Pikainen vaalitulosanalyysi

Kansan enemmistön toive ”poliittisesta suunnanmuutoksesta” kanavoitui kahtaalle. Selvää on ainakin se, että oikeistolla on taas kuristusote: kokoomus pystyy nyt kiristämään sosialidemokraatteja perussuomalaisilla, ja edessä on taatusti ”vihervasemmistolaisesti” suuntautunutta äänestäjäkuntaa tympäiseviä kompromisseja. Toisaalta on luultavaa, että jokainen osapuoli joutuu tinkimään tavoitteistaan melko tavalla. Voi siis miettiä, kuinka paljon vaalivoitot lopulta ilahduttavat ja kuka tästä todella hyötyy.

Vaalitulosta on tulkittu paitsi polarisaationa, myös poliittisen kentän hajaantumisena. Laajasti hyväksytyn näyttää tulkinta ”kansan tyytymättömyydestä” vaalitulokseen johtaneena syynä. Tyytymättömyys ei kuitenkaan purkaudu ”rationaalisesti”, sillä nykyisen vallan puitteissa ainutkaan puolue ei tunnu kelpaavan kansalle ”todellisen muutoksen” airueksi. Kiista poliittisen mestarin sisällöstä jatkuu, vaikka vaalit menivät jo. Tasapaksu tulos osoittaa kiistan reaalisuuden juuri tasapaksuudessaan.

”Kansan halua” ilmaisee keskenään sovittamattomasti ristiriitaisten vaatimusten joukko: yhtäältä olisi lopetettava ihmisten ja luonnonvarojen riistäminen, toisaalta alennettava veroja ja kasvatettava kilpailukykyä; yhtäältä ryhdyttävä toimenpiteisiin ilmastonmuutoksen jarruttamiseksi ja toisaalta tehtävä se niin, ettei se vaikuta verotukseen, elämäntapoihin tai markkinatalouden mekanismien toimintaan.

Mikään nykyisen järjestyksen tuottama ja sen puitteissa toimiva puolue, poliittinen prosessi tai yhteiskunnallinen visio ei juuri nyt kykene tarjoamaan julkista mestaria, joka mahdollistaisi kunkin muuttujan pysähtymisen ja juurtumisen merkitsijöiden ketjussa, toisin sanoen kokoaisi meidät yhteen kansana. Kilpailukyvyn, markkinatalouden tai kestävyysvajeen kaltaiset käsitteet, joihin tosin suhtaudumme dogmaattisesti, ovat tähän riittämättömiä: parhaimmillaankin ne toimivat enemmän fetisseinä kuin jumalina. Niiden asema symbolisessa ei ole kiistaton, mutta juuri kiistelyn kohteina ne pyrkivät peittämään reaalisen perustansa.

Nykyisen politiikan todellinen dominantti on tietenkin talous, ennen muuta globaalin pääoman kasautuminen ja kiertoliike. Kommunistisen nimeämisen synnyttämää perustan jakautuneisuuden (työn ja pääoman ristiriidan) paljastumisen uhkaa ei kenties tässä sovi vähätellä. Talous toimii lähinnä eliittinsä mestarina.

Vasemmistolainen Kansan Uutiset diagnosoi asetelmaa niin, että keskustan murskatappio koitui kaikkien muiden voitoksi. Uhrauksellisuutensa vuoksi tulkinta on kiinnostava, mutta ”kaikkien muiden voitto” vaikuttaa epäilyttävältä, vaikka ”katkera sivumaku” tunnustetaankin. Ekstaattisen yön jälkeen on joka tapauksessa kysyttävä, kuka todella voitti.