Kulttuurin synty = vietin tappio (1/2)

Pohdintaa Väinö Linnan esseen ”Hiilikoukku lapioksi” äärellä

Väinö Linnan kaunokirjallisen työn ”katsomukselliset perusteet” sisältyivät kirjailijan omien sanojen mukaan esseeseen, jonka näkemyksiä oli kehitelty samoihin aikoihin Tuntemattoman sotilaan kirjoitustyön kanssa. Tapani Laineen mukaan Linnan esseetuotannon tarkastelu osoittaa, kuinka ”varhaisvaiheen abstrakti, yhteyksiään tuntematon yksilöllisyyden korostus vaihtuu kulttuurisidonnaisen, reaalisen yksilöllisyyden analyysiksi”. Esseen kirjoitustyön vaatima ”[a]jatuksen kulku pakotti Linnan (…) hetkeksi keskeyttämään romaanin kirjoittamisen ja tiivistämään pohdintansa” tekstiksi, jonka otsikko kuvaa osuvasti kirjailijan ”[m]ielenmuutoksen koko kaarta”.

”Hiilikoukku lapioksi” -esseen voi näin mieltää Linnan ajattelun ”uuden vaiheen” ensimmäiseksi johdonmukaiseksi jäsentelyksi. Laine kirjoittaa:

Kun tämä välillä jo kadonneeksi luultu essee nyt ilmestyy, se on edelleen erittäin ajankohtainen. Linna tarkastelee siinä siirtymää agraarisesta ajasta kapitalismiin ja siitä juontuvaa länsimaisen kulttuurin normihajaannusta. Vaikka vanha kulttuurinen järjestys, sen ideat ja ihmiskuva on purettu, ei kapitalismilla ole esittää tilalle omaa, yhteisöä koossa pitävää ideaa, sillä se yksilön vapaus, jota kapitalismi menetelmässään julistaa, ei ole toimiva idea.

”Hiilikoukkua” määrittelee vielä Linnan alkuvaiheen ajatus totuuden absoluuttisuudesta, mutta kuten Laine toteaa, tämän ajatuksen ”hän hylkäsi lopullisesti” melkein välittömästi esseen kirjoitustyön jälkeen: ”Siksi hän ei myöhemmin enää pyri kohti kulttuurin ’peruskaavaa’, vaan sitä elämän monimuotoisuutta, jossa totuudet ovat suhteellisia, koska niitä rakennetaan jatkuvasti”. Tuntemattoman kirjoitustyötä analysoivassa ”Sotaromaanin kirjoittamisesta” -esseessään uusi perusnäkemys tulee nimetyksi ”ihmiselämän suhteellisuusteoriaksi”, jonka puitteissa ”Linna siirtyy lopullisesti suhteellisuudentajuiseen realismiinsa”. Kiinteät lähtökohdat ja absoluuttinen perustallisuus vaihtuvat elämän verkoston loputtomaan rikkauteen ja muuntelevaisuuteen.

Linnan taustafilosofiaa voi Laineen mukaan luonnehtia väljästi ”rationalistiseksi humanismiksi”, joka yhtäältä ”on yleiskatsauksellista, kykyä nähdä olennaisia yhteyksiä” ja toisaalta ”klassisen moraali- ja yhteiskuntafilosofian tavoin elämään osallistuvaa ja ’kansalaiskasvatuksellista’”:

Linnan humanismi perustuu vahvaan elämän ja yhteiskunnan realiteettien tuntemukseen sekä ehdottomaan täysi-ikäisyyden vaatimukseen. Hän erottaa oman humanisminsa selkeästi siitä vanhasta, naiivin idealistisesta humanismista, joka runebergiläiseltä sotavanhukselta vuoron saatuaan korostaa ihmisyyttä laulamalla topeliaanisesti ”mä vain olen lintu pieni”.

”Hiilikoukun” eetos onkin olennaisesti kriittinen. Esseen eräänlainen ”perusteesi” tiivistyy jo alkusivuilla: ”Kulttuuri on tappion kärsineen ja tyydyttämättä jääneen vietin reagointitapa. Se on luonnon muokkaamista sellaiseen muotoon ja tilaan, jossa vietti uskoo löytävänsä tyydytyksen.”

Estävän lain takaa [vietti] (…) alkoi kysellä toiveita, jotka sitten, kun ihmisellä asianmukaisen kehitysprosessin jälkeen oli aivot käytettävissään, muodostuivat mielikuviksi siitä mikä häneltä ”oli kielletty”. Ja niin syntyi ensimmäinen idea, niin kuin elinkautisvangin kaihoisa laulu ristikoiden takana. Idea tietysti oli varsin houkutteleva ja siksipä sitä piti soveltaa käytäntöön. Luonto, siis todellisuus, oli muunnettava sen mukaiseksi. Mutta tässäkin tapahtumassa oli kokemus mukana, aivot kykenivät tallettamaan mielikuvia siitä mitä ei voinut tapahtua, ja siksipä ne yrittivät muokata ideaa. Kokemus oli osoittanut että luonto noudatti tiettyjä lakeja, ja näiden lakien armoilla ihminen tunsi olevansa. Tämä luonnon järjestys oli sekin jo muuttunut ideaksi, se henkilöityi Jumalassa, ja niinpä luonnon järjestys muuttui Jumalan tahdoksi. Se muuttui yhtenäiseksi ohjelmaksi eli uskonnoksi dogmeineen, syystä ettei ihmisen reagoimiskyky riittänyt yllättäviin tapahtumiin. Turvallisuuden vuoksi oli luotava etukäteisohjelma, jota noudattamalla uskottiin päästävän hyviin kokemuksiin, jonkinlainen peruskoulutus ihmissielulle taivaaseen pääsyä varten. Elämän perusideat ovat lopultakin huvittavan yksinkertaisia, näennäisen kaaoksen ja monimutkaisuuden takaa paljastuu muutama kaikkialla toistuva lainmukaisuus. Uskonnollinen kehitys on samaa kuin mikä hyvänsä yliopisto-opetus. (Linna, ”Hiilikoukku lapioksi”)

Turvallisuus vaatii ohjelmalta yhtenäisyyttä, eikä tuntemattomalle sovi jättää sisään astuttavia aukkopaikkoja. Tästä lähteestä on Linnan mukaan ”peräisin koko inhimillisen hengenelämän toivontähti, yhtenäinen ja aukoton maailmankatsomus”. Samalla Linna kiistää ajatuksen selitystä vaativasta järjestä: ”Ei järki vaan sielu vaatii selitystä.” Ideat eivät ole myönnytyksiä, vaan vaatimuksia luonnolle: ”Mielikuva oli erilainen kuin todellisuus, ja tämän ristiriidan suurta sovittamista on kulttuurihistoria.”

Idean työ on näin luontoon ja lakiin kohdistuva perustava kielto, joka kuitenkin samassa eleessä torjuu perustansa sisältämän negaation: ”Vaikka kokemus muokkasi ohjelman luonnon asettamien ehtojen mukaiseksi ja kirjoitti: ei sinun pidä, ja sinun pitää, niin vietti kirjoitti ja kirjoittaa jatkuvasti sen perään selityksen ’mitä se on’”. Idea on näin yhtäältä ymmärrettävä lakina ja toisaalta laki ideana, ja juuri tämä ristiriita, eräänlainen häilyvä kaksoishahmo, tekee asetelmasta aidosti ”[d]ialektiikkaa maailmanhistoriassa”.

Kokemus on vietin itsensä pakottanut lukemaan lakia itselleen, siinä sielullisten ristiriitojen kohtu. On luotu yhteisöllekin elämänohjelma kokemuksen mukaisesti, mutta yhteisöllistenkin käskyjen perään vietti kirjoittaa selityksen (…) ja selittää kaiken parhain päin.

               Mutta vaatimus on kuitenkin asetettu ja sitä kohti pyritään. Idea kuljettaa yhteisöä eteenpäin kuin kaukainen mielikuva Kanaanin maasta.

Kulttuurin rappio alkaa Linnan mukaan hetkestä, jossa ”[m]etsäpalosta loppuu veto” yhteisön ylimmän kerroksen tukkiessa sen, jolloin ”alemman kerroksen tuli saa suopalon luonteen”. Idean valtaan nostamat kykenevät, varantojen yksipuolisen jakautumisen avulla, toteuttamaan toiveensa, ”ja koska heillä ei enää ole tarpeita, he eivät enää luo”. Yläluokka ”huomaa, ettei idea toteuttanutkaan sen pyrkimyksiä” ja saa nyt ”päinvastoin (…) havaita sen asettuneen niitä vastustamaan”. Idean omaan rakenteeseen kuuluu, että se ”mielekkäästi kokemuksen mukaan toimien (…) pyrkii vastakkaiselle kurssille” alimman kerroksen luopuessa vanhasta uuden idean nimissä.

Yhtenäinen idea hajoaa, sillä todellisuus on lopultakin vaatinut osansa. Järkähtämättömästi se osoittaa nyt itse ”mitä se on” eikä ota huomioon armonanomuksia. Mutta tällöin kypsyvät myös kulttuurin hedelmät. Hajotessaan rakennelmat paljastavat itsensä. Ne historian kaudet, jotka ovat luovuttaneet kulttuurin suurimmat hedelmät, ovat juuri tuollaisia hajoavien ja syntyvien ideoiden myllertämiä kausia.

Idean hajaannus on kirjautunut sen syntyyn eli alkuperään. Todellisuudelle asetettuna vaatimuksena se asettuu kiistaan olemassa olevan kanssa. Linnan rationalismi säilyttää ristiriidan ”puhtaasti” mielikuvan ja todellisuuden välisenä: ”Ja se liike, joka tuota ideaa toteutettaessa alkaa, kohtaa vastuksenaan juuri tuon todellisuuden. Maaston olisi muututtava kartan mukaiseksi.” Linna ei näin avoimesti radikalisoi asetelmaansa paikantamalla ”idean kiistaa” todellisuuden ”olemukselliseksi” antagonismiksi (eikä siis siten pyri esimerkiksi implisiittisesti purkamaan subjekti–objekti -jakoa noudattelevaa ”maailmankuvan” ajatusta). Subjekti säilyy ristiriidan ”paikkana”, ja kiista kohoaa subjektin suhteesta objektiin:

Tämä on väärä kartta, on tehtävä uusi. Ja he tekevät, mutta yhtä virheellisen, koska hekin sen toiveillaan piirtelevät. Sen verran tuo mielekäs kokemus siihen vaikuttaa, että uusi kartta on mahdollisimman kaukana entisestä, kelvottomaksi osoittautuneesta.

Koska ”valta on samaa kuin idea”, tulee vallan hävittämisestä idean hävittämistä; ja hävitystyönsä ”[u]usi idea suorittaa (…) vetoamalla juuri tuohon asetettujen normien ja saavutettujen tulosten ristiriitaan”. Kiinnostavasti Linna kuitenkin lisää vanhan idean sisältävän itsensä hajottavan elementin, jota kutsuu yhteisön omaksitunnoksi, kalvavaksi tietoisuudeksi ”siitä että [idea] ei enää toimi mielekkäästi”. Yhteisön omaatuntoa hän kuvailee pisteeksi, ”jonka ympärillä yhteiselämä pyörii kehiään”, määrittelemättömäksi navaksi, ”josta ei saa irtautua, koska turvallisuus silloin järkkyy”.

Näin idean työ hahmottuu Linnalla vietin ahneuden ja sitä vastustavan todellisuuden välisen ristiriidan liikkeeksi. Jokainen uusi idea on vastaus yhteen ja samaan umpikujaan, nimittäin vietin tyydyttämättömään haluun, joka vaatimuksen muotoisena paitsi vastaa lakiin (kokemukseen), myös asettaa sen artikuloimalla lain tavalla, jossa sen omaan rakenteeseen kuuluva negaatio (todellisuuden kieltäminen) ilmaantuu projektiivisena, vanhan idean tuhoavana uutena järjestyksenä. Linna ei kuitenkaan päädy kyyniseen ajatukseen ”ikuisuudesta ideologian vankina”, vaan näkee kehityksen paitsi mahdollisuutena, myös realiteettina:

Uusi palo alkaa siellä missä on lähin ja tarpeeksi suuri käyttämättömien sielunvoimien reservi. Se luo ideansa yrittäen siinä korjata entisen tekemiä erehdyksiä, kuitenkin pääasiassa uusilla erehdyksillä. Mutta jotakin positiivista on aina jäänyt. Uudelle taipaleelle lähdetään hieman rikkaampina. Yhä lähemmäksi tuota mielekästä omantunnon napaa käskyt asetetaan, ja hieman, tuskin nimeksi vähemmän valheellisesti vietti kirjoittaa selityksensä perään.

Niinpä ”[k]okemus ja tietovarasto kasvaa”. Tästä huolimatta Linnan ajattelua on hankala nähdä minään katteettomana kehitysoptimismina – liian monessa kohdin teksti etenee aidon kriittisenä –, minkä lisäksi hänen tapansa jäsentää idea todellisuudelle asetettuna vaatimuksena ja valtana tarjoaa monenlaisia hedelmällisiä tulkintahorisontteja, sellaisiakin, jotka ohjaavat lukemaan Linnaa kriittisesti uusintaen. Näin olen yllä maltillisesti tehnytkin.