Syntiinlankeemusmyytin ja kristillisen tradition mukaan Saatanan ja saatanallisuuden olennainen piirre on kunnianhimo: halu olla jotakin, millä on valta määritellä itsensä mistään ja kenestäkään muusta riippumatta. Voimme kutsua tässä halussa ilmenevää periaatetta minän laajentamisen periaatteeksi. Saatana on joku, joka haluaa luoda itse oman Hyvänsä. Luotuna olentona hän kuitenkin on koko olemassaolonsa velkaa luojalleen, siis Hyvälle, joka on väistämättä hänen ulkopuolellaan ja josta hän yhtä väistämättä on täysin riippuvainen. Kun Saatana pyrkii rakentamaan oman Hyvänsä, tämä ei tarkoita vähempää kuin minän omaksumista kaiken hyvän kriteeriksi ja jäsentämisen periaatteeksi. Siksi kristityt mieltävät saatanallisuuden ytimen olevan jotain, missä ihminen tahtoo tulla itse omaksi jumalakseen.
Kristityille lukijoilleni (ja muillekin) huomautan tässä kohtaa käyttäväni termiä myytti sen ei-pejoratiivisessa merkityksessä – samassa, jossa sitä käyttävät ajattelijat kuten C.S. Lewis ja René Girard. Tässä merkityksessä myytti ei viittaa johonkin väistämättä epätoteen ja puhtaan kuvitteelliseen todellisuuteen, vaan on ikään kuin täsmentymätön, likiarvoinen kuva jostain aidosti todellisesta. Syntiinlankeemusmyytissä totuudellista on, näin väitän, sen ilmaisema minän laajentumisen periaate, joka sosiaalisen arvonnousun pelin läpäisemässä maailmassamme ilmenee kunnianhimona.
Voi tuntua hyvin liioitellulta ja yksinkertaistavalta sanoa kunnianhimoa saatanalliseksi. Varsinkin tässä pienessä Kokoomus-Suomessamme (hyvälle ystävälleni T:lle suuri kiitos tämän käsitteen esittelemisestä) kunnianhimoon liittyy ylenpalttisen positiivisia mielikuvia sankariyrittäjästä tai tinkimättömästä taiteilijasta. Kuinka menestymisen halussa voisi olla mitään varsinaista vikaa? Eikö vika ole vain väärissä keinoissa, ei halussa itsessään?
Rohkenen silti väittää kunnianhimoa saatanalliseksi: sen ytimessä on nimenomaan minän laajentumisen periaate, halu olla jotakin – ja sosiaalisen arvonnousun pelissä tämä riippumattomuuden halu ilmenee ymmärrettävästi haluna tulla ihailluksi ja kadehdituksi. Minulta lienee kuitenkin kohtuullista perätä selitystä sille, miksemme yleisesti ottaen pidä tällaista halua kovinkaan halveksittavana, vaan useat meistä ovat jopa sisäistäneet ”yrittäjämäisen mielenlaadun”, jossa tämän kaltainen ”erottuminen” on neutraali liiketaloudellinen välttämättömyys.
Kunnianhimon juhlistamisen taustalla onkin mielestäni autenttinen ihanne, jonka vääristyneenä muotona kunnianhimoa voi pitää. Kun arvostavasti kutsumme jotain taideteosta tai pyrkimystä kunnianhimoiseksi, emme itse asiassa tahdo tällä ilmaista ihailevamme henkilön kykyä himoita rahaa ja mainetta, vaan pikemminkin tuomme esiin tuntemamme kunnioituksen tietynlaista omistautumisen kykyä kohtaan. Tälle kyvylle on toinenkin nimi: intohimo. Mutta intohimo kohdistuu aina johonkin, ja tämä on olennaista. Kuvitellessamme juhlistavamme kunnianhimoa ihailemme itse asiassa kykyä toimia intohimoisen tinkimättömästi jonkin hyvän tavoitteen puolesta.
Hyvin täsmällisessä mielessä kunnianhimo on vain rahaan ja maineeseen kohdistuvaa intohimoa. Koska tällainen intohimo on käytännössä erittäin halveksittavaa muualla paitsi kaikista dekadenteimmissa ja eniten arkitodellisuudesta vieraantuneissa piireissä, voinee perustellusti todeta puhtaan menestyksenhimon sinänsä olevan jotain kiistattomasti ihmisluonnetta latistavaa. Jos menestys eli raha ja maine on itseisarvoista, kaikki muu on välinearvoista. Menestystä janoava ihminen kadehtii, käyttää hyväksi ja talloo alleen. ”Se on pelin henki”, hän sanoo – ja vapauttaa omantuntonsa.
Emme siis ihaile niinkään kunnianhimoa kuin sellaista intohimoa, jonka omistautumisen kohde on jotain hyvää ja siksi ihailumme arvoista. Sikäli kuin ihailemme menestyksen tavoittelemista, ihailemme sitä pyrkimyksenä johonkin hyvään. Koska itseisarvoinen menestyksen tavoittelu (jossa kaikki muu on arvokasta vain välineenä menestykselle) ei kuitenkaan todellisuudessa ole mitään hyvää, ainoa tapa kunnianhimolle näyttäytyä hyvänä on niin sanottu lainapääoma, täsmällisemmin ilmaistuna hyvältä riistetty ja ryöstöviljelty arvo.
Kristinuskon traditiossa paha ei koskaan ole mitään substantiaalista ja alkuperäistä, vaan langennutta hyvää. Pahuus siis saa voimansa hyvästä, se tarvitsee lainapääoman ollakseen houkuttelevaa, kun taas hyvän houkuttelevuus perustuu siihen, mitä se todella on. Paha houkuttelee vääristämällä lainaamansa hyvän; paljas ja banaali pahuus ei houkuttele. (Dekadentti pahuuden kauhistuttavuudesta lumoutuminenkin edellyttää hyvältä lainattua pääomaa, jota ehkä sopisi kutsua yleväksi tai ylevyydeksi.) Paha voi houkutella lopulta vain hyvältä lainaamalla. Hyvä on ikuista, paha jotain alkunsa saanutta.
Näin ollen perinteinen kristinoppi päätyykin hyvän ja pahan osalta melko hätkähdyttäviin johtopäätöksiin. Jos pahuuden eli lankeemuksen ytimessä on minän laajentumisen periaate, ei Saatana suinkaan ole kauhistuttavan voimakas syvyyksien herra, vaan pieni vittumainen olento, jolla on loputon inttämisen kapasiteetti… tarkoitan siis sanoa, ettei tässä viitekehyksessä ole aivan epäuskottavaa ajatella pahan todellisuuden olevan lopulta, ”alkuperäisimmässä” muodossaan, jotain hyvin banaalia ja epäkiinnostavaa.
Saman tulkinnan mukaan hyvän voitto pahasta on looginen välttämättömyys: pahassa ei ole mitään ”olemuksellista”, se on olemassa vain niin kauan kuin hyvältä riistäminen jatkuu. Toisaalta kristillinen traditio pyrkii selittämään sen, miksi kokemuksemme pahasta on tyypillisesti päinvastainen. Tietenkin se on sitä: mehän elämme minän laajentumisen periaatteen läpäisemässä maailmassa, joka on lähes pahin mahdollinen. Usko Hyvän voittoon vaatii näkökulmaa, joka on niin outo, että sen alkuperä voi olla vain tämän maailman ulkopuolella.
Kuitenkin samasta syystä myös pyhimykset – nämä tyypit jotka menevät erämaahan ja ovat kokonaan sosiaalisen arvonnousun pelin ulkopuolella –, herättävät vastentahtoista ihailua niissäkin, joille suuri peli on kaikki kaikessa. Paha kadehtii hyvää; suuryritykset himoitsevat kaupallista yhteistyötä pyhimysten kanssa, paha haluaa turmella kadehtimansa hyvän, muuttaa sen kaltaisekseen. Tässä se ei koskaan voi täysin onnistua, ja syy on juuri siinä, mikä usein saa meidät epätoivoisiksi: hyvä ei näytä tekevän pahalle mitään vastarintaa. Pyhimyskin voi vain kieltäytyä houkuttelevasta tarjouksesta.
Niinpä kristitytkin usein haluavat muovata uskontonsa voimakkaaksi, katu-uskottavaksi ja voittoisaksi. Näin ei missään tapauksessa pitäisi tehdä: kristinuskon ainoa järkevyys on sen totaalisessa asettumisessa luuserien, mitättömyyksien, turpaan vedettyjen puolelle. Näkökulma on aina uhrin; tämänpuoleinen jumaluus on heikko, eikä anna samalla mitalla takaisin, vaan kieltäytyy itsepintaisesti kostamasta. Tuomio ja oikeudenmukaisuuden lopullinen toteutuminen ovat sitä Hyvän todellisuutta, joka on vasta tulossa. Perinteisen kristinopin mukaan tämä vastarinnattomuuden periaate – uhri- ja kostokriittisyys – itsessään, täysi kieltäytyminen minän laajentamisesta, meidän epätoivomme ydin, on itse asiassa syy Hyvän voiton välttämättömyydelle (juuri näinhän Jeesus voitti synnin ja kuoleman).
Kristittyjä syytetään usein aivan perustellusti passiivisuudesta, ilmeisestä haluttomuudesta tehdä mitään maailman parantamiseksi. Jos kristityt ovat haluttomia parantamaan maailmaa, se kertoo käsittääkseni vain siitä, etteivät he ota julistustaan kovin vakavasti, vaan pyrkivät laajentamaan minäänsä olemalla yhtä kunnianhimoisia kuin muutkin. Olen aina pitänyt hämmentävänä järkeilyä, jonka mukaan kristityn on turha yrittää parantaa maailmaa, koska Jumala korjaa lopulta kaiken. Jos koko evankeliumin keskeinen periaate on minän laajentumisen antiteesi eli ”itselleen kuoleminen”, kuinka tämä voisi olla tarkoittamatta vähempää kuin tinkimätöntä uhrin puolustamista tilanteessa kuin tilanteessa, seurauksista, maineesta ja kunniasta piittaamatta? Ja kuinka tämä voisi olla tarkoittamatta myös jatkuvaa työtä rauhan edistämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, ankaraa kritiikkiä militarismia, nationalismia, kapitalismia, fasismia ja niin edelleen kohtaan? Jos kristitty ei näe tätä ilmeisyyttä, hänen näössään on jotain vikaa.
Nykyajan keskiluokkaistunut kristillisyys on toki kaukana luuserien ja heikkojen uskonnosta. Somepäivityksissään nämä kristityt esittelevät autojaan ja talojaan kuten ykkösluokan kansalaisten sopiikin (show your class); heidän yhteiskunnallinen aktiivisuutensa tarkoittaa lähinnä hiljaista myöntymistä sosiaalitukien jatkuviin leikkauksiin ”yhteisen hyvän” – ja tietenkin monenlaisten vähemmistöjen syrjimistä ”totuuden” – nimissä. Vasemmistolainen ateismi voisi tuskin olla enempää oikeassa tuomitessaan tällaisen kristillisyyden pelkäksi valtaapitävien puolelle asettuvaksi tekopyhyydeksi, jonka ei soisi houkuttelevan ketään.
Siksi en itsekään kristittynä – toisin kuin monet konservatiivit – jaksa olla huolissani mistään ”sekularisoitumisesta”. Päinvastoin pidän sitä jopa kristinuskon kannalta otollisena ilmiönä. Ateismi on aina ollut kristinuskon kriittinen peili, jossa irvikuva on omakuva. Sekularisaatio kadottaa erot keskiluokkaistuneen kristinuskon ja tavanomaisten kulutuskeskeisten elämäntapojen väliltä, mutta niin on hyväkin, sillä tämä hyvin pärjäävien mairean hymyn ylläpitämä kristinusko on muutenkin yhtä ja samaa. Sekularisaatio voi hyvinkin tuhota keskuudessamme elävän illuusion siitä, että olisimme jonkinlainen maailman moraalinen eturintama. Hyvin toimeen tulevien joukossa kristinusko ei koskaan jaksa kauaa kukoistaa. Jeesuksen löytää vain luuserien keskeltä kapitalismin takapihalta. Kristitty, joka ei tätä ymmärrä, on vielä liiaksi kiinni laajentuvan minänsä mahdollisuuksissa.
