Kokemus (Jumalan) Laista

 

Luulen, että elämäni yksi käänteentekevimpiä kertaluontoisia kokemuksia oli se, mitä olen paremman termin puutteessa tavannut nimittää armon todellistumiseksi. Kuten olen kirjoittanut, yksi tämän armon paradoksaaliselta näyttävistä vaikutuksista oli kristillisyyteeni ilmaantunut ateistinen momentti, eräänlainen käytännön ateismi.

 

Nykyisellään luonnehdin tätä ateistista momenttia kohtaamani armon viitekehyksessä eräänlaiseksi ymmärrykseksi siitä, ettei minulla ole (Jumalan) Lain edellyttämää uskoa, eikä itse asiassa uskoa ensinkään. Tämä oli minulle selvää ensikohtaamisesta alkaen, tuona syksyisenä päivänä vuonna 2012. Siksi en saata missään vaiheessa sanoa ”luopuneeni” uskosta: Lain edessä minulle vain valkeni, ettei minulla mitään uskoa ole koskaan ollutkaan.

 

Laki ansaitsee ison alkukirjaimensa. Sen verran väkevä oli kokemukseni sen kaiken lävistävästä katseesta. Päiväkirjassani kuvailen sitä tähän tapaan:

 

Näen kuinka tekoni kietoutuu lukemattomin juurilangoin hyvin syvällä kieppuvaan pahuuden, itsepetoksen ja viheliäisen mädännäisyyden jatkumoon. Sille ei ole tehtävissä mitään. Laki valaisee katseeni ja ensimmäistä kertaa tajuan, mitä todella merkitsee olla syntinen ihminen. Jokaisella rikkomuksella on tämän Lain silmissä ääretön painoarvo, jokainen teko ja ajatus on mittaamaton jumalanmurha, jokainen motiivi täydellisen mätä, eikä antautumisellani tai sen puuttumisella ole koskaan ollut mitään väliä, sillä Laki hyväksyy vain täydellisyyden.

 

Tätä nimitetään luterilaisessa traditiossa synnintunnoksi. Armon kohtaamisen kokemus saa syvyytensä Lain painajaismaisen täydellisyyden masentavassa totuudellisuudessa, jonka henkilökohtaisuus tekee siitä helvetin. Olin aiemmin mieltänyt itseni uskovaiseksi, mutta mitä uskosta jää jäljelle, kun se erehtyy Lain mikroskoopin alle? Ei Luther turhaan puhu Jumalan eteen menemisestä tyhjin käsin.

 

Kertaheitolla minusta tuli niin huono kristitty, ettei pahemmasta väliä. Myöhempi avoimemmin ateistinen järkeilyni on vain Lain kohtaamisesta seuranneen johtopäätöksen jäsentelyä. Siksi armokin niin sanotusti kolahti. Epäuskoni on siinä määrin syvää ja kristillisyyden laatuni niin toivotonta, että armoon turvautumisestani jäävät puuttumaan sellaiset vakiintuneet merkit, joista minut voisi luotettavasti tunnistaa kristityksi. Oikeastaan minulla on vain tämä kummallinen, intohimoinen epävarmuus. Monet kristityt kuitenkin katsovat uskomiseen kuuluvan jos jonkinmoista varmuutta ja luovuttamattomia totuuksia. Vähintäänkin he katsovat kristityn välttämättömäksi tunnuspiirteeksi uskon Raamatun auktoriteettiin, kun taas minun epävarmuudellani on taipumus pettää jokainen tielleen sattuva mestari, mistä syystä olen päätynyt vähitellen hyväksymään tämän: jos todellista armoa on, sitä on tarjolla myös minunlaisilleni.

 

Ja jos on olemassa täydellinen Laki, jonka edessä jumalisimmatkin tekomme ovat pelkkää roskaa ja majesteettirikos, voi kai todeta kaltaiseni epäuskoisen olevan lopultakin samalla viivalla pelastusvarmuudessa elävän tosiuskovan kanssa: Laki nauraa jäätävästi niin minun uskonpuutteelleni kuin hänen pelastusvarmuudelleen, ja ilman armoa helvetti on auki kumpaisellekin, tässä ja nyt.

 

Vuonna 2012 tapasinkin ajatella, ettei armahtava Kristus katso synniksi sen enempää tätä epäuskoani kuin enemmän uskovien veisaamia ylistyslaulujakaan. Armo on sitä, että saa olla niin ateisti kuin fundamentalisti, epäuskoinen tai uskossaan autuas. Mutta voi sitä raukkaparkaa, joka erehtyy luulottelemaan, että Lain kannalta olisi mitään väliä syntien laadulla, sillä Laki on totisesti nollasummapeliä: himoitseva katse on yhtä kuin raiskaaminen, nyt ja aina ja iankaikkisesti. Laki on rivoudessaan rajaton, syyllisyys kohtuuttomuudessaan pohjaton.

 

Vuoden 2012 tapauksessa erityislaatuista oli se, että syystä tai toisesta törmäsin Lakiin tilanteessa, jossa se ajoi minut umpikujaan. Siihen saakka olin kristillisessä elämässäni kyennyt uskomaan siihen, mihin moni muukin ympärilläni: että Jumalalle ”on väliä” edes vajavaisellakin suoriutumisellamme erinäisten syntien välttelyssä, ja Laki tarkoittaa pikemminkin Kristuksen siunaamaa raitista ja muilla tavoin kohtuullista elämäntapaa kuin todellista helvettiä, joka ei piittaa vakaumuksistasi.

 

Sen opin omasta Laki-kokemuksestani, ettei moni kristittykään tahdo soveltaa Lakia johdonmukaisesti. Lain järkkymätön loogisuus näet tekee evankeliumista (armosta) kovin loukkaavan: kaikki eettiset horisontit murtuvat paukkuen, jos heroiiniaddiktit ja sarjamurhaajat ovat Jumalan edessä samalla viivalla kuin aamujumalanpalvelukseen kiiruhtavat ydinperhekeskeiset konservatiivit, joiden syntilistan kärjessä keikkuu ylinopeussakko vuodelta -87.

 

Tämä armon eettinen järjettömyys voisi käydä laajasta selityksestä sille, miksi kristinuskon piirissä vallitsee niin kaikenkattava pakkomielle siitä, että Jumalalle ”on väliä” yhdellä sun toisella pidättäytymisen muodolla, kilteillä teoilla ja myötäsukaisilla ajatuksilla, auktoriteettien tunnustamisella ja niin päin pois. Onhan niillä oltava väliä, muuten kaikki eläisivät kuin pellossa – ja mikä pahinta, minun kristillinen kilvoitteluni osoittautuisi pelkäksi epäkiinnostavaksi roskaksi.

 

Myöhemmin olen saanut kuulla monilta kristityiltä armontulkintani olevan liian laaja ja radikaali. Pääperustelu tälle toistuvalle huolenaiheelle vaikuttaa olevan ”armonopistani” seuraava mahdottomuus erotella vuohia ja lampaita (uskovia ja ei-uskovia), minkä lisäksi se tuntuu vihjaavan siihen skandaalimaiseen ajatukseen, että kaikki pelastuisivat.

 

Ensimmäiseen huolenaiheeseen vastaan, ettei vuohien ja lampaiden erottelu ole minun tehtäväni, eikä käsittääkseni teidänkään. Toiseen kohtaan sanon, etten tiedä mitään tuonpuoleisesta (onko sitä vai ei), mutta kovasti vaikuttaa siltä, että helvetti on olemassa kaikille tarjolla maan päälläkin, ja niin on kai sitten armonkin laita.

 

Tähän jotkut lisäävät, että jos armo onkin tarjolla kaikille, niin ainakin ihmiseltä vaaditaan ”omaa aktiivisuutta” eli ”tahdon ratkaisu” sen vastaanottamiseksi. En kuitenkaan ymmärrä, mitä ”tahdon ratkaisua” korva tarvitsee kuullakseen viereltään kantautuvan äänen. Ei kuuleminen liity tahtoon tai aktiivisuuteen mitenkään.

 

Joitakuita mietityttää se, olenko uskovainen. Jos minulta puuttuu usko, niin miten voisin olla? Mutta mikä tärkeintä: miksi edes jakaa ihmisiä uskovaisiin ja ei-uskovaisiin? Laki on sama kaikille. Entä olenko mielestäni kristitty? Siinä mielessä kyllä, että minut on sellaiseksi kasvatettu, ja vuonna 2012 – epäilemättä juuri tästä syystä – kohtasin armon Kristuksen-hahmoisena, enkä näe mitään syytä olla ajattelematta, että Jeesus ja armo liittyvät toisiinsa jollain tavoin (mikä ei tarkoita, ettei armoa voisi kohdata lukemattomilla muilla tavoilla, myös ”ei-kristillisesti”).

 

Toisaalta taas pidän täysin mahdollisena – suorastaan uskottavana – ja kokemukseni kannalta samantekevänä, että siinä, mitä tässä olen kuvaillut kristinuskon käsittein, voi hyvin olla kysymys ”vain” neuroottisen subjektirakenteen tuottamasta syyllisyydestä ja sen resoluutiosta omassa reaalisuudessaan. Joka tapauksessa koin törmääväni johonkin ylenpalttiseen ja kohtuuttomaan, enkä kyennyt puolustautumaan sitä vastaan mitenkään. Tuon ylenpalttisen ja kohtuuttoman metafyysinen olemassaolo on sivuseikka, sillä jos jokin on todella ylenpalttista, sillä on kyky luhistaa itseensä äärimmäisetkin vastakohdat, tässä tapauksessa oleminen ja ei-oleminen.

 

Koska en myöskään kykene olemaan suhtautumatta kriittisesti tai epäillen tähän kristillisen kieliopin keinoin strategisesti hahmoteltuun kertomukseeni Lain ja armon kohtaamisesta enkä ylipäätään kykene alistumaan sen enempää Raamatun kuin Jeesuksenkaan auktoriteettiin, vaan elämäni sattuu nyt vain kulkemaan näiden rinnalla, ja koska en rukoile, ylistä, palvo Jumalaa ja etsi hänen tahtoaan saati että jaksaisin pidättäytyä monista Hengen temppeliäni rasittavista paheista, liitän kristittynä olemiseeni etumääreen huono tai ihan helvetin huono. Ikävä kyllä taidan olla myös melko huono ateisti, sillä Jumalan kieltäminenkään minulta ei suju, vaikka usko Jumalaan puuttuukin.