Luther ja radikaali passiivisuus

Mitä annettavaa Lutherilla on kaltaiselleni sekulaarikristitylle? Paljon. Ilman Lutheria en kaiketi edes mieltäisi itseäni kristityksi, vaan näkisin elämäni yleisen ateismin kaikelle kristillisyydelle suhteellisen vastakkaisena asiana. Seuraavassa hahmottelen Lutherille keskeisen uskonvanhurskauden jatkuvasti ajankohtaisia ja radikaaleja piirteitä. Niistä luulen kenellä tahansa olevan kaikenlaista opittavaa, oli kristitty tai ei. Lähestymistapani on ei-tunnustuksellinen ja ei-dogmaattinen, mitä pidän tässä paitsi hyveenä, myös välttämättömyytenä.

Luther toteaa Galatalaiskirjeen selityksessään, ettei Kristukselta saatu (uskon)vanhurskaus ”ensinkään koske meidän tekojamme vaan on jotain aivan muuta”, ja mainitsee kaikkien muiden vanhurskauden lajien (yhteiskunnallisen, seremoniallisen, Jumalan lakiin nojaavan) olevan ”ihmisen omaa, aktiivista vanhurskautta”.

Uudessa vanhurskauden lajissa on Lutherin mukaan poikkeuksellista sen passiivisuus: ihminen asetetaan kaikesta aktiivisuudesta ja toiminnasta riisutuksi Toisen (Jumalan) objektiksi. Lutherille kristillinen vanhurskaus on aina passiivista ja siten ”desubjektivoivaa”, ja ”[k]ristittyjen korkein taito ja viisaus on siis sitä, että he eivät tiedä mitään laista eivätkä piittaa teoista ja aktiivisesta vanhurskaudesta”.

”Tätä on meidän teologiamme: me opetamme erottamaan tarkoin nämä kaksi vanhurskautta, aktiivisen ja passiivisen, jottei sekoitettaisi toisiinsa moraalia ja uskoa, tekoja ja armoa, kansalaiskuntoa ja jumalasuhdetta. (…) Emme todellakaan tee yhtään mitään, sillä tämä vanhurskaus on juuri sitä, ettei tehdä, kuulla eikä tiedetä mitään laista eikä teoista.” (Luther)

Tunnetusti Luther asettaa lain tehtäväksi (syntisen) ihmisen aktiivisuuden nujertamisen: Jumala majesteettina ja mahdottomana lain käskynä on se, jonka edessä aktiivinen subjekti lamaantuu ja putoaa toimijuudestaan passiiviseksi Toiseksi, mikä samalla on lain käskyn traumaattinen ulottuvuus. Subjekti saatetaan näin tietoiseksi kaikkea valitsemista edeltävästä valinnastaan (syntiinlankeemus), jota hän ei ole ”itse” tehnyt – mutta josta hän kauhistuttavalla tavalla on täysin vastuullinen.

Kristuksen vanhurskaus ei Lutherille tarkoita ”aktiivisuuden paluuta toisessa potenssissa” tai ”olemisensa täyteydessä”, vaan usko on ennen muuta pimeyttä ja uskonvanhurskaus silleen jätetty antiteesi. Siksi lain passivoiva vaikutus, jossa subjekti pakotetaan kokemaan subjektiivisuutensa ja patologisuutensa äärimmäisellä tavalla, ei Lutherilla johda uuteen aktiiviseen subjektiin, vaan ikään kuin hylkää sen luontoon ulosteen tavoin. Vanhurskaus ei siis ole tyhjennettyyn subjektiin ympätty uusi sisältö (puitteiden säilyessä ennallaan). Tämän ajatuksen teologi torjuu täysin tietoisesti ja ankarasti; se, mistä vanhurskaudessa on kysymys, on Lutherille jotain puhtaasti muodollista ja täysin ulkoista. ”Vakaumus” jää jälkikäteiseksi ja ”patologiseksi”, aina jo subjektin kautta välittyneeksi sisällön tasoksi, jolle ehdittäessä kaikki olennainen on jo ohitettua ja tapahtunutta.

Vanhurskaus on Lutherille ulkoinen ja subjektin valinnasta riippumaton tapahtuma, jonka realisoituminen kuitenkin edellyttää lain totaalisen ja passivoivan hirmuvallan. Lopputuloksena subjekti jää ”uskon pimeyteen”, jossa uskon muoto (forma) on Kristus, eikä (enää) subjekti itse (sen enempää kuin hänen tietoisuutensa tai valintansa). Passiivisuus asettuu tapahtumahorisontiksi. Ihminen paljastuu puhtaassa objektimaisuudessaan ja toissijaisuudessaan.

Lutherille subjekti on aina jo objekti; hänen teologiaansa ei määrittele tietoisuus tai läsnäolo. Jumalan majesteettisuus toissijaistuu Kristuksen orjamaisuuteen nähden, eikä usko ole valoa vaan pimeyttä, jossa kaikki olennaiset valinnat on tehty tietoisesta subjektista riippumatta. Luther on hysteerikko, joka saattaa aikansa kirkollisen establishmentin doksat liikkeeseen esittämällä skandaalimaisesti, ettei Jumala rakasta ihmistä hänen sisäisen (tai häneen vuodatetun) arvonsa vuoksi, vaan päinvastoin: Jumala rakastaa ihmistä hänen pahuudessaan/mitättömyydessään/olemattomuudessaan. Jumalan rakkaus sinänsä radikalisoituu ja muuttuu skandaalimaiseksi.

Lutherin nerokkuutta on dialektisesti ja kategorisesti asettaa autenttinen vanhurskaus ja usko passiivisuuden puolelle aktiivista subjektia vastaan (mikä samalla tekee hänestä eräänlaisen teoreettisen humanismin kriitikon). Tämä on hänen ajattelunsa olennainen ideologiakriittinen momentti ja samalla merkittävä paavalilainen kontribuutio kristinuskon sisäiseen uusintamisprosessiin. Käsitteenä uskonpuhdistus on osuvampi kuin yleensä ajatellaankaan: Luther ei niinkään puhdistanut uskoa joutavasta saastasta kuin sisällöstä yleensä – uudistaen koko käsitteen puhtaasti muodollisena kategoriana.

Myöhempi traditio on (etenkin herätyksellisissä muodoissaan) pyrkinyt, usein onnistuneestikin, vesittämään tai kiistämään Lutherin vanhurskauden käsitettä määrittelevän radikaalin passiivisuuden. Samalla se on hylännyt kristinuskon ”rakenteessa” piilevän ideologiakriittisyyden ja muotoillut uskon subjektiivisen välityksen ja sisällön ehdoilla tuottaen niin psykoottista fundamentalismia kuin perverssiä karismaattisuuttakin. Jo pelkkä näiden liikkeiden olemassaolo ja leviäminen – nykyisestä mediateollisuudesta nyt puhumattakaan – oikeuttaisi vaatimuksen palata Lutherin kritiikkiin, joka kykenee hysterisoimaan uudet typeryydet siinä missä vanhatkin.

Jälkisanat (edit)

Autenttisen uskon asemoimisella ”passiivisen objektin” positioon on kauaskantoisia ideologiakriittisiä seurauksia. Ensinnäkään usko ei näyttäydy tietoisuutena, läsnäolona tai aktiviteettina, vaan ulkoistuu ja tulee eräässä mielessä subjektista riippumattomaksi objektiiviseksi todellisuudeksi, johon subjekti joko tavan ja tottumuksen tai vakaumuksellisen toiminnan kautta osallistuu. Merkittävää tässä onkin muun muassa niin sanotun ”tapakristillisyyden” ja ”vakaumuksellisen asenteen” välisen erottelun tyhjeneminen uskon ulkoiseen ja objektiiviseen – muodolliseen – olemiseen. Lutherin Jumala ei vaadi ihmiseltä edes ”toimivaa uskoa”. Jos asetelman radikalisoi, päädytään lacanilaiseen ajatukseen ateismista uskon autenttisimpana muotona; tai kuten Žižek toteaa, ristillä riippuessaan ja isäänsä huutaessaan Jeesuskin oli ateisti. Tässä mielessä ateismi on kristinuskolle rakenteellinen ja sisäinen momentti – kristitty on ihminen, jonka uskossa ateismin lausuma kielto todellistuu uskon muotona.