Kuka opettaa opettajia, kuka saarnaa saarnaajille?

 

Tämä puhe on pidetty keskellä vaeltavia ajatuksia lähiöiden metsäteille, puille, oraville, ketuille ja kusipoluille. Se on tarkoitettu kaikille niille, joilla on raamatunopettajan kutsumus, mutta myös meille muille. Tekstissä olen pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen puhemuodon, mutta ottanut vaikutteita vanhasta kirjallisuudesta, joka vielä viitsii puhua moraalin kaltaisista aikansa eläneistä kulutustottumuksista.

Kuvitelkaa minut (ja minähän olen vähän niin kuin kuka hyvänsä, en enempää tai vähempää kuin te) nyt jonain, mitä en varsinaisesti rohkene väittää olevani: opettajana, jonka tehtävänä on opettaa toisia opettamaan. Kuvitelkaa lisäksi, että olen tullut pitämään puheeni kristityille hengenviljelijöille: sekalaisten ja levottomien laumojen paimenille, jotka kantavat alituista huolta niistä, joita heidät on kutsuttu opettamaan. Eläytykää rooliinne: te olette näitä pappeja, näitä maallikkosaarnaajia, evankeliumin puhujia, uupuneita arjen teologeja. Edessänne seisoo ihminen, joka kantaa huolta teistä – teidän halustanne ja kyvystänne jatkaa epäkiitollisella ja vaikealla polullanne vaateliaan yhteisön valvovan silmän alla.

Omasta kokemuksestanne te jo tiedätte, millaista on hyvä opetus. Jos sanon sen olevan innostavaa ja motivoivaa, nyökkäilette hyväksyvästi. Ikävä kyllä tämä on vain fraseologiaa, pedagoginen klisee. Mitä tarkoittaa sanoa, että opetuksen on oltava innostavaa ja motivoivaa? Mitä tällainen opetus käytännössä tekee?

En turhaan viivyttele vastauksen kanssa, sillä sehän on ilmeinen. Hyvä opetus houkuttelee ja suostuttelee kuulijaansa. Se osoittaa halun kohteen, näyttää, kuinka asia, josta puhutaan, on jotain todella haluamisen arvoista. Miten se tämän tekee? Esimerkein, jotka tyydyttävät henkeämme: meidän älyämme ja tunteitamme, niitä erottamatta, niitä sekoittamatta, manipuloimatta, viisastelematta, moralisoimatta, käskemättä, uhkailematta.

Siispä annan esimerkin opetuksesta, jollaista itse haluaisin kuulla kristityiltä opettajilta. Rohkenen väittää tämän esimerkin välittävän mitään pedagogisia teorioita valaisevammin, millaista innostava kristillinen opetus voi olla, ja näin sanoessani tiedän kuulostavani rehentelevältä. Mutta esimerkin kuultuanne voitte arvioida itse, kuinka onnistunut se on, ja päättää tahdotteko kenties olla siitä aivan eri mieltä.

Ehkä teidän tekee mieli huomauttaa, etten ole minkään sortin pappi tai pastori, enpä edes apupapin veisuukirjan kirjanmerkkivastaava, joten mitäpä voin väittää tietäväni saarnaamisesta. Voi, enemmän kuin arvaattekaan. Olenhan kuunnellut saarnoja satojen, tuhansien tuntien edestä, istunut pässinpäänä lammaslauman seassa, kuullut, keskittynyt, miettinyt, analysoinut. Saatan tietää saarnaamisesta asian jos toisenkin, mutta ei nyt mennä siihen, vaan itse asiaan.

Ja mikäpä se on sellainen saarna, joka ei käsittele sitä, mikä ehkä teidänkin monen mielestä on nykyisen kristikansamme lyömätön heikkous, nimittäin kuuliaisuus ja alistuminen? Kenties nyt näette senkin, etten suinkaan päästä itseäni helpolla. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan osoitella mihinkään luuloteltuun erinomaisuuteeni, vaan ainoastaan käydä tutkimaan yhdessä, kuinka näinkin ikävästä aiheesta ehkä sopii saarnata. Nöyrästi toivon tämän olevan avuksi edes joillekin teistä. Sitä varten tämä teksti on kirjoitettu, sillä alun perin olen vain puhunut ja ajatellut tämän itsekseni, omaksi huvikseni, keventääkseni oloani kohottavilla kuvitelmilla, jotka eivät tuota vahinkoa kenellekään.

–

2. Korinttilaiskirjeen 10. luvun alussa Paavali puhuu mieleenpainuvasti kaikkien ajatusten vangitsemisesta kuuliaisiksi Kristukselle. Hän toteaa, ettemme me kristityt sodi tämän maailman sääntöjen mukaisesti, eivätkä aseemme ”ole tavallisia, vaan ne tuhoavat linnoituksia Jumalan voimalla” tehden ”tyhjäksi järjen laskelmat” (2. Kor. 10:4, UT 2020).

Kristikunnan keskellä kehotamme usein toisiamme alistamaan ajatuksemme Kristukselle tämän raamatunpaikan hengessä. Annan ensiksi esimerkin siitä, miten opettaa tästä ajatuksesta kelvottomasti ja tyhjänpäiväisesti, suoraan sanoen haitallisesti. Huono opetus menee näin:

”Tässä Paavali ikään kuin heittää meille haasteen. Me emme sodi tämän maailman säännöillä; meillä on omat sääntömme, ja ne ovat hengellisen sodan sääntöjä. Meillä on asevarustus, kuten Paavali sanoo, ja nämä aseet ’auttavat vangitsemaan kaikki ajatukset ja alistamaan ne Kristukselle’. Kuten Paavalilla aina, kyse on ennen kaikkea myös itseemme kohdistuvasta haasteesta: olemmehan syntisiä ja langenneita ihmisparkoja. Kuinka voisimme sotia aseilla, joita emme itse tunne? Siispä on kysyttävä, ovatko omat ajatuksemme todella alistetut Kristukselle.”

”Ajatelkaamme hetki tätä Kristukselle alistumista. Nyt ei ole puhe tämän maailman sotaherroista ja valtiovalloista, vaan itse universumin kuninkaasta, jolle Isä Jumala itse on antanut vallan elämän ja kuoleman yli. Kristus on todellinen herra! Hän on täydellinen ja hyvä; hän ei petä, hän on koko olemisemme peruskallio. Minulle ainakin tuottaa pelkkää iloa ajatus, että saan alistua tällaiselle herralle! Ajatelkaa, koko maailmankaikkeuden ruhtinaalle! Johannes sanoo Ilmestyskirjassa…”

Keskeytän tähän. Miksi tämä saarna on kaamea, vaikkakin niin kiusallisen tutun kuuloinen? Koska se moralisoi. Se haluaa kertoa meille ajatusten alistamisen ihanuudesta. Se väittää vastoin kaikkea kokemustamme, että on huikea juttu luopua ajattelunvapaudestaan, kunhan vain herra on tarpeeksi suuri ja mahtava. Tällainen opetus ikään kuin kertoo meille koko maailman pääjehusta, sotamarsalkasta ja primaattiministeristä, jolla on takanaan universumin suurin väkivaltakoneisto, ja nyt olisi sitten inspiroiduttava luopumaan ajattelunvapaudestaan, tai muuten lähtevät myllyt pyörimään.

Valitettavasti moni pitää tällaista opetusta kristillisenä. Sillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Mikä pahempaa, se ei tosiaan ole tippaakaan innostavaa. Lauma kuuntelee sen ja miettii: ”Joo-o, kaipa tässä on vain alistuttava, ja jos nyt tuntuu vähän ikävältä, sehän vain johtuu siitä etten ole riittävän alistunut. Kunhan alistun vielä lisää, niin kyllä tämä vielä iloksi muuttuu.” Sitten kaikki lähtevät kahveille ja kotiin ja unohtavat koko jutun.

Nyt palaamme tuohon ajatukseen toisesta näkökulmasta. Kuvitelkaamme huonon esimerkin mukaisesti, että meitä tosiaan suorastaan kehotetaan alistamaan ajatuksemme Kristukselle. Paavalihan ei näin tee, mutta ei kenties ole mitenkään jakeen hengen vastaista lukea sitä kehotuksena. Jos Jumalan valtakunnan aseet alistavat ajatukset Kristukselle, tuntuu loogiselta soveltaa tätä itseemmekin.

Ja nyt lähdemme liikkeelle tästä kehotuksesta: alistakaa ajatuksenne kuuliaisiksi. Hyvin vastenmielinen kehotus kaiken kaikkiaan. Luopua nyt ajattelunvapaudesta, demokratiamme kulmakivestä ja kaiken sivistyksen perustavasta periaatteesta. Hyi helvetti! Tästä ei ole mitään apua, millainen herra tämmöiseen kehottaa?

Niin, ja tämä onkin erinomainen kysymys. Pohtikaamme sitä seuraavaksi! Millaisesta herrasta nyt on puhe? Universumin kuninkaasta, jonka vallan takaa hänen äärettömän voimansa kauhistuttava monopoli? Tällä vallalla ei ole takanaan vain sotakoneisto, joka voi tuhota koko maailman yhdellä henkäyksellä. Pahempaa: sillä on myös moraalinen oikeutus vallalleen. Sanat diktatuuri ja totalitarismi eivät tunnu tavoittavan puoliakaan tästä koston yksinvallasta. Ja tälle meidän nyt olisi alistuttava! Tai muuten totisesti joku laittaa koneiston jauhamaan, ja siinä kuulkaa tulee valmista. Joko alkaa alistuminen kiinnostaa? Eikö?

Kenties, tai kenties ei. Mutta eipä hätiköidä. Puhummeko todella nyt samasta herrasta, josta Paavali puhuu? Totta puhuen ei vaikuta aivan siltäkään. 1. kirjeessään korinttilaisille Paavali itse sanoo päättäneensä ”keskittyä teidän luonanne vain ristiinnaulittuun Kristukseen” (1. Kor. 2:2, UT 2020). Seuratkaamme häntä tässä, ja pohtikaamme nyt, millainen on tämä Kristus ja muistuttaako hän lainkaan tuota universumin suurinta sotaherraa, jolle alistumista tulisi pitää silkkana nautintona.

Ristiinnaulittu Jeesus oli oman aikansa väkivaltakoneiston uhri. Hänet uhrasi roomalainen sortovalta ja juutalainen hengellinen eliitti, joka tahtoi turvata etunsa ja yhteistyönsä sujuvuuden sortajien kanssa. Tämä koneisto on toki aivan vaatimaton jo suomalaiseen valtiovaltaamme verrattuna. Pari pommia Horneteistamme tekisi selvää niin hevosista, miehistä, miekoista kuin jousipyssyistä ja katapulteistakin. Silti juuri tämä oli se väkivallan mylly, jolle universumin herraksi julistettu itse alistui. Millainen herra tämä tällainen sitten on? Millä auktoriteetilla hän voi käskeä ketään alistumaan, kun itse on pelkkä väkivaltakoneiston viaton uhri? On pakko myöntää, ettei yhtään millään. Mitä hänen kehotuksensa siis voi enää merkitä? Emme kiirehdi vastaamaan, vaan pysähdymme tähän…

Eläytykäämme nyt hetkeksi aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Kuvitelkaamme Neuvostoliitossa elävä filosofikirjailija, joka joutuu vankilaan lausuttuaan pari epämiellyttävää totuutta vallitsevasta koulutusjärjestelmästä. Ensin hänet passitetaan tutkintavankeuteen. Siellä häntä kidutetaan lukemattomin kekseliäin tavoin, kunnes tunnustuksen lypsämisen jälkeen koittaa aika lähteä Stolypin-vaunussa kauttakulkuvankilaan. Matka on helvetillinen. Kriminaalit vievät perheenjäsenten antamat ruoat ja rahat. Filosofilta hakataan kultahampaatkin irti. Jo kauttakulkuvankilan olot ovat sanoinkuvaamattomat, mutta vasta työleirissä odottaa todellinen helvetti. Koska filosofiltamme puuttuu käytännöllistä oveluutta, hän joutuu niin kutsuttuihin yleisiin töihin eli kivenlouhintaan ja metsänraivaukseen.

Stalinin ajan vankileirisysteemissä yleiset työt merkitsivät varmaa kuolemaa muutamassa viikossa. 50 asteen pakkanen, kevyet vaatteet ja huono ruoka tappoivat ihmisiä kuin kärpäsiä. Heitä kuoli tauteihin, mielikuvituksellisiin kidutusrangaistuksiin, nälkään jota on mahdoton kuvailla sanoin. Joutuessaan yleisiin töihin filosofimme on jo saanut tietää konkareilta, miten tässä käy. Hän ei oikeastaan ole edes yrittänyt vältellä kohtaloaan, vaikkeivät kovat olot ole murtaneet hänen henkeään. Hän ei ole itsetuhoinen; hän on koettanut selvitä parhaansa mukaan, mutta vankilan porteista kulkiessaan hän on tajunnut, ettei tässä käy hyvin.

Ei Jeesuskaan itsetuhoinen ollut. Saapuessaan Jerusalemiin hänen kuitenkin täytyi jo tietää, miten asiat menevät. Tämän tiedon valossa hän koetti selvitä parhaansa mukaan, henkeään murtamatta, tehden sen, mitä tuli tekemään, kävi miten kävi.

Näin tekee myös filosofikirjailija. Hän joutuu pian sairastuvalle, sillä raskas fyysinen työ ja kelvoton ruoka tuhoavat kokonaan hänen terveytensä. Lopun jo lähestyessä hän pyytää muuatta ystäväänsä kirjoittamaan sanelustaan kiertokirjeen ja kätkemään sen huolellisesti. Pian filosofi kuolee ja unohtuu, mutta vuosien kuluttua hänen vaatimaton kirjeensä on kulkenut lukuisina samizdat-läpysköinä halki vankileirien saariston. Sitä luetaan vankikoppien pimeydessä. Sen sanoissa on kummallista imua. Ne eivät valehtele eivätkä paisuttele, ne eivät puhu herroista ja valloista, joista nämä kidutetut ovat saaneet tarpeekseen, eivätkä ne käske alistumaan, sillä se joka nämä sanat on sanellut, on itse mitättömyys, uhreista kirotuin ja arvottomin.

Sellainen oli Jeesuskin. Ristiinnaulituksi tuleminen merkitsi tuon ajan juutalaisuudessa lopullista häviötä, Jumalan kiroamaksi tulemista. Ristillä riippujan oli itse universumin herra kironnut. Mitä Jumalan kiroamaksi tuleminen tarkoittaa muuta kuin että ihmiseltä viedään paitsi elämä, myös sen tarkoitus?

Eikä filosofikirjailijakaan tunne tarkoituksen häivähdystäkään päästäessään viimeisen henkäyksensä likaisessa sairastuvassa, jossa hänen on täytynyt maata täpötäyden kerrossängyn alla huoneen ikävimmässä paikassa vankienvälisen raa’an hierarkian mukaisesti. Tämän systeemin pikkupomoja, parhaiden sänkypaikkojen ja nurkkien valtiaita olivat suurimmat rikolliset: raiskaajat, murhamiehet, viheliäiset olmit ja äitinsä myyneet koijarit. Poliittiset vangit, sellaiset kuin filosofi, makasivat punkkien alla makkipyttyjen vieressä, jos edes ollenkaan makasivat.

Kun filosofi kuolee, hänen ruumistaan piilotellaan punkan alla vielä kelpo tovi. Näin muille jää enemmän ruokaa jaettavaksi, kun vartijat jakelevat annoksia koppien teoreettisen pääluvun mukaan.

No, tämä filosofin kiertokirje sitten. Mitä siihen oli kirjoitettu? Mikä saattoi olla niin ihmeellistä, että se hetkeksi sytytti maailman väreihin ja muistutti Moskovan keväästä, joka aina saapui kuin räjähtäen hirveän talven jälkeen, herätti kadut metelöivään eloon ja sai jokaisen päivän tuntumaan vodkasnapsin arvoiselta pieneltä juhlalta? Emme tiedä. Ehkäpä filosofi oli sanellut kirjeeseen viimeisen kiihkeän runoelmansa, ehkä laatinut pätkän säveltäjäystävänsä kesken jääneen oopperan librettoon, kenties ratkaissut kauan riivanneen teologisen pulman erityisen lohtua tuovalla tavalla tai kirjoituttanut niin kiehtovan arvoituksen, että jokainen, joka siihen paneutui, unohti hetkeksi sen painajaisen, jonka keskellä eli… Ikävä kyllä tämän on jäätävä meiltä pimentoon. Voimme vain spekuloida.

Paavalin sanat sen sijaan tiedämme. Tiedämme myös, kenelle ne kehottavat alistumaan. Eivät suinkaan maailmankaikkeuden valtiaalle ja ylimmälle pyhän väkivallan toimeenpanijalle, vaan kammottavan sortokoneiston uhrille, joka itse ei tahtonut tehdä pahalle vastarintaa. Nyt meitä siis kehotetaan alistumaan jollekin, jolla ei ole vähäisintäkään auktoriteettia tai voimaa takanaan: tälle ristiinnaulitulle ja kirotulle poloiselle, joka aivan epäilyksettä tiesi kuolevansa.

Mitä tällainen alistuminen voi merkitä? Nyt ei puhuta herralle, vaan uhrille alistumisesta. Tällä ei voi olla mitään tekemistä ajattelunvapaudesta luopumisen kanssa. Kenties tämä, mitä Paavali sanoo alistumiseksi, onkin jotain aivan muuta. Voisiko se olla jotain, mikä saa meidät tuntemaan itsemme aivan yllättäen niin eläviksi, ettemme oikein edes ymmärrä, mistä on kysymys? Voisiko se olla jotain, mitä hämärästi tajuamme haluavamme, kun kohtaamme ihmisen, joka todella tuntuu ymmärtävän meitä ja joka salaperäisellä lempeällä tavalla, silkalla läsnäolollaan ja tyyntä iloa säteilevällä hiljaisuudellaan ohjaa meidät viipyilemään niissä arkisen elämämme huomaamattomissa ilonaiheissa, jotka jatkuva kilpailu, kateus ja kiire tympeästi samentavat ja muuttavat sapenkarvaisiksi?

Mille me silloin alistumme, jos se, mille alistumme, tuo mukanaan ilon, rauhan ja vapauden? Emmekö jollekin, minkä koemme houkuttelevaksi ja haluttavaksi, emme ensinkään alistavaksi, vaan korkeintaan leppeästi suostuttelevaksi, kun olemme jo valmiiksi aivan suostuvaisia?

Mitä merkitsee olla tekemättä pahalle vastarintaa, mikä houkuttelee meitä iloon ja rauhaan itsemme ja toisten kanssa? Aivan niin: sovinto. Jos se, mitä Jeesus teki, oli eräänlainen äärimmäinen sovinnon ele, merkitsee kuuliaisuus Kristukselle – tämä niin ahdistava ajatusten alistaminen – kenties sittenkin jotain sellaista, mitä emme tahdo hylätä vain pahaenteisen sanamuodon vuoksi.

Jeesus meni sovinnonhalussaan niin pitkälle, että antoi kostonhimoisen vallan uhrata itsensä ja väkijoukon tyydyttää verenjanonsa. Siksi on ehkä oikein sanoa Kristuksen ruumista sovinnon ruumiiksi. Kun meitä kehotetaan alistamaan ajatuksemme tälle ruumiille, meitä kehotetaan antautumaan sovinnolle. Eikä mikään ajattelu ole niin vapaata kuin se, joka on sovussa itsensä ja maailman kanssa.