3.7.2022

Halun ja moraalin politiikkaa

 
On olemassa ihmisiä, jotka kykenevät suunnittelemaan tulevaisuuttaan useiden vuosienkin päähän, optimoimaan ja maksimoimaan vaihtoarvoaan, uskomaan ja elämään todeksi asetelmaa, jossa omilla valinnoilla vaikutetaan aktiivisesti henkilökohtaiseen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin, luodaan turvallisuutta ja havaitaan tilaisuuksia omien resurssien järkiperäiseen hyödyntämiseen ja kasvattamiseen. Asuntolainan korkokatot, laadukkaat petauspatjat, tehokas ajankäyttö, itseen investoiminen, itsen johtaminen ja ekologisuutta simuloivat leasing-autot eivät ole heille mitään kvanttitiedettä, vaan arkielämään kuuluvien valintojen ja resurssien jatkumoa.
 
Luultavasti näiden ihmisten todennäköisyyshorisontit ja peruskokemus elämästä eroavat omistani paljonkin. Ainakin on hankala kuvitella kuvatun kaltaista elämää elettävän siitä lähtökohdasta, ettei omilla valinnoilla ole suurtakaan vaikutusta tulevaisuuteen, joka on sattumanvarainen, hallitsematon ja tuntematon, minkä vuoksi on parempi nauttia epäterveellisestä nykyhetkestä, vaikka se tarkoittaisikin lyhenevää elinajanodotetta: ilmastokatastrofihan etenee joka tapauksessa, eikä hallitsematonta tulevaisuutta voi suunnitella mihinkään suuntaan. Prekaari elämä dystooppisen hehkun heittämissä varjoissa tarkoittaa (ainakin jossain mielessä) toivon hylkäämistä, mikä on myös oudolla tavalla vapauttavaa. Jatkuva kännissä oleminen alkaa tuntua mahdolliselta vaihtoehdolta, kun moraali muuttuu jonkinlaiseksi luokkasidonnaiseksi etuoikeudeksi.
 
En toki ajattele aivan näin kärjekkäästi. Minunkin horisontissani on paikka moraaliselle vastuulle, vaikken jäsennäkään asetelmaa niin sanottujen elämänvalintojen sfäärissä, siis suhteessa uskoon, että tulevaisuutta olisi mahdollista suunnitella ja että siihen voisi olennaisesti vaikuttaa niin sanottuja elämänvalintoja tekemällä. Minullekin on kuitenkin olemassa kysymys siitä, mitä teen sillä, mitä minulla on – ja mitä teen sillä juuri nyt.
 
En ole valinnut tätä elämää – tätä epävarmaa, haurasta ja harhailevaa todellisuutta, joka paskantaa jokaisen hedelmällisen aikomukseni päälle –, mutta en voi olla elämättä siinä, enkä voi yrittää olla ymmärtämättä maailmaa, joka tekee tällaisen elämän mahdolliseksi.
 
Oudolla tavalla lohdullinen on myös ajatus, että jokainen seuraa lopulta niitä arvoja, jollaiset on elämällään ansainnut. En tiedä, onko tämä ajatus totta. Se tuntuu kuitenkin kertovan jotain olennaista halun ja moraalin suhteesta. Arvoja ei valita ”arvojen vapailla markkinoilla”, vaan ne muotoutuvat seurattaviksi moninaisessa haluamisten, tekojen ja ratkaisujen (ja niiden edelleen muovaamien uusien haluamisten) sarjoissa ja prosesseissa. Valitsen seuraamani arvot yhtä paljon kuin ne valitsevat minut: arvojen muodostumisen suhde on dialoginen ja läpäisevä, täynnä kontaminaatiota ja sekoittumista. Moraalinen vastuuni ei niinkään katoa kuin radikalisoituu. Olen mahdottomalla tavalla vastuussa jostain, mitä en oikeastaan ole itse valinnut. Silti olen tehnyt jotain sillä, mitä minulla on, riippumatta siitä, missä määrin olen tästä kaikesta tietoinen.
 
Elämänarvot ovat tunnistettavissa kenties helpommin teoista kuin puheista. Miljoonaosinkoja ja -bonuksia nostavat kapitalistit ovat happamen huvittavia juuri sikäli kuin antavat ymmärtää arvostavansa oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja vaatimattomuutta; keskiluokkaiset kosmopoliittikuluttajat ovat koomisia juuri sikäli kuin postaavat someen sisäistä aitouttaan peitetysti ylistäviä lifestyleaforismeja; prekaari, keikkatyötä tekevä lähihoitaja on surkuhupaisa juuri sikäli kuin puolustaa riistäjiensä oikeutta riistää häntä vielä hiukan lisää, ja niin edelleen.
 
Arvojen valikoituminen näyttäisi siis olevan sekoittumisen ja kehkeytymisen tila, jonka jäävuoren huippuna eivät ole narsistisen egon puheet ja niissä jäsentyvä itseymmärrys, vaan sosiaalisessa sfäärissä todellistuvat teot ja tekemisen tavat. Tämä luo valoa myös siihen tunnettuun tosiasia-asetelmaan, että monet huipputuloiset vähät välittävät köyhän massan kärsimyksistä, kun taas köyhä väestö usein sympatiseeraa ja ymmärtää ylempiä luokkia paremmin kuin nämä heitä. Nykymaailmassa kun on käytännössä mahdoton rikastua osallistumatta aktiivisesti riiston käytäntöihin ja niiden uusintamiseen. Ei siis mikään ihme, että taloudellinen eliitti ja keskiluokka mieluummin moralisoivat työväenluokkaa ja syyttävät sitä ahneudesta ja kaunaisuudesta kuin sympatiseeraavat sen pyrkimyksiä ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä. On joka tapauksessa elettävä tietyllä tavalla pysyäkseen systeemistä hyötyjien piirissä, eikä elämisen tapaa voi erottaa arvojen muotoutumista ohjaavista prosesseista.
 
Samasta syystä pelkkä omien etuoikeuksien tiedostaminen on riittämätöntä. Suuri osa huippu- ja keskituloisista luultavasti on tuskallisen tietoinen varallisuuden äärimmäisen eriarvoisesta jakautumisesta. He eivät kuitenkaan välttämättä ole valmiita luopumaan ainoastakaan luokkaetuoikeudestaan, vaikka olisivatkin valmiita tiedostamaan ne aina vain paremmin. Superrikkaat jatkavat keinotteluaan finanssimarkkinoilla, vaikka keinotekoisesti arvoksi muutettu velka tuhoaa kokonaisia kansoja ja valtioita; keskiluokka toteuttaa vapauttaan kuluttamisen kautta, vaikka asuntovelkaan ja statushyödykkeiden omistamiseen sidottu elämä pakottaa äärimmäiseen yhteiskunnalliseen sovinnaisuuteen (jonka tuoma vakaus ja rauha on aina vain vähemmän taattua) ja viheliäiseen teeskentelyyn.
 
Yksilötasolla korostuvat hallitsemattomuus, sotkuisuus ja eettiset umpikujat tai mahdollisesti fetisismi, alistunut nihilismi ja yleinen näköalattomuus. Valtavirtapolitiikan kieliopista ja puhunnasta paistavat pitkän linjan mielikuvituksettomuus ja työn kultti sekä laskelmoitu luottamus tilastollisen esitystavan näennäisen kontekstittomaan todistusvoimaan. Ilmastonmuutos on ikään kuin liian suuri ja abstrakti asia tajuttavaksi, vaikka sen vaikutukset tuntuvat jo kaikkialla. Keskiluokka reagoi epävarmuuteen hälytysjärjestelmillä ja turvakameroilla, hyväksyy leikkaukset ja työehtojen vähittäisen huononemisen, eläytyy vihreisiin kulutusvalintoihin; rikkaat eristäytyvät ja jatkavat muun maailman riistämistä tekokuistaan käsin. Suurin osa ihmisistä yksinkertaisesti kärsii ja nielee kohtalonsa.
 
Kun puhutaan siitä, että on opittava haluamaan eri tavalla – jottemme tulisi ekokatastrofin nielaisemaksi –, on tämän vaatimuksen kohdistuttava ennen muuta maapallomme rikkaimpaan prosenttiin, niihin, jotka konkreettisesti vastaavat suurimmasta osasta ilmakehää lämmittävää päästötuotantoa. Jossain paljon kauempana seuraa sitten vauras kuluttava keskiluokka, jolle lyhyemmät työpäivät ja vähempi stressi epäilemättä kelpaisivat – statushyödykkeitä ja tavaraahan hommataan siitäkin syystä, että ne voivat olla lopulta ainoa järkevältä tuntuva tapa toteuttaa omaa olemista todellisuudessa, jonka ylläpitäminen perustuu omistamiseen ja sofistikoituneeseen kulutukseen, jolla taas erotutaan alemman luokan primitiivisestä massasta ja ilmaistaan hallussa olevan moraalisen pääoman valtaa.
 
Yksilö- ja minätuotannon ulkopuolelle jäävä prekaari massa elää omaa elämäänsä ja seuraa omia arvojaan, kuten on aina seurannut. Se ei tunnista itseään keskiluokan holhoavista, halventavista ja normittavista kuvauksista, ja moraalin alueelle siirtyneessä luokkataistelussa sen osapuilleen ainoa – ja kiistatta tehokkain – ase ylempien luokkien harjoittamaa riistoa kohtaan on teeskentelyn kritiikki. Erityisesti tämä pätee keskiluokkaan, jonka identiteetti perustuu tänäkin päivänä moraaliselle rajanvedolle työväenluokan toimittaessa kriittisen rajan virkaa. Juuri työväenluokan ”hillitöntä ja ei-yksilöitävää massaa” vasten keskiluokka tunnistaa itsensä, sulkee roskaväen ulkopuolelleen ja määrittelee moraalisen statuksensa – kunnollisuuden, säästäväisyyden, työteliäisyyden, yhteiskunnallisen maltillisuuden.
 
Halun politiikka, johon vihjaan, ei ole – eikä voi olla – puolueetonta. Se ei ole ”kaikkien asialla”, eikä edusta ”yhteistä hyvää”. ”Kaikki” ei ole olemassa oleva totaliteetti, yhteisen hyvän sijaan on kysyttävä hyvän yhteisyyttä. Luokkataistelun terminologialla ilmaistuna kyse on työväenluokan puolen ottamisesta: 99 %:n vähemmistö vastaan 1 %:n pääomapiirien enemmistö. Ilmastokatastrofi on tämän globaalin horisontin viimesijainen ja tällä haavaa polttavin konteksti. Se pakottaa jakamaan ja ajattelemaan rikkauden uusiksi.