Lukijan pyynnöstä: Teoreettinen antihumanismi

Kuten jo tuli FB:ssa vihjattua, tartun mielelläni lukijoiden heittelemiin aihe-ehdotuksiin, jos ne vähääkään tuntuvat sellaisilta, että minulla niistä jotain sanottavaa olisi. Lukijan ja ystäväni pyynnöstä kirjoitan nyt hiukan (yleisellä tasolla) teoreettisesta antihumanismista. Koetan selvittää asian mahdollisimman vähällä teorialla. Valitettavasti aihe on sellainen, että teoriaa kuitenkin jonkin verran tarvitaan.

Aloitetaan kysymällä, mitä on humanismi. Sivuutetaan tylsät aatehistorialliset selostukset. Itse tulkitsen humanismin ytimen Michel Foucault’ta seuraten tietämisen tavaksi tai horisontiksi, jossa ihminen asettuu tai asetetaan positiivisen tiedon kohteeksi. ”Positiivisuus” viittaa ennen muuta erotettavaan sisältöön, enemmän tai vähemmän pysyväksi miellettyyn ”ihmisluontoon”, johonkin identifioitavaan – oikeastaan voisi ajatella: identiteettiin, positiiviseen sisältöön ”viimeisenä sanana” ihmisestä.

Tätä Foucault tavallaan tarkoittaa, kun puhuu ihmisestä ”viimeaikaisena keksintönä”, 1700-luvulla diskurssiin (tiedon ja puhutun kenttään) ilmaantuneena oliona.

Karkeasti ilmaisten kaikkia humanismin muotoja yhdistää näkemys ja tulkinta ihmisestä Ihmisenä, elonkehässä poikkeuksellisena olentona ja toimijana. Foucault’n mukaan esimerkiksi keskiaika ei vielä tuntenut ihmistä tähän tapaan. Tieto maailmasta jäsentyi toisenlaisten ehtojen, toisenlaisen episteemin, mukaan: ihminen niveltyi osaksi hierarkkisesti miellettyä kosmista järjestystä. Hän ei ollut tieteellisen tiedon objekti saati ”yksilö” sanan modernissa mielessä.

Modernissa ajattelussa ja humanismissa ihminen ilmestyy tiedon kentälle paitsi tietämisen mittana, myös tiedon kohteena, jonka hahmottaminen ei tapahdu kosmisen hierarkian kautta ja sen osana. Ihmisestä tulee ikään kuin oma tapahtumansa, viitepiste, josta käsin ”ulkopuolinen” järjestys saa mielen. ”Yksilön” ja ”identiteetin” keksiminen kuuluvat moderniin aikaan, vasta moderniteetissa ne alkavat näyttäytyä ajateltavina ongelmina eli tulevat tiedetyn ja ajatellun piiriin.

Teoreettista antihumanismia voi pitää yhtenä vastauksena humanistisen ihmiskäsityksen umpikujiin. Foucault tuli kuuluisaksi Sanojen ja asioiden loppulauseesta, jossa ihmisen todetaan voivan kadota tiedon piiristä kuin ”hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta”. Modernin tieteen ja teknologian kehitys on yhtäältä osoittamassa Foucault’n lausuman paikkansapitävyyden: ihmisluonto on kirjaimellisesti muutettavissa, eikä ihmisyydellä vaikuta olevan kiistatonta positiivista sisältöä.

Ajatellaan vaikka internetiä, lääketiedettä, biologiaa etc. Ihminen on tavallaan ”katoamassa” verkostoon, mikä ei tarkoita pelkästään ruumiillisuuden uusia tulkintoja, vaan koko ruumiillisuuden horisontin toisenlaista käsitteellistämistä. Kyberteknologian puitteissa ”ruumiista irtautumisen” kaltaiset asiat tavallaan menettävät merkityksensä, kun aivoja on mahdollista manipuloida suoraan, ”reaalisella” tasolla (ja tuottaa kivun, tilan etc. aistimuksia). Luonnontieteellisessä tavassa pelkistää ruumis anonyymiksi ja kertakäyttöiseksi, ”patologisista sisällöistä” tyhjennetyksi tutkimusobjektiksi, on kysymys samasta ilmiöstä – kuten myös median ”yliseksualisoituneessa” ruumiskeskeisyydessä, jonka olemus on biologis-virtuaalinen.

Teoreettinen antihumanismi ei kiistä sisältöä ja identiteettiä, mutta pyrkii eroon suorasta subjektin ja positiivisen ”ihmis-sisällön” yhteenlangettamisesta, jota pitää ideologisena ratkaisuna par excellence. Subjekti nähdään tällöin muodollisena rakenteena, jonka ”täytettä” positiivisesti identifioitu ”ihminen” on. Tämä tulkinta on tietysti paljossa velkaa psykoanalyysille, erityisesti Lacanille.

Esimerkiksi Alain Badioun ajattelussa subjekti ei ole yhtä kuin ihminen, vaan ihminen on jotain subjektiin osallistuvaa. Slavoj Žižek on tunnettu formaalista subjektiteoriastaan, jossa subjektin ja objektin välinen (ylittämätön) kuilu sisältyy subjektin varsinaiseen rakenteeseen ja määrittelee sen. Ihmisyys palautuu hänellä pikemminkin negaatioon, puutteeseen, kuin jonkin olemiseen ja täyteyteen. Ihminen ei ole läsnä vaan poissa, ja tuottuu ainoastaan oman poissaolonsa kautta.

Lopuksi vielä yksi esimerkki teoreettisen antihumanismin lacanilaisesta tavasta lukea humanismin klassikkoa Descartesia.

Teoreettisen antihumanismin kautta (lacanilaisesti) ajateltuna Descartesin kuuluisa cogito, ergo sum (”ajattelen, siis olen”) radikalisoituu mielenkiintoisella tavalla. Descartesillahan cogitoa seuraavan ergon (’siis’) on tyypillisesti ajateltu ilmaisevan loogista seuraussuhdetta. Lacanilla tuossa ergossa on kuitenkin kysymys ennen muuta katkoksen ja jakautumisen subjektissa ilmauksesta. Ergo merkkaa mahdottoman suhteen: ajattelun paikka ei ole  ”minun” (olemisen) paikka. Žižek kutsuukin kartesiolaista cogitoa ”tiedostamattoman subjektiksi”: ”Ajattelen siellä, missä en ole, ja siellä missä olen, en ajattele.” Ajattelun paikka sijaitsee näin Toisessa, minkä tiesi jo Freud osoittaessaan, ettei ihminen ole herra talossaan.