17.9.2025

Entinen solunjohtaja muistelee

 
Moninkertaistuva seurakunta, itsepäinen lauma ja heikko johto. Merkintöjä eräästä modernin kapitalismin kokeilusta
 
 
2010-luvulla olin silloisessa kotiseurassani yksi solunjohtajiksi kutsutuista vastuunkantajista. Soluksi kutsuttiin tyypillisesti seurakuntalaisten kodeissa kokoontuvia pienryhmiä, joissa jaettiin arkisia kokemuksia ja – kuten fraasi kuului – ”rakennuttiin” yhdessä. ”Rakentuminen” saattoi viitata moneenkin asiaan, vaikkapa yhdessä rukoilemiseen ja Raamatun opiskeluun pienellä porukalla.
 
Solunjohtaja ei alun perin ollut kovinkaan täsmällinen käsite, vaan tarkoitti lähinnä ihmistä, joka organisoi ja kokosi ryhmän sekä vastasi yleensä keskustelun teemoista ja alustuksista. Johtajuus saattoi joissain ryhmissä olla hyvin ”matala” käsite, toisissa tapauksissa siihen taas liittyi vahvojakin hierarkian ja auktoriteetin merkityksiä. 2000-luvun vuosina ehdin olla mukana kummankinlaisissa soluissa: oli vapaasti keskustelevaa kriitikko- ja älykköporukkaa, mutta myös autoritaarisemmin vedettyä laumaa, jossa johtaja omaksui ”opettajan” roolin.
 
”Älykkösolussamme” suhtauduimme johtaja-auktoriteetin puuttumiseen ylpeydellä. Ruodimme yhteisöllisiä ongelmakohtia ja purimme helluntailaisuuden aiheuttamia paineita. Autoritaarisemmassa kokoonpanossa ”opettaja” usein turhautui kriittisestä asenteesta ja kaipasi selvästi ennen kaikkea vastaanottokykyä.
 
2010-luvulla halusin jälleen kerran ”ottaa uskonasiat vakavammin”. Muutamien käänteiden jälkeen päädyin johtamaan omaa soluani. Noihin aikoihin seurakunnan johto oli alkanut innostua modernin liike-elämän uusista johtajuusopeista. Solut muuttuivat epävirallisista, hierarkialtaan ja sisällöiltään vaihtelevan laatuisista porukoista keskusjohtoisemmiksi. Solunjohtajille järjestettiin paikallistason koulutuksia ja seminaareja, joissa jaettiin niin ”raamatullisen johtajuuden” periaatteita kuin pakettiratkaisumaisia opetusmateriaaleja solulaisten tarpeisiin.
 
Modernin mallin mukaisesti johtajaa ei tulkittu niinkään auktoriteetiksi kuin fasilitaattoriksi, solulaistensa hengellisen kasvun mahdollistajaksi, eräänlaiseksi sparraajaksi. Koulutuksissa vilisivät monenmoiset psykologiset kaaviot ja kasvumallit. Liike-elämästä poimittua ideologiaa perusteltiin sillä, että sen katsottiin olevan ”raamatullista alkuperää”. Solun tehtäväksi julistettiin opetuslapseuttaminen ja siitä seuraava moninkertaistuminen.
 
Näin pienen ja suhteellisen tiiviin ydinporukan muodostaman solun identiteetiltä alettiin edellyttää joustavuutta, jatkuvaa avoimuutta muutokselle. Kun solun jäsenet olisi kunnolla opetuslapseutettu, seuraisi jakautumisvaihe, joka ideaalimallissaan tarkoittaisi alkuperäisen ryhmän jäsenten muuttumista uusien solujen johtajiksi. Käytännössä jakautuminen merkitsi vähintäänkin alkuperäisen ryhmän puolittumista niin, että molemmilla oli oma johtajansa. Muutos tarkoitti myös uusia solulaisia.
 
Jakautumisen otollinen ajankohta ei ollut yksin solunjohtajan päätettävissä, vaan siitä saattoi määrätä myös johtava pastori tai muu seurakunnan viralliseen johtoon kuuluva henkilö, jolla oli yhteisössä konkreettista ”hengellistä auktoriteettia”. Luulen, että käytännössä jakautuminen tapahtui useimmiten jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä solunjohtajan ja ylemmän tahon kesken, vaikka minullekin toisinaan muistutettiin, ettei seurakunta ole mikään demokratia.
 
Rivisolulaisilla ei varsinaisesti ollut sananvaltaa asiaan, ja solunjohtajan tehtävä oli evaluoida eli arvioida ryhmäänsä kuuluvien hengellistä kasvua, johon johtajuuskoulutuksissa pyrittiin antamaan ”objektiivisia” mittareita. Tällaisia mittareita olivat muun muassa raamatunluvun ja rukouselämän sitoutuneisuus ja säännöllisyys, mutta vähintään yhtä paljon painoarvoa oli epävirallisemmilla mittareilla kuten syntielämä ja elämäntapojen yleinen raittius. Kontrollista ei puhuttu, mutta sitä harjoitettiin, kuka karkeammin, kuka hienovaraisemmin.
 
Käytännön tasolla en omassa solussani jaksanut suhtautua näihin malleihin ja oppeihin kovinkaan vakavasti. Inhosin niiden pinnallisuutta; minua ahdisti ajatus pikku porukkamme hajoamisesta ja muutoksesta, joka suorastaan määriteltiin itseisarvoiseksi ja joka tarkoitti, ettei ollut mahdollista määritellä itse omaa sitoutumisen tai johtamisen tapaansa. Laajemmassa mielessä uusi johtajuusajattelu teki pahaa jälkeä sille, minkä aina olin itse ymmärtänyt koko solutouhun ytimeksi: mahdollisuudelle käydä pienessä porukassa rehellistä ja kriittistä keskustelua aiheista ja tunteista, joiden käsittelylle ei ollut tilaa normaaleissa jumalanpalveluksissa ja nuortenilloissa.
 
En usko monenkaan solun omaksuneen uutta johtajuusajattelua kovin kuuliaisesti juuri tästä syystä. Sehän edellytti yksittäisen solulaisen mieltämistä eräänlaisena valmennettavana; koko uskonelämä olisi pitänyt sitoa mitattaviin tulostavoitteisiin ja ylhäältä saneltuun muutosvalmiuteen. Tällaisessa mallissa solun olemisentapa turvallisena, vapaan ja kriittisen keskustelun olohuoneena katosi aidon yhteisöllisyyden korvautuessa pinnallisella, projektihenkisellä tiimieetoksella. Ihmiset kyllä kuuntelivat johtavia pastoreita koulutuksissa ja seminaareissa, mutta valittivat kahvitauolla, kuinka taakoittavaksi ja suorituskeskeiseksi homma oli mennyt.
 
Omakaan soluni ei jakautunut tai moninkertaistunut, vaan yksinkertaisesti hajosi. Solunjohtajien kokoontumisissa ei kauan jaksettu veivata malleista ja fasilitoimisesta, vaan jauhettiin paskaa teknologisista uutuusvempeleistä, kertailtiin arkista elämänmenoa ja vakavoiduttiin uskonelämän haasteiden äärellä. Uuden johtajuusopin pinnallisuus jalkautui keskuuteemme yleisenä kiinnostuskyvyttömyytenä. Hienot mallit ja mittarit eivät löytäneet tukea elävän keskustelun konkretiasta, vaan jauhautuivat merkityksettömäksi bullshitiksi (kuten solunjohtajaystäväni erään kokoontumisen päätteeksi minulle kuittasi).
 
Monet parhaista helluntailaisaikojen muistoistani liittyvät juuri solujen todellisuuteen. Nykyään tosin ymmärrän tuolloista paljon paremmin ahdistuneisuuttani uuden johtajuusajattelun pakottamien mallien ja tulostavoitteiden rynnistyksessä. Vastustin niitä silloinkin äänekkäästi, mutta vasta nykyiselläni tajuan, kuinka tuhoisaa niiden totaalinen jalkautuminen solutodellisuuteen olisi ollut – ja miksi se olisi sitä ollut. Johtoportaan motiivien vilpittömyyttä en kuitenkaan epäile. Uusista johtajuusopeista lumoutuminen on puolestaan osa laajempaa yhteiskunnallista liikehdintää, tai kuten Richard Sennett sanoo, työn uusi järjestys.
 
Voi kuitenkin kysyä, miksi helluntailaisuus, joka perinteisesti on pyrkinyt erottautumaan maailmallisista valtavirtauksista ja omaksunut mielellään vastakulttuurisia identiteettejä, ryhtyi 2000-luvulla naiivisti ja yli-innokkaasti modernisoimaan itseään tavalla, joka usein oli riviseurakuntalaisesta varsin hämmentävää. En väitä tietäväni vastausta. Jotain merkitystä on varmaankin rapakontakaisella liikehdinnällä – torontolaisuudella, menestysteologialla, megaseurakuntien raa’an lumoavilla kvantiteeteilla ja niin päin pois. Bill Hybelsin, Rick Warrenin, Max Lucadon ja muiden uutta johtajuutta, moninkertaistumista, joustavuutta ja muutosta ylistävä opetuskirjallisuus viihtyi kotiseurakuntanikin kirjamyymälän aitiopaikoilla. Muistan myös, kuinka jokaiselle solunjohtajalle jaettiin Petri Yleniuksen teos Opetuslapseuttaminen. Avain elävään seurakuntaan. Kirja vilisee modernia kapitalismia myötäileviä opinkappaleita ja terminologiaa, jossa solusta muokkautuu jakautumalla moninkertaistuva, urheilijamaisen tehokas ja jatkuvalle muutokselle avoin toimintatiimi. Jeesus ja alkuseurakunnan johtavat apostolit esitetään innoittavina fasilitaattoreina ja sparraajina, joita ohjaa epämääräinen mutta kiihottava ”moninkertaistumisen periaate”.
 
Uuden johtajuuden apostolit ja vaikuttajamiehet eivät luultavasti itsekään tulleet ajatelleeksi liiketaloudellisten mallien ja psykologian sujuvan soveltamisen piiloista edellytystä, nimittäin sitä, ettei näiden oppien varsinaisena ideana ole uskonelämän syveneminen ja kasvaminen, vaan pääoman moninkertaistaminen eli lisäarvontuotanto. Siksi on mallien kannalta johdonmukaista typistää ”suorittavassa portaassa” vellova sekalainen ihmishalujen ja -intohimojen massa pinnallisiksi, tulos- ja tavoitehakuisiksi tiimien ja projektien kimpuiksi, joita kontrolloidaan pehmeän vallankäytön (fasilitoimisen) metodein, urheilumetaforien kyllästämällä strategisella jargonilla.
 
Rivisolulaisten hämmennys ja nihkeys ei ollut jumittavaa muutosvastarintaa, vaan jäsentymätöntä ymmärrystä siitä, etteivät nämä mallit kohdelleet heitä uskovaisina ihmisinä ristiriitojen repimine haluineen ja pelkoineen, vaan eräänlaisen yliluonnollisen firman työntekijöinä, joiden tehtäväksi luettiin jumalallisen pääoman arvon lisääminen. Koska edes johtajat eivät ymmärtäneet asian tätä ulottuvuutta, vaan pyristelivät malliensa ja kristinuskon perinnön väliin jäävässä tiedostumattomassa ristiriidassa tyytyen velttoon ja pinnalliseen analytiikkaan, jäljelle jäi riviseurakuntalaisen hiukan ironinen hymynkare ja kiltti halu tulkita oppi-isiä niin suopeasti kuin mahdollista.
 
Minullekin vakuutettiin useampaan otteeseen, kuinka näiden liike-elämän lainalaisuuksien varsinainen perusta löytyy Raamatusta, minkä vuoksi niiden suoraviivainen soveltaminen seurakuntaelämään on läpeensä eettistä ja melkeinpä hyvän, nykyaikaisen johtajan velvollisuus. Paljon myöhemmin ymmärsin, että jos tämä ei merkinnyt aivan rannatonta tietämättömyyttä Raamatun suhteen, niin ainakin se merkitsi sitä kapitalismin suhteen. Ja koska itse asiassa uskon johtajiemme olleen perillä pyhästä kirjasta, arvelen kysymyksen olleen ennen muuta jonkinlaisesta kapitalismin kulttuurisesta lumovoimasta, amerikkalaisfundamentalistisen menestysteologian läpi siilautuneesta ideologiasta. Rick Warrenin ja John Beveren kaltaisia rahakkaita menestyjiä ihannoitiin avoimesti. Näiden saarnaajien moninkertaistamista ja arvonlisäystä ylistävät opit olivat konservatismistaan huolimatta hämmästyttävästi linjassa globaalin kapitalismin rahaeliitin suosimien näkemysten kanssa.
 
Johtajien halu samastua – toki hiukan kiertoteitse, konservatiivisella tvistillä – maailman rahaeliittiin on ymmärrettävä, mutta tajuamatta on jäänyt se, että suomalainen perushelluntailaisuus on mentaliteetiltaan pikemminkin keskiluokkaista kuin ”huipputuloista”. Ja kun keskiluokkaa ahdistaa jo maallisissakin työpaikoissaan vanhan lineaarisen ja selkeän auktoriteetin takaaman pysyvyyden korvautuminen uudella, valheellisesti yhteisöllisellä pinnallisuudella, miksipä se ei ahdistaisi sitä seurakuntaankin jalkautuessaan?
 
Mitä tästä lopulta jää käteen, ajattelin kai minäkin, kohdatessani solunjohtajana nämä oudot ja ennen näkemättömät vaatimukset. Mitä meidän porukalle tapahtuu? Syvä ystävystyminen vie usein vuosia, ja juuri hyvien ystävien väliset pitkät ja vapaasti rönsyilevät, tulostavoitteiden ja fasilitoimisen terrorilta vapaat keskustelut ovat usein niitä syvällisimpiä ja rehellisimpiä. Ja solu oli se seurakunnallinen todellisuus, jossa vapautui tilaa ystävyyden syntyä. Ei ehkä ainoa, mutta aika olennainen kuitenkin. Silloin en vielä osannut sanoittaa ahdistustani, mutta mitenkään vähäistä se ei ollut; nyt ymmärrän, miksi. Niihin aikoihin lähinnä syyllistin itseäni ”muutosvastarinnasta” samalla kun auoin päätäni uuden ajattelun viheliäisestä kaavamaisuudesta ja pinnallisuudesta. Ja myönnettäköön, että olin kritiikissäni vähintään yhtä arrogantti kuin vastapuoli oli naiivi lumoutumisessaan.
 
Sitä en tiedä, mitä uudelle johtajuusajattelulle nykyään kuuluu. Ovatko mallit vakiintuneet uudeksi normaaliksi, vai onko ne kaikessa hiljaisuudessa unohdettu – todellisuuden osoittauduttua laiskemmaksi, itsepintaisemmaksi ja vääriin suuntiin intohimoisemmaksi kuin kehdattiin tunnustaakaan? En tosiaan tiedä, mutta näistä kahdesta taidan olla skeptisempi ykkösvaihtoehdon suhteen. Laiskistuminen ja mielenkiinnon menettäminen, oppien fraasiutuminen ja sulaminen lauman hallitsemattomaan haluun oli minusta jo tuolloin selvästi aistittavissa. Jos joissain seurakunnissa onnistuttiinkin, niin meillä kehitys taisi pysähtyä, kenties osaksi siitäkin syystä, etteivät johtajat vaikuttaneet itsekään olevan perillä opetuksistaan. Mutta sopiiko heitä syyttää siitä? Tuskin. Jos he olisivat tajunneet, mitä opettivat, tilanne olisi ollut paljon pahempi. Silloin meitä näet eivät olisi opastaneet uskonelämän myrskyissä niinkään hyvää tarkoittavat ja intonsa sokaisemat puuhastelijat, vaan ahneet, lisäarvon ja reaalipolitiikan päälle tajuavat kyyniset paskiaiset. He olisivat todella osanneet hommansa. Siunattakoon siis herran väkeä siksi jatkossakin vain heikoilla johtajilla.