Moraali, kristinusko & ateismi

 

Joitakin huomioita kristinuskosta…

 

Olen jo pitkään ajatellut, ettei sellainen kristinusko ole mitään kristinuskoa, joka vaatii ihmistä olemaan varma suuntaan tai toiseen. Enemmän kuin älyllisesti velttoa liberaalia tapakristillisyyttä inhoan sellaista kristillisyyden nimissä kulkevaa kiihkomielisyyttä, jolle epäily ja epävarmuus merkitsevät patologisia poikkeamia – ikään kuin kristityksi kelvatakseen tulisi ”vain uskoa” asioihin ja tapahtumiin vastoin omaa vakuuttumisen kykyä, ja ikään kuin ne, jotka epäilevät pikemmin kuin vakuuttuvat, olisivat jotenkin vähemmän intohimoisia. Kokemukseni mukaan on usein juuri päinvastoin. Se, jolle totuus merkitsee suurta varmuutta jostain muuttumattomasta, jättää helposti maailmankatsomuksensa työstämättä koettelemisen arvoiseksi (vaikkei asianlaita toki aina ole näin). Lopputuloksena on tylsää tottelevaisuutta ja laumasieluisuutta uusia näkökulmia avaavan kriittisyyden kustannuksella.

Omaan kristillisyyteeni kuuluva ”käytännön ateismi” puolestaan on ponnistanut siitä lähtökohdasta ja ymmärryksestä, ettei Jumala juuri estä pahaa tapahtumasta. Tämän näkee kuka tahansa rehellisesti ympärilleen katseleva ihminen: ei ole sellaista Jumalaa, joka varjelisi lapsia sadistisilta kiduttajavanhemmilta, ei Jumalaa joka estäisi käsittämättömiä kauheuksia tapahtumasta vailla mittaa ja määrää. Mikään empiirinen vastaesimerkki ei voi kumota tätä väittämää edes periaatteessa, sillä asetelma on olemassa niin kauan kuin yksikin viaton maailmassa kärsii.

Apologetiikka selittää tämän pahuuden realiteetin vapaalla tahdolla ja syntiinlankeemuksella, mutta vastaus on tarkasteluni kannalta hiukan epäkiinnostava. Olipa Jumalalla tähän kaikkeen moraaliset syynsä tai ei, selvästikään hän ei ole täällä varjellakseen ketään meistä pahalta. Kaikille voi tapahtua kaikkea, mitään takeita ei ole. Mistään.

Daniel Nylundin mukaan ajatus juuri minun rukouksiini vastaavasta kaikkivaltiaasta on uskovaisten itsekeskeinen ja keskenkasvuinen fantasia. Ihminen, joka ylipäätään huolehtii ennen muuta omasta pelastuksestaan, ei vielä ole tajunnut kristinuskon ydintä. Kyse ei ole minusta, vaan siitä, ketkä ovat niitä lähimmäisiä, jotka kenties voimme pelastaa, ketkä meidän ehkä kuuluu pelastaa, keitä meidän tulee varjella, keitä auttaa ja niin edelleen.

Lyhyesti: kristinusko – siten kuin sen itse ymmärrän – on eräänlainen egon kuoleman uskonto. Se ohjaa ihmisen huolen ja toiminnan siinä määrin toisia ja maailmaa kohti, ettei hän jouda miettimään, olenko kenties riittävän nöyrä, ovatko motiivini puhtaat ja otolliset, olenko tarpeeksi ”antautunut”, ”raitis” tai mitä ikinä. Hyveisiinsä ja ”hengelliseen kasvuunsa” keskittyvä taas hellii vain itsekeskeistä minuuttaan.

Tämä arkinen egoismi ilmenee joskus huvittavillakin tavoilla, esimerkiksi tiedottoman itsekylläisinä huomioina omasta viimeaikaisesta hengellisestä kasvusta, kenties jopa taakse jätettyjen paheiden luettelointina. Huomaamattamme vaalimme itsekuvaa, jossa Jumala hymyilee rakastavasti milloin millekin yhdentekevälle pidättäytymisen muodolle, ja olemme sitten julkilausutusta jumalakeskeisyydestämme huolimatta äärimmäisen tietoisia pikemminkin omasta moraalisesta laadustamme kuin ihanteista, joita olemme tavoittelevinamme.

Tällainen tyypillisesti ”keskiluokkainen” ja konservatiivinen kristinusko ei ymmärrettävästi puhuttele moniakaan. Sen tekopyhyys ja itseriittoisuus on liiankin läpinäkyvää, paljo jumalapuhe ei onnistu kätkemään Kaikkeinpyhimmän irvistävää tyhjyyttä. Eräässä merkittävässä mielessä tämä länsimaissa vallitseva kristinuskon harjoittamisen muoto onkin salaa varsin ateistista. Mutta millä tavoin?

Kenties se tekee niin olemalla lopulta vain liberaalin ”tapakristillisyyden” puritaanisempi vastine. Tyytyväinen tapaluterilainen voi sallia itselleen pieniä paheita kuten kevyen viinihumalan viikonloppuisin ja hiukan vähemmän seitinohuen kännin Firenzen-lomallaan, mutta kumpikin lienevät yhtä itsetyytyväisiä omistamiseen keskittyvässä elämäntavassaan. Rahan turmelevasta vaikutuksesta eivät fundamentalistitkaan mielellään puhu, ja Jeesuksen radikaalit näkemykset pyritään selittämään pois sosiaaliturvalla ja vahvalla yksityisomistuksen oikeudella, jonka katsotaan jopa kuuluvan kristinuskon ”kulttuuriseen ytimeen”.

On toki oma hämmästyttävä kysymyksensä, kuinka Jeesuksen sanat ja teot vuosisatojen mittaan kääntyvät tällä tavoin päälaelleen; kuinka uskonnosta, jonka perusperiaatteisiin kuuluu väkevä julistus kaiken maallisen omaisuuden jakamisesta sitä eniten tarvitseville, vähitellen kehittyy tämä tuntemamme mukavuudenhaluinen, turvallisuushakuinen, taloudellista menestystä ihannoiva outo keppihevonen, jonka selvä tarkoitus on vallitsevan elämäntavan oikeuttaminen, kunhan ei juopottele ja kiroile.

 

… ja ateismista

 

Rehellisen ja ajatteluun taipuvaisen ihmisen kannalta ei näin ollen ole kovin ihmeellistä, jos esimerkiksi jonkinlainen vasemmistolainen ateismi – nimenomaan kristinuskon hylkäämisen merkityksessä – tuntuu jo periaatteellisestikin järkevämmältä vaihtoehdolta. Sillä ketäpä noin konformistinen ja tekopyhä aate kiinnostaisi? Sehän keskittyy vain vastustamaan asioita, joiden väittää kuuluvan ”luomisjärjestystä” halventaviin ”saatanan keksintöihin” samalla, kun on aivan ilmeistä, ettei se piittaa edes omista keskeisimmistä opinkappaleistaan.

Ateismi alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta sillekin, joka tiedostaa kristinuskon muodostavan tällaisen ”uskonnottomuuden” historiallisen mahdollistumisen ehdon. Jos ja kun kristinuskoon itseensä sisältyy ateistinen liikemomentti – alkuajan kristittyjähän kutsuttiin ”ateisteiksi” heidän kieltäessään roomalaisten ja kreikkalaisten jumalat epätodellisina satuhahmoina – voi hyvin päätyä ajattelemaan, että juuri tuossa liikemomentissa piilee jokin totuuden mahdollisuus. Valtavirtakristillisyyden tulisikin aina suhtautua vakavasti ja itsekriittisesti keskuudessaan ilmenevään ateistiseen liikehdintään. Se ei välttämättä kerro niinkään toisin ajattelevien luopumuksesta kuin jostain, mikä on jo kauan sitten mennyt pieleen omissa joukoissa.

Vaikka itse vierastan kaikenlaista kristillistä metafysiikkaa ja tähän usein liittyvää perustallisen ajattelun dogmaattisuutta, näen kristinuskon hylkäävässä ateismissa vaikeasti selätettäviä älyllisiä ongelmia. Näiden ongelmien luonne vaikuttaa jopa hämäävän yksinkertaiselta.

Heti kättelyssä on mielestäni syytä hylätä sellainen epä-älyllinen ja skientistinen uusateismi, joka yhtäältä katsoo ”tieteen” jotenkin todistaneen Jumalan mahdottomuuden ja toisaalta mieltää moraalin pelkäksi biologisen evoluution sivutuotteeksi. Tiede ei ainoankaan metodinsa tasolla kykene edes periaatteessa ottamaan kantaa Jumalan olemassaoloon. Myöskään moraalisen lain outo, ylikulttuurinen sitovuus – viittaan nyt sellaisiin käsitteisiin kuin vaikkapa reiluus, epäitsekkyys ja itsensä uhraava rohkeus – ei mitenkään selity jonkinlaisella evolutiivisella muuntelulla, jossa alun perin lajin selviämisen kannalta olennaiset mielihyvän ja vastenmielisyyden tuntemukset (kuten kyky tunnistaa syötävät ja myrkylliset hedelmät niiden hajusta ja mausta) jollain tapaa ”kehittyisivät” altruismiksi ja kultaiseksi säännöksi. Tämä voi toki silti olla mahdollista, mutta rohkenen epäillä, tokko on olemassa ainoatakaan uskottavaa tieteellistä mallia, joka osoittaisi moraalilain alkuperän olevan ihmisen biologiassa.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on kuitenkin syytä todeta, etten tässä pyri puolustamaan kristinuskon Jumalan olemassaoloa. Sen suhteen olen tyystin epävarma. Tarkoitukseni on pikemminkin pohdiskella, mitä tarjottavaa ei-kristillisellä ateismilla hyvin yleisellä tasolla näyttäisi olevan silloin, kun kysymme moraalilain perustaa tai etsimme lohtua elämässä kokemillemme merkityksettömyyden tunnoille.

Näin ollen käsittelyn ulkopuolelle jää hetimmiten näkemys, jonka mukaan mitään objektiivista, kaikkia sitovaa moraalilakia ei ole olemassa; tämän ajattelutavan mukaan moraali on siten perustavanlaatuisesti kontingentti ilmiö. Pidän näkemystä epäuskottavana ainakin yhdestä syystä: en yksinkertaisesti ole valmis hyväksymään väittämää, jonka mukaan on olemassa mahdollinen maailma M, jossa pienen lapsen mielivaltainen kiduttaminen ei olisi yksiselitteisesti väärin, aina ja kaikkialla. Toisin sanoen en hyväksy, että kiduttamisen kieltävä käsky ei olisi voimassa kaikissa mahdollisissa maailmoissa sen sosiaalisista rakenteista, sivilisaatioista ja tottumuksista riippumatta. Tämän kummempia perusteluja en tällä haavaa näkökannalleni vaivaudu antamaan. Ehkä moraali tosiaan on kontingentti ilmiö, mene ja tiedä. On vain lukuisia syitä, miksen itse usko niin.

On toki olemassa monia, tyypillisesti mannermaisia ja varsin sofistikoituneita ajattelutapoja, jotka kiistävät ja purkavat kaikenlaisen niin sanotun perustallisen järkeilyn. Yhteistä näille näkemyksille on käsittääkseni moraalilain mieltäminen – ilmeisestä sitovuudestaan huolimatta – jonkinlaiseksi kuilun ja tyhjyyden päällä lepääväksi ”systeemiksi”, vaikka käsitteet ja ilmaisut vaihtelevat paljonkin. Tässä joudun rajoittumaan äärimmäisen yksinkertaistavaan tarkasteluun, sillä minua kiinnostaa nyt näiden järkeilyjen käytännön ulottuvuus: se, mitä asiasta on mahdollista sanoa kohtalaisen arkisen ajattelun puitteissa.

Perustallinen eli perustoihin nojaava järkeily vaikuttaa istuvan ihmisessä sikäli syvällä, että koulutustasosta riippumatta meillä on taipumus edellyttää perustavanlaatuisia syitä esimerkiksi laajoja ihmisryhmiä koskettaville lakiuudistuksille. Mittaamme yhteiskunnallista lakia sen mukaan, missä määrin se vaikuttaa olevan moraalisesti perusteltu. Yhteiskuntalain on siis kyettävä perustelemaan itsensä moraalilailla. Silloinkin, kun laki on selvästi moraaliton, sen puolustajat harvoin kiistävät perustan tarpeen; pikemminkin he pyrkivät esittämään kyseisen lain niin, että se vaikuttaa jaetun moraaliperustan eli moraalilain mukaiselta.

Tässä mielessä ei ole paljonkaan epäasiallisempaa kysyä, mitä moraalilaki merkitsee, jos yhtäältä – kuten moni ateisti tekee – pidämme sitä yhtä sitovana kuin perinteiset kristitytkin ja toisaalta katsomme, ettei sillä ole minkäänlaista kontingentille maailmallemme ulkoista lähtökohtaa, vaan moraalilaki on olemassa vain sikäli kuin maailma on olemassa. Ja kuitenkin se on samalla pätevä kaikissa mahdollisissa maailmoissa (kuten on oltava, mikäli mielivaltainen kiduttaminen on aina ja kaikkialla väärin).

Voi siis kysyä, mihin ateisti perustaa tämän (selvästikin olennaisilta elementeiltään universaalin) moraalilain, jonka katsoo sitovammaksi kuin sen satunnaisesta alkuperästä seuraava kontingenssi näyttäisi edellyttävän. Kysymys voi olla turha sellaiselle, jonka mielestä moraalilain sosiaalisen olemassaolon tosiasia sinänsä on inhimillisen kokemuksemme vahvistama perusselvyys. Ehkä onkin vain tyydyttävä toteamaan, että joskin moraalilain pakottavuus välttämättä viittaa jonkinlaiseen universaaliuteen, tuon perustan luonne ja jopa olemassaolo on jätettävä avoimeksi ja kiistanalaiseksi.

Perinteinen kristitty tunnetusti nimeää kyseisen perustan Jumalaksi, ja katsoo Jumalan tosiasian ylipäätään tarjoavan ontologisen selityksen moraalilain luonteelle ja vallitsevuudelle. Olipa tästä selityksestä mitä mieltä tahansa, se antaa yhdenlaisen vastauksen kysymykseen moraalilain perustasta ja alkuperästä. Koska ei-kristillinen ateisti ei voi edes periaatteessa hyväksyä Jumalan mahdollisuutta, hänen on joko tunnustettava moraalilain ”perimmäinen” perustattomuus (ennen maailman syntyä ei ollut mitään), kiistettävä koko perustakysymyksen relevanssi tai tingittävä ateismistaan.

Jos kvanttimystiset ja muut implisiittisesti ”panteistiset” vaihtoehdot (joissa energialle, tyhjyydelle tai muulle vastaavalle luetaan salaa jumalan ominaisuuksia) moraalin alkuperän suhteen rajaa pois, niin kuin on syytä tehdä, on älyllisesti rehellisen ateismin johdonmukaisuutensa nimissä kiellettävä, että kysymys moraalilain perustasta olisi niin painava ja aiheellinen kuin se monen mielestä on. Tässä kohtaa on syytä muistuttaa, ettei evoluutioon tai kulttuuriin vetoaminen yksinkertaisesti riitä. Molemmat ovat kontingentteja ilmiöitä, jotka eivät voi muodostaa edellytettyä perustaa. Ne kenties estävät moraalilain jäämisen pelkäksi subjektiiviseksi ilmiöksi, mutta tällainen yksilöt ylittävä intersubjektiivisuus on joka tapauksessa riittämätöntä.

Jäljelle jää siis koko perustakysymyksen relevanssin kiistäminen. Samankaltainen päättely näyttää pätevän kysymykseen ihmiselämän merkityksestä. Perinteisen kristillisen ajattelun mukaan ihminen on eräänlainen ikuisuusolento, jonka loppu ei ole biologisessa kuolemassa. Päinvastoin kuolema on vain portti maanpäällisen elämän varsinaisen merkityksen avautumiseen ja todellistumiseen. Kiistatta tällainen ajattelutapa on useimmille kristityille niin lohdullinen, että sillä on voimaa viedä heiltä kuolemanpelko – asia, jonka merkitystä on vaikea vähätellä.

Tyypillinen ateisti pitää kristillistä uskoa tuonpuoleiseen joutavana toiveajatteluna. Olen aina vierastanut ateismin tätä piirrettä. Siinä on jotain epärehellistä. Kukaan ei ensinnäkään tiedä totuutta näistä asioista; vasta jos Jumala todistetaan pelkäksi kuvitelmaksi, voi moisen väitteen esittää selvään tietoon perustuvana tosiasiana. Lisäksi on mielestäni vain oikein ja kohtuullista tunnustaa, ettei ateismilla ole tarjota mitään vastaavanlaista metafyysistä ideaa, joka olisi yhtä lohdullinen. Kun kuolemme, lakkaamme vain olemasta. Jos ihminen saisi itse päättää, onko hän ikuisuusolento vaiko keskimäärin 70–80 vuotta elävä kohtalaisen merkityksetön lajityyppinsä edustaja, ani harva valitsisi jälkimmäisen.

Näiden pohdintojen tarkoitus ei, kuten ylempänä totesin, ole lainkaan apologeettinen. Kyse on siitä, mihin omat ajatukseni asian äärellä ovat minua vieneet. En siis pyri vakuuttamaan sen enempää itseäni kuin lukijoitanikaan kristinopin totuudesta, vaan tarkoitukseni on tässä ollut hyvin yksinkertaisessa ja pelkistetyssä muodossa tarkastella joitakin olennaisiksi mieltyviä kysymyksiä, kuitenkin ilman laajoja ja raskaita viittauksia filosofiaan, teologiaan tai luonnontieteisiin.

Konkluusion asemesta

 

On tyystin mahdollista, että inhimilliseen järkeilyyn kuuluva – nähdäkseni rakenteellinen – tarve perustaville syille, ikuisen elämän kaipuusta puhumattakaan, on jollain tapaa harhainen tai patologinen piirre. Sen ulkopuolelle suuntautuva ajattelu ei kuitenkaan vaikuta olevan mahdollista ilman, että samalla jo edellytetään jonkinlaista ”perustaa”, joka turvaa vastakkaisen järkeilyn uskottavuutta. Lainausmerkit asetan siksi, ettei kyse ole yksinomaan perustasta jonain käsitteenä, jolloin esimerkiksi ei-foundationalistinen tieto-oppi tai monet mannermaisen kielifilosofian suuntaukset kävisivät aidosti ”perustattomasta” järkeilystä. Myös nämä ajattelutavat perustelevat itsensä vetoamalla sellaisiin syihin, joiden perustelemista itsessään ei enää koeta tarpeelliseksi. Siinä mielessä nuo syyt muodostavat ”perustan”, kutsuipa sitä sitten Reaaliseksi, différanceksi, jouissanceksi, vietiksi, herrasignifioijaksi tai Jumalaksi. Sanomattakin on selvää, ettei ”perustaa” tule samastaa minkäänlaiseen absoluuttiin tai transsendenssiin.

Kysymys transsendenssista ei tosin ole täysin tarkastelustani irrallinen. Sikäli kuin moraalilaki ei ole kontingentti, vaan välttämätön, transsendenssi nostaa kiusallisesti päätään. Miksi? Kenties ainakin siitä syystä, ettei moraalilaki, joka kertoo, mitä pitäisi ja ei pitäisi tehdä, toimi matematiikan tavoin. Matematiikka ei liity millään tavoin täytymiseen. Lause 2+2=4 tosin pätee kaikissa mahdollisissa maailmoissa, mutta se ei käske tai velvoita meitä mihinkään. Moraalilaki taas herättää väistämättä petollisen simppelin kysymyksen lain laatijasta. Jos kukaan ei käske, miksi käskyt kuitenkin ovat olemassa? Ja miksi vaikuttaa siltä, että ne ovat meistä riippumattomia niin, että esimerkiksi mielivaltainen kiduttaminen on väärin aina ja kaikkialla, olipa ihmisiä olemassa tai ei?

En väitä tietäväni tähän mitään kelvollista vastausta, enkä edes väitä, ettei olisi mahdollista, että olen erehtynyt pitäessäni kysymystä jotenkin merkityksellisenä. Jos koko kysymys on tällä tavoin erheellinen, olisi kuitenkin perusteltava, miksi näin on. Vaikka ”alkuperäkysymykset” saattavat joidenkin mielestä olla nykyään kovin epämuodikkaita, niissä on outoa vetovoimaa. Samalla vaikuttaa siltä, että niiden relevanssin kiistäminen on parhaimmillaankin ohimenevä ilmiö.