalan kunniaksi” ja hänen valtakuntansa asian edistämiseksi; halusin vain tehdä hyvää taidetta, mitä se ikinä tarkoittikaan. Asenteeni oli moderni, taidetta ei sopinut asettaa minkään asian palvelukseen.

Helluntaikristittynä ja sen aikaisen uskonyhteisön opit sisäistäneenä ajattelin kristillisen elämän keskeiseksi periaatteeksi ”kaiken alistamisen Kristukselle”. Jumalan oli oltava ykkösprioriteetti, ja näin oli oltava suhteessa kaikkeen. Nuorteniltojen rukous- ja saarnasessioiden suosituinta kamaa oli jatkuva kehotus pohtia sitä, onko jokainen elämänalue luovutettu Jumalalle. Tämä tendenssi elää vahvana edelleen: ihmisen on antauduttava Jumalan käyttöön kokonaan. Yksi ikimuistoisimmista kiteytyksistä (jota olen myöhemmin proosassanikin hyödyntänyt) nuoruudestani kuului: Jumala ei tahdo parasta, vaan kaiken.

Loogisesti tästä seurasi, ettei tosiuskovalle viime kädessä sallittu elämänalueita, joilla ei ollut mitään tekemistä hengellisen todellisuuden eli Jumalan kanssa. Niinpä suhdettani taiteen harjoittamiseen määritti jonkinlainen nautinnollinen syntisyys, jota en kuitenkaan kyennyt täysin artikuloimaan ja jonka tarkempi pohdiskelu ajoi (toisinaan jopa sietämättömiin) sisäisiin ristiriitoihin. Taide oli määrittämätöntä vapautta kalvavista, selkeästi jäsennetyistä auktoriteeteista; vapautta vihaan, kaunaan, kunnianhimoon ja perversioihin, jotain suorastaan olemuksellisesti jumalatonta. Taide oli aktuaalisen vapauden alue: kukin taideteos määritteli prosessissaan oman formaalin vapautensa rajat, eikä mikään hengellisen representaation vaatimus voinut asettua tämän vapauden ehdoksi.

Kun jäljestäpäin mietiskelen julkaistun tuotantoni tendenssejä – etenkin Joensuu-trilogian ja Parallaksin kummallista ja jatkuvaa paljastumisen halua –, tuntuu taiteen ”nautinnollinen syntisyys” tarjoavan useitakin kulmia tartuttavaksi. Helluntailaisaikoina taide muodosti kanavan, jossa saatoin vihata, häpäistä ja polkea hengellisiä auktoriteetteja ujuttamalla fantasiaani tarvitsemani ainekset: paljastumisen, skandaalin, kuumat ja kriittiset kysymykset, seksin, inhimillisen halun kierouden ja etiikan perversiot. Toisaalta se tarjosi myös leikin ja kokeilun kentän, jonka rajoja ei sanellut Jumala, vaan oma mielikuvitus.

Tämä kaikki houkuttelee tietysti kertomaan tarinaa, jossa taide pelastaa vapautta kaipaavan hengen autoritäärisen uskonyhteisön tukahduttavalta koneistolta; mutta tuskinpa mikään on enää näin yksinkertaista. Kriittisen itse-erittelyn ja älyllisen rehellisyyden vaatimus pakottaa minut silmäilemään myös omaa pakkomielteisyyttäni ja kyselemään, kuinka tähän on tultu. Menneisyyden minäni katselee peilistä ja ihmettelee, mitä uskolle tapahtui. Naureskelu ja puheet kriittisen ajattelun vapauttavasta voimasta tarjoavat helpon tien, mutta ainoastaan toistavat (toki uudessa kuosissa) helluntaiaikojen ”uskon suojelemisen” eleen. On paljon hankalampaa koettaa aidosti hämmästellä, kuinka kaltaisestani helluntaikodin kasvatista, jonka uskonelämä oli monella tapaa sitoutunutta ja autenttista, tuli ihminen, joka vastaa kieltävästi kun kysytään, oletko uskovainen. Taideko minut vapautti? Totisesti aivan liian helppo ja identiteettipoliittinen vastaus.

Menneisyyden minäni ei ensinnäkään olisi käsittänyt mitään tällaisesta ”vapautumisesta”. Olinhan itse onnellinen ja katsoin myös olevani vapaa, huomattavasti vapaampi kuin kukaan ei-uskova; juuri mikään ei olisi saanut minua toisiin ajatuksiin. Onnen ja vapauden salaisuus oli Kristuksessa, ja suurinta vapautta oli palvella Jumalaa koko elämällään. Peilistä katsova kuvajainen kysyisikin nyt: Etkö ollut onnellisempi silloin? Eikö elämälläsi ollut suuri tarkoitus? Eikö jokainen arkinen asiakin säteillyt ylimaallista valoa?

Mitä minä näihin kysymyksiin nykyään vastaan? Kyllä, menneisyyden minä, olet oikeassa… olin onnellisempi kuin nykyään; elämäni oli osa suurta Suunnitelmaa, Jumala halusi käyttää minua ja hänellä oli ihmeellisiä asioita varalleni… eikä arkisuus ollut koskaan pelkkää arkisuutta…

Huomatkaamme, etten tällä tavoin suinkaan glorifioi menneisyyttäni, saati kaipaa sitä. Kirjoituksen – joka on jo venynyt normaalia pidemmäksi – alkuosan silmäileminen riittää todentamaan tämän. Mitä sitten ajan takaa? En ole siitä aivan varma; osaan vain hapuillen sanoa, etteivät onni ja vapaus ole enää hetkeen kulkeneet käsi kädessä – ja että jälkimmäinen on jotain hirviömäistä ja paljon onnellisuutta olennaisempaa. Eikä kuitenkaan ole ketään onnellista, joka ei väittäisi olevansa vapaa. Silti pidän vapauden ja onnellisuuden suhdetta dialektisena. Jälkimmäinen voi syntyä ensimmäisen sivutuotteena samoin kuin sen uskottelun välttämättömänä momenttina. Näinhän on laita etenkin sen lajin aatteellisuudessa, jollaiseen kuuluu vankka tietämys siitä, mitä Toinen on vailla ja mitkä asiat hänen on elämässään korjattava, ennen kuin hän todella voi olla vapaa.



14.1.2020

Entä äärivasemmisto?


Symmetriaa ja keinotekoisia synteesejä rakastava ”populaarikeskustelu” osoittaa hallitsevansa populismin nollasummapelin silloin, kun äärioikeiston käsitteelle vaaditaan tasapuolisuuden nimissä äärivasemmiston vastaparia. Vaatimuksen ongelmallisuus ei ole sen kohteen hämäryydessä tai olemattomuudessa – äärivasemmisto on periaatteessa mielekäs käsite –, vaan vaatimuksen omassa logiikassa, kahden symmetrisen ääripään (näennäisen ”tolkullisessa”) projektiossa, joka populismin tapaan tarjoaa vastauksen itse luomaansa konfliktiin.

Asetelman varsinainen tolkuttomuus piilee taustalle jäävässä implisiittisessä ”tasapuolisuuden” oletuksessa, jonka todellisuuden ”ääripäät” pyrkivät fetissin tavoin kätkemään. Sillä, että äärioikeiston ekstremististen rikosten määrä on vasemmiston vastaavaa suurempi, ei ole tässä suhteessa minkäänlaista merkitystä (kiinnostavaa on myös nähdä tulevaisuudessa, lisääntyykö äärivasemmiston ekstremismi vai onko vuosi 2019 pelkkä ”ryöpsähdys” siinä, missä vastapuolen tapauksessa kyse on selvästä tendenssistä). Keskustelua määrittävä ”kahden ääripään” ideologia ei viime kädessä nojaakaan niin sanottuihin koviin faktoihin, vaan ”tasapuolisuuden” etiikkaan, joka sinänsä vaikuttaa perverssiltä, sillä (1) sen vaatimuksen eettinen teho on voimallisimmillaan juuri silloin, kun (2) se perustuu tosiasiallisen alistussuhteen kätkevälle fetissille (äärioikeisto ja äärivasemmisto symmetrisinä totalitaristisina uhkakuvina).

Alistussuhteella viittaan ennen muuta autenttisen äärivasemmiston eli kommunismin lähes täydelliseen katoamiseen suomalaisen julkisen ideologian topografiasta. (Seikka, josta jokainen historiaa tunteva on taatusti perillä.) Se äärivasemmisto, jonka nykyinen populistinen logiikka huutaa kansalliseksi uhkakuvaksemme, ei tietenkään ole olennaisesti muuta kuin yhden ja saman logiikan luoma heijastus, sillä tämän ”äärivasemmiston” taustaa ja todellisuutta emme löydä kommunistisesta hypoteesista vaan liberaalista (porvarillisesta) projektista, jonka antagonismit tuottavat niin oikeistolaisen populismin kuin huonomaineisen poliittisen korrektiuden kultit. Toistan tässä – kenties tarpeettomasti – usein esiin nostamani žižekiläisen huomion: populismi ja PC-kultti eivät ole vastakohtia vaan peilikuvia, umpikujamaisia reaktioita yhteen ja samaan antagonismiin.

Keskustelu on toisin sanoen hävitty jo siinä vaiheessa, kun aletaan kiistellä äärivasemmiston olemassaolosta tai aatteellisista eroista äärioikeistoon nähden. Tällöin on jo hyväksytty varsinaisen ongelman muodostava keskustelun formaali puite, perverssi ja usein julkilausumaton vaatimus ”tasapuolisuudesta” – vaatimus, jonka logiikka on hyvin täsmällisessä mielessä populistinen, mitä taustalle jäävään nollasummapelin ekonomiaan tulee: ”Kritisoidessasi äärioikeiston väkivaltaa jätät huomioimatta äärivasemmiston harjoittaman väkivallan, vaikka tasapuolisuus vaatii meitä…”

Liberaali porvarillinen ajattelu on usein kovin avutonta tämän ”etiikan” edessä samastaessaan toisiinsa vapauden aktuaalisen ja formaalin muodon. Ensin mainittu viittaa keskustelun formaaleihin puitteisiin kohdistuvaan määrittelyvaltaan, jälkimmäinen tämän määrittelyvallan käytön seurauksena syntyneeseen ideologiseen tilaan, jonka liberaali ajattelu on taipuvainen tulkitsemaan vapaudeksi in actualitas. Todellista vapautta ilmaisisikin tässä suhteessa lähinnä militantti kielto: ”Se, mikä tässä vaatii meitä huomioimaan äärivasemmiston väkivallan, ei ole tasapuolisuus, vaan pelkkä autoritaarinen kuvitelma, fetissillä peitetty väkivallanteko…”

Populisti (kenties liberaalikin) vastaa kieltoon automaatin tavoin marssittamalla näyttämölle totalitarismin ja sananvapauden. Tiedämme kuitenkin jo, mitä ne hänelle varsinaisesti merkitsevät.


1.1.2020

Silakat


Nopeasti kannattajia kerännyt Silakkaliike tarjoaa modernille kommunistille hyvän liittolaisen lyhyellä kantamalla. Tämän voi päätellä jo vastapuolen reaktioista aina Halla-ahon foliohattumaisia vihjailuja myöten. Liike hakee vielä ”aatteellista” muotoaan, mutta kiistatonta on ainakin sen pyrkimys tarjota vastavoimainen protestikanava populismille ja valtavirtaistuvalle uusfasismille.

Liikkeen poliittinen identiteetti voi huonoimmillaan tarkoittaa epä-älyllistä totalitarismia, joka ilmenee valheellisena poliittisena neutraaliutena. Oma vaikutelmani on, että tämä myös tiedostetaan liikkeen piirissä. Kun itse kontribuoin keskusteluun jakamalla Silakoiden fb-ryhmässä fasismia käsittelevän – ja avoimen vasemmistolaisen – blogitekstini, sain aluksi moitteita politikoinnista. Vastakritiikissäni kirjoitin olevan ”vain keskustelueettisesti reilua, että mainitsen poliittisen kantani”, jotta ”lukija voisi soveltaa sen pääpointteja kriittisesti”, ja problematisoin vastapuolen diskurssissa vaanivan vihjauksen poliittisesta neutraliteetista. Keskustelun toinen osapuoli hyväksyi täsmennykseni; päätimme vuoropuhelun kohteliaisiin kiitoksiin. Hyvien tapojen noudattaminen antaa ainakin minulle aihetta varovaiseen optimismiin.

Silakkaliikkeessä on nähtävillä (kenties vielä hiukan hajanainen) pyrkimys vastata epä-älyllisille trolleille ja populistiselle retoriikalle osittain niiden omilla aseilla: emojeilla ja ”parveilulla”. Samalla liike haluaa kuitenkin erottautua selvästi äärioikeiston harjoittamasta aggressiivisesta symbolitaloudesta, mistä todistavat jo foorumilla toistuvat vaatimukset ja muistutukset hyvien tapojen noudattamisesta. Protestin muotona Silakkaliike pyrkii näin tarjoamaan kaikessa yksinkertaisuudessaan äänen järjestykselle tympäisevän, fasismia lietsovan disinformaation ja kaaoksen vastavoimana. Mikäli tämä pyrkimys toteutuu laajamittaisesti ja pitkäikäisesti, voi varovainen optimisti kenties aavistella siinä aitoa emansipatorisuuttakin.

Kehnoimmillaan käy niin, että liike tulee ”establishmentin kaappaamaksi” ja fetisoituu taloudellisen eliitin sosiaaliseksi, olemassa olevien yhteiskunnallisten olojen ja valtasuhteiden ylläpitoprojektiksi, jälleen yhdeksi impotentiksi versioksi liberaalin vasemmiston kuvittelemista poliittisista voitoista. Olisi kuitenkin hätäistä väittää näin tapahtuneen jo nyt. Jos ”punavihreä” eliitti Silakoita diggaileekin, ei samaa voi sanoa ”sinimustasta” eliitistä (viittaan tässä tietenkin Eirassa asustelevaan puoluejohtajaan Jussi Halla-ahoon, jonka luokkastatuksen kiistää vain totaalisen sumutettu ja puolitajuton ääliö).

Toivon Silakkaliikkeelle menestystä ja puoluerajat ylittävää taisteluhenkeä, jota trollaamisen ja typeryyden sijaan määrittäisivät sivistys ja aivan siekailematon hyvätapaisuus.

EDIT: Kommenttini Proletaarien Silakkaliikettä käsittelevään artikkeliin (julkaistu alun perin Facebookissa)

Kriittinen analyysi Silakkaliikkeestä, jonka kirjoittaja näkee oikeistopopulismin peilikuvana.

Analyysi paljastaa liikkeen keskeisen heikkouden, josta kirjoitin itsekin "Silakat"-blogitekstissäni, nimittäin pyrkimyksen poliittiseen "neutraaliuteen", joka pahimmillaan voi kehittyä epä-älylliseksi poliittisen korrektiuden vahtimiseksi.
Kirjoitin Silakkaliikkeen protestin muotona pyrkivän "tarjoamaan kaikessa yksinkertaisuudessaan äänen järjestykselle tympäisevän, fasismia lietsovan disinformaation ja kaaoksen vastavoimana". Lisäsin, että "[m]ikäli tämä pyrkimys toteutuu laajamittaisesti ja pitkäikäisesti, voi varovainen optimisti kenties aavistella siinä aitoa emansipatorisuuttakin".

Proletaarien artikkelin kirjoittajan hengessä on kuitenkin uskallettava kysyä, voiko emansipatorisuus toteutua projektissa, jonka lähtökohtiin tuntuu kuuluvan melkoinen luokkatiedottomuus. Omassa pintavaikutelmia tarkastelevassa tekstissäni jätin tämän aspektin sivuun, mutta todettakoon tässä, että olen yhtä mieltä Proletaarien analyysin kanssa siitä, ettei Silakkaliikkeen projektia voi pitää vallankumouksellis-emansipatorisena. Tämä on seurausta liikkeen pyrkimyksestä ymmärtää vastavoiman järjestäytyminen luokkaeroja kätkevällä logiikalla.

Blogissa ilmaisin varauksellisen suhtautumiseni toteamalla liikkeen kehnoimmassa tapauksessa tulevan "'establishmentin kaappaamaksi' ja [fetisoituvan] taloudellisen eliitin sosiaaliseksi, olemassa olevien yhteiskunnallisten olojen ja valtasuhteiden ylläpitoprojektiksi, jälleen yhdeksi impotentiksi versioksi liberaalin vasemmiston kuvittelemista poliittisista voitoista".

Tämä on syytä pitää mielessä. Silakkaliike voi saavuttaa yhteiskunnallisia voittoja, mutta on asia erikseen, missä määrin sen pyrkimys muodostaa todellinen "vastaääni" oikeistopopulismille voi edes alustavasti toteutua, kun tiedämme populismin yhtäältä olevan yksi osoitus liberaalin projektin epäonnistumisesta. Jos ja kun Silakkaliike jää pelkäksi uudeksi liberaalin ajattelun yritykseksi ratkaista sosiaalisia antagonismeja, se todella on pelkkä vastustajansa peilikuva.