Kriitikko ja kirjailija Tenho Kiiskinen julkaisi viime vuoden lopulla
esseekokoelman Humanismin paheet. Alkusanoissaan hän lausuu tahtoneensa
kirjoittaa ”[v]ähemmän kohteliaan ja kenties samalla kirjallisesti mehevämmän”
esityksen, ”joka saattaisi houkutella vaikeiden ja tuskallisten aiheiden pariin
muitakin kuin pelkästään lukeneistoon kuuluvia lukijoita”, eikä meillä ole
mainittavia syitä epäillä tällaisten julkilausuttujen aikeiden kunniallisuutta
tai edes niiden suhteellista ihailtavuutta varsinkaan, kun kirjailijan halu
palata tunkiolle on ollut ”tosiaan vastustamaton”. Näinkin rehellisesti
artikuloitu vastustamaton halu päinvastoin houkuttelee meitä yhä kunnianhimoisempiin
pyrkimyksiin lähestyä kirjaa, jonka aiheet sentään ovat – kirjailijaa lainaten
– ”vaikeita” ja ”tuskallisia”.
Kiiskisen arrogantti ja provokatiivinen, paikoin jopa mahtipontinen
julistus (sen kutsuminen ”analyysiksi” lienee lähinnä kustantajan tarjoilema
viekas eufemismi) on minulle tuttua ”traditionalistisesta ja radikaalista”
verkkolehti Sarastuksesta, jota vasemmistolaisena ajattelijana mielenkiinnosta
silloin tällöin seurailen. Kaunokirjallisina tyylikeinoina arroganssi ja
provokaatio ansaitsevatkin hyväksyvän ja ennen muuta epäpoliittiseksi
tarkoitetun kohteliaan kulmiemme, jos ei tuoppimme (kas, onkin jo perjantai),
kohottelun. Humanismin paheet on joka tapauksessa avoimen
nationalistinen ja ylpeän rasistinen pikku kirja, sellainen, joka kyllä saa keskivertohumanistin
närkästymään ja paheksumaan, ellei teos sitten ole tässä pyrkimyksessään hiukan
turhankin läpinäkyvä.
Esseiden retoriikka on harkitun päällekäyvää. Kiiskinen ei edes yritä
suojautua rasistin leimalta – päinvastoin. Takakansitekstin loppukaneetti
ilmaisee raflaavasti laitaoikeiston rohkeudestaan salaa humaltuneiden älymystössä
taatusti suositun fantasian ”kielletyksi kirjailijaksi” tulemisesta. Emme näin
ollen lainkaan ylläty, että Kiiskisen provokaatio etenee aina hyveeksi
kohotettuun rasismiin saakka. Tosin tuo rasismi – näin kriittisen
vasemmistolaisen perspektiivistä katsoen – jää kuitenkin harmillisella tavalla
puolitiehen (hiukan samaan tapaan kuin oikeiston marxismikritiikki). Tästä tuonnempana
lisää. Tyytyessään olemaan pelkkää evoluutiobiologisilla ”realiteeteilla” ja
hillityllä teoreettisella nihilismillä sävytettyä rodun ja hallinnan ideologiaa
Kiiskisen humanismikritiikki jää toki laiskaksi ja monoliittimaiseksi,
semminkin kun hän toisaalta vihjaa rasismin reaaliseen, ei-kulttuurisidonnaiseen
”universaaliuteen” useissa kohdin (tässä yksi):
Harmi vain, että
”ihmiskuntaa” ei ole olemassa, kuten ei ole ”karhukuntaa” tai
”muurahaiskuntaakaan”. Näin siis, mikäli päätämme hyväksyä evoluutioteorian
kokonaisuudessaan. On vain kilpailevien yksilöiden ja yhteisöjen välinen
ikuinen nollasummapeli, jossa toisen hyvä on toiselta pois niin kauan kuin
resurssit pysyvät rajallisina.
Johtopäätöksiä hän ei kuitenkaan suostu radikalisoimaan, vaan asettuu
puolustamaan rasismin munattomampaa partikulaarista versiota sen sijaan, että
omaksuisi rasismin universaaleimmassa muodossaan, kaikkiin kohdistuvana valikoimattomana
syrjintänä. Tämä kuitenkin olisi loogista siksikin, että Kiiskinen selvästi
tunnistaa elämän satunnaisen mielettömyyden ja minkä tahansa elämäntavan
yleisen oikeutuksen välisen ylittämättömän kuilun. Umpikuja on ilmeinen, mikään
ei ole oikeutettavissa par excellence; jokainen universaaliksi
julistautuva eettinen representaatio perustuu kätketylle perversiolle ja niin
edelleen; ideologinen illuusio on välttämätön, jotta elämä näyttäytyisi
arvokkaana ja merkityksellisenä.
Todella harvat
meistä aikuistuvat verbin todellisessa merkityksessä niin kuin minä sen
ymmärrän. Tarkoitan tällä erityisesti kykyä hyväksyä kaikkien pyrkimysten
perimmäinen turhuus, kuoleman lopullisuus ja identiteettimme kannalta kaikkein
kivuliain totuus, joka on kaikkien minuuksien häilyväisyys. Tärkein selvitystyö
liittyy siihen, millaisia valheita ilman me emme voi elää ja millaisista me
voimme luopua.
Toisaalta juuri elämän (ja merkityksen) perustattomuuden radikaali ja performatiivinen
tunnustaminen on Kiiskiselle mahdotonta (oikeistoajattelijoille tyypillisesti
ja virheellisesti hän samastaa tällaisen suoraan ”postmodernismiin” ja
relativismiin). Nationalismin oikeutus tuntuu vaativan muutakin kuin pelkän
”parhaimman tarjolla olevan illuusion” kieltämättä ohueksi jäävän suojakatoksen
(sillä myös käsitys ”parhaimmasta” tietenkin vaihtelee illuusiokohtaisesti), ja
niin pragmaatikko kuin Kiiskinen onkin, hän selvästi katsoo välttämättömäksi
päätyä pyhyyteen ja kunniaan julistaessaan yksilöllä olevan
pyhä kunnia olla
osa kansakuntaa – tai ainakin pitäisi. Sanon ”pyhä kunnia” täysin vailla
ironiaa. (…) [P]yhä kunnia ei vain vaadi. Se osaa myös antaa. Se lahjoittaa
yksilölle tarkoituksen ja vapahduksen peloista, joita individualismin
suoristuspaineet [sic] tuottavat. Valmius uhrata itsensä yhteisön puolesta
antaa aina enemmän kuin ottaa. (…) Tietoisuus yhteydestä tuo elävän tunteen
tarkoituksesta, johon yksilö voi perustellusti uskoa ja luottaa, sillä muut
tunnustavat hänet yhteisön arvokkaaksi jäseneksi, jonka uhrauksella on merkitys.
Huolimatta linkolalaisesta ihannekuvastaan jokseenkin illuusiottomana
ihmisenä Kiiskinen ajautuu nationalistisen ideaalinsa mukaisesti orgaanisen
yhteiskunnan, ”jossa jokaisella on oma roolinsa”, kannattajaksi. (Tässä hän
seuraa Linkolaa.) Emme kuitenkaan alennu moittimaan Kiiskistä sen enempää
loogisesta kuin performatiivisestakaan ristiriidasta; tämä olisi turhanaikaista
jaarittelua, kuten se Linkolankin tapauksessa olisi. Humanismin paheet korvaa
dialektiset kehittelyt provokaatiolla ja julistuksella, ja näin se
pamfletinomaisesti toimittaa tuttua virkaa kritiikkinsä kohteen
peilikuva-totuutena, jossa liberaalin establishmentin narsistinen, fetissien
kannattelema toiseuden pelko (vain hyvä Toinen hyväksytään) ilmestyy julkisen
kentälle avoimen rasismin muotoisena brutaalina keskeytyksenä ja häiriönä. Tästä
muodostuu lopulta Kiiskisen teoksen yksi keskeisimmistä ongelmakohdista, ja
palaan siihen lopuksi uudemman kerran. Dialektiikan ja kehittelyjen puute joka
tapauksessa ajaa Kiiskisen toistuvaan kyvyttömyyteen analysoida ja diagnosoida
sinänsä ansiokkaasti oivallettuja ratkaisemattoman topoksia (Toisen
nautinnon häiritsevyys, moraalin ja onnellisuuden yhteensovittamattomuus,
oikeutuksen rakenteen jännitteisyys).
Arvokkaina on myös syytä pitää Kiiskisen joitakin huomioita ihmisten
pahuuteen kuuluvasta viattomuuden elementistä, mutta näihinkin
paradokseihin liittyviä havaintojaan hän saisi kehitellä enemmän ja
analyyttisemmin, asettaa viattomuuden ja laskelmoivuuden rinnatusten, paljastaa
etiikan perverssiyden, ei vain eetikkojen. Kiiskisen projektille aivan
keskeinen konsepti onkin aisankannattajan hahmo, eräänlainen liberaalin
humanistin halveksuttavimpien ominaisuuksien ruumiillistuma, jota hän jäsentää
muun muassa suhteessa/suhteena perversioon:
Aisankannattamisen
eetos on nykyisin sekä valtavirtapoliitikkojen että humanistien ylin ihanne. (…)
Poliittisesta aisankannattamisesta ei olisi koskaan tullut valtavirtaa, mikäli
riittävän moni ei olisi kokenut sitä henkilökohtaisella tasolla tyydyttäväksi.
Aisankannattaminen on yksilötasolla ennen kaikkea parafilia eli perversio.
Näin Kiiskinen osoittaa tajuavansa kulttuurimme sisäänrakennetun
perverssiyden, vaikkei tulkitsekaan asetelmaa oikein: perversiota ei tässä tulisi
paikantaa niinkään yksilöihin kuin symboliseen järjestykseen, ja
aisankannattaminen ”institutionaalisena ja kulttuurisena alistumisena” ei
todista niinkään perversiosta kuin yliminän taloudesta ja vaikutuksesta
liberaalin projektin yhtenä mahdollisena (establishmentin omaksumana)
dominanttina.
Symbolisen järjestyksen perverssiys puolestaan viittaa näennäiseen ja
oletetusti rajattomaan valinnanvapauteemme, jonka kääntöpuolena on nautinnon
pakko. Moderni hedonismihan on pohjimmiltaan klaustrofobiaa, jossa
tiedostavaksi kuluttajaksi alistettua subjektia pommitetaan jatkuvalla ja
loputtomalla vaihtoehtojen moninaisuudella. Näennäistä tämä vapaus on siksi,
ettei subjektilla ole todellista mahdollisuutta vaikuttaa niihin puitteisiin,
joista käsin hänen vapautensa määritellään – rajaton valinnanvapaus tarkoittaa
rajatonta kuluttamisen ja nauttimisen pakkoa (niille, joilla on ostovoimaa).
Perverssin symbolisen järjestyksen paradoksi on näkyvän auktoriteetin
puuttumisen piilevässä totalitaristisuudessa. Herra ei kuitenkaan lakkaa
vaikuttamasta näyttämöltä kadottuaan, vaan se löydetään uudelleen esimerkiksi
biologiasta, joka Kiiskiselläkin muotoilee useaan otteeseen haluttavan ja
mahdollisen horisontit.
”Islamin lumouksesta” puhuessaan Kiiskinen epäonnistuu
ideologiakritiikissään samantapaisesti. Hätäisesti psykologisoiva tulkinta johtaa
liian suoraviivaiseen, jos kohta Kiiskisen projektille edulliseen näkemykseen:
Islamin lumous
perustuu humanistien silmissä vain ja ainoastaan sen avoimeen
vastenmielisyyteen. Homo- ja naisvihainen typeryys saa länsimaisen sielun
lepattamaan, koska se on ylpeästi ajatusköyhää ja törkeää miehisen porsastelun
juhlasoittoa.
Näin jää tajuamatta ”islamin lumouksen” varsinainen antagonistinen
rakenne narsistisena katseena ja peilinä, jossa Toinen näyttäytyy kaltaisenamme
(tai ihannekäsityksemme kaltaisena) ruumiillistaen kadonneena keksimäämme
”alkuperäisyyttä”, ”holistista elämäntapaa” ja niin edelleen, jolloin emme
Kiiskisen korostamassa islamin ”avoimessa vastenmielisyydessä” kohtaa niinkään
perverssin humanistin harhaista mielikuvataloutta kuin Toisen nautinnon
yleisen häiritsevyyden tosiasian. Kiiskisellä tämä subjektiviteettien
rajoja kunnioittamaton ”universaalin rasismin universaali rakennesyy”
projisoituu humanismin hahmoa määritteleväksi puutteeksi ja patologiaksi. Siten
rakentuu karikatyyri ja viholliskuva, jota vasten partikulaarinen rasismi
korotetaan yhtäältä eettiseksi hyveeksi, toisaalta jonkinlaiseksi lajillisen
selviytymisen vaatimaksi välttämättömyydeksi.
Nationalismi jää yhdeksi ideologisen valheen muodoksi (toki muita
paremmaksi ja niin edelleen), mutta Kiiskisellä tämä tapahtuu kätketysti ja
kiinnittyy jo mainittuihin pyhyyden ja kunnian merkitsijöihin, jotka samalla
toimivat nationalistisen puheen vakauttavina perusfunktioina. Kiiskinen ei ole
niin typerä tai rehellinen, että suoraan väittäisi nationalismin olevan
olennaisesti muuta kuin yksi inhimillistä elämää kannattelevista
”välttämättömistä” valheista, mutta hämärtää asetelmaa ladatuilla ideologisilla
termeillä ja tunteisiin vetoavalla suoran puhuttelun retoriikalla:
Pohdi vakavasti,
kumpaan ryhmään haluat kuulua ja voitko valinnan tehtyäsi katsoa rehellisesti
silmiin niin tulevia lapsiasi kuin menneitä sukulaisiasi. Kunniaa ja häpeää ei
pidä mystifioida. Lopulta on kyse konkreettisesta valinnasta, joka juuri sinun
on tehtävä, sillä huonot päivät kohdataan side silmillä. Älä unohda, että kaikista
köyhin on ihminen, jolla ei ole isänmaata. Hänellä ei ole mitään.
Ei ole syytä epäillä, ettei Kiiskinen – asettaessaan meidät valinnan
eteen ja määrätessään näin formaalin vapautemme puitteet – muodollisesti
ymmärtäisi jäsentämänsä asetelman ideologisuutta; ettei hän näin puhuessaan salaa
tajuaisi asettavansa eteemme fantasiaa, jonka tarkoitus on kertoa, mitä
kannattaa haluta. (Niin – kukapa tämän jälkeen tahtoisi kieltäytyä yksilön
pyhästä kunniasta, valmiudesta uhrautua yhteisön hyväksi? Kiiskisen
asettamasta valintojen horisontista saattaisi kieltäytyä tosin monikin – ja
aivan kunniallisesti.)
Kiiskinen pyrkii jollain tapaa osoittamaan nationalistisen ajattelun
”alkuperäisyyden” tai paremmuuden evoluutioteoreettisiin havaintoihin
vetoamalla, mutta samalla hänen diskurssiaan jäytää eräänlainen ateistinen
rehellisyys, joka vaatii olemaan päättelemättä biologisista realiteeteista
moraalisiin: biologia ei kerro meille, mitä meidän on haluttava (ellemme keksi
sellaista kertomusta itse, ja tätä Kiiskinen tuntuu yrittävän). Tai kuten kirjailija
itse toteaa: ”Me emme ole samalla tavalla täydellisiä olentoja kuin koirat,
hevoset ja kimalaiset.”
Kiiskinen vaatii meitä tunnustamaan ”todellisuuden”, mikä on yleisesti
ottaen – tietyn pragmaattisen typeryyden tasolla – pätevä ja käytännöllinen
ajatus. Humanismin paheet jää kuitenkin itse asettamaansa ansaan.
Todellisuus, jota se tahtoo puolustaa ja jonka se tahtoo meidän ”tunnustavan”,
ei loppuun ajateltuna näytä tarjoavan juuri muuta kuin merkityksellisen elämän
illuusiota juhlivan epämääräisen resignaation, pyhyyden ja kunnian
pragmaattisen itsepetoksen, jonka paremmuus jää yhtä epäselväksi kuin
laitaoikeiston kritisoima vasemmistolainen ”parempi väkivalta”. Humanismin
paheiden voineekin todeta osoittavan lähes hämmentävän kyynistä ymmärrystä
siitä, mistä on kyse ”kodissa, uskonnossa ja isänmaassa”: valheesta, johon
syystä tai toisesta kannattaa uskoa (”pyhyyden ja kunnian” vuoksi kenties?).
”Välttämättömät illuusiot”, joista käytäntö pakottaa valitsemaan parhaat,
toimivat Kiiskisellä paitsi jonkinlaisen älyllisen rehellisyyden (tai sen
kuvan), myös rasististen ideologeemien askelmerkkeinä. Jälkimmäisessä
tapauksessa ne auttavat kiinnittämään rasistisen diskurssin merkitykset ja
vakauttamaan ne evoluutiobiologiasta johdettujen välttämättömyyksien
sosiaalipoliittiseksi jatkeeksi. Samalla pyritään peittämään keskeinen, koko
kirjan ajatuksellista ja ideologista rakennetta määrittävä ja jäsentävä,
antagonismi: satunnaisesta sepitetty välttämättömyys. (Tähän Kiiskinen tuntuu
itsekin viittaavan paljastaessaan teoksensa alussa, ettei muuttaisi kirjassaan
mitään siinäkään tapauksessa, ettei uskoisi mihinkään, mitä sen sivuilla tulee
sanoneeksi…)
Voiko Humanismin paheita ajatella eräänlaisena oireellisena
dokumenttina ”ideologisen rehellisyyden” mahdottomuudesta, yhdestä mahdollisesta
tavasta vastata ajattelun asettamaan umpikujaan – jolloin vastaus on tietenkin
sinänsä, vastauksen muotoisena, aina väärin, puutteellinen ja itselleen sokea?
Julistuksena ja vastauksena teos on ilman muuta väärässä ja rasisminsa monotonisessa
ja monomaanisessa ”uskaliaisuudessa” jos ei sekava, niin väsyttävä. Varsinainen
ongelma ei kuitenkaan piile vastauksen virheellisyydessä, vaan sellaisessa
kysymisen horisontissa, jossa perustan kieltäminen johtaa vain uuden perustan
asettamiseen. Metafyysisen dogmatismin puitteet säilyvät, ”kaikki” on edelleen
totaliteetti ja emansipaatio silkkaa poliittista utopiaa. Kenties Humanismin
paheet kuitenkin on nationalismia toistaiseksi aikuisimmassa muodossaan –
vulgaariutta, rasismia, komiikkaa, inhoa ja itseinhoa, alistumista ja paatosta jonkinlaisena
kaunokirjallisena tahallisuutena, jonka suurimmaksi psykologiseksi ansioksi jää
mahdollisesti sen kyky houkutella moraalinen paheksunta vastapuolen salakavalan
nautinnon ansaan.
Kiiskisen avoin ja raivoava rasismi näyttäytyykin kriittisen analyysin
valossa ennen muuta liberaalin suvaitsevaisuuden tekopyhimpien puolestapuhujien
harjoittaman fetisistisen ihmisoikeus- ja tasa-arvoajattelun lähettämän viestin
”totuudellisena nurinkääntämisenä”, joka tällaisena ei edusta kritiikkinsä
kohteen autenttista vastaääntä, vaan ainoastaan kolikon kääntöpuolena ilmenevää
torjuttua ydintä. Tässä mielessä Kiiskisen viestiin olisi kyettävä suhtautumaan
paitsi kriittisesti, myös vakavasti: kyse ei tosiaan ole vain (jos lainkaan) rasistin
hysteerisestä raivonpurkauksesta, vaan jostain enemmästä. Kiiskisen
perusongelma ei ole niinkään hänen rasisminsa tai mauttomuutensa kuin se,
että kritisoidessaan liberaalin humanismin piilevää totalitarismia avoimen rasismin
ja nationalismin kautta hän viime kädessä hyväksyy vastustajan asettamat
käsitteelliset puitteet ja hyväksyy näin saman perustavan kysymyksenasettelun,
kun hänen tosiasiallisesti tulisi hylätä se ”kolmannen vaihtoehdon” nimissä.
Sillä mitä muuta Kiiskisen raivokkaan ulossulkeva, vääränlaisen Toisen silkaksi
lihanpalaksi alentava paasaaminen olisi kuin yhden ja saman liberaalin ja
tekopyhän, rauhanomaisesta maailmankylästä haaveilevan suvaitsevaisuusajattelun
sisintä ydintä, josta Žižek kirjoittaa Väkivalta-teoksessaan muun muassa
seuraavasti:
Liberaali
käsitys suvaitsevaisuudesta on helppo kyseenalaistaa ja sitä ylläpitävä
rakenteellinen väkivalta on myös helppo tuoda esiin. Ensinnäkään tämä
suvaitsevaisuus ei ole aidosti universaalia, kulttuuritonta. (…) Ja
lisäksi vain moderneissa länsimaisissa kapitalistisissa kulttuureissa
autonomiaa ja yksilönvapauksia pidetään suuremmassa arvossa kuin kollektiivista
solidaarisuutta, yhteistyötä, vastuuta avuntarpeessa olevista toisista,
velvollisuutta kunnioittaa oman yhteisön tapoja. Liberalismi asettaa siis
erityisen kulttuurin, meidän länsimaisen kulttuurimme, etusijalle.
Kiiskisen kritiikki ei näin aidosti kyseenalaista liberaalia
suvaitsevaisuutta, vaan toimii ainoastaan sen ulosteen kaltaisena oire-totuutena.
Näin se jää viime kädessä kohteestaan riippuvaiseksi, tuomittuna etenemään
samassa ajattelun kehässä samaa umpikujaa kohti.
Liberaalin establishmentin tyypillinen luenta Kiiskisen kirjasta tuottaa
epäilemättä hysteeristä päivittelyä ja kauhistelua, mutta kuten kritiikkini toivon
mukaan tekee selväksi, tällainen on aivan liian helppo vaihtoehto. Humanismin
paheille sopii nauraa, mutta pilkka osuu liberaalin omaan nilkkaan. Kirja
on rasistisessa hölmöydessään ja suorasukaisen partikularistisessa nationalismissaan
lajissaan erinomainen osoitus liberaalin projektin keskeisestä umpikujasta,
joka vaatii meitä hellittämättä ajattelemaan demokratiaa, tasa-arvoa,
yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta radikaalilla, perustan logiikkaan
nojaamattomalla tavalla.