Pohdintaa Väinö Linnan esseen
”Hiilikoukku lapioksi” äärellä
(Sarjan ensimmäinen osa luettavissa täällä.)
Se, mitä Linna vuonna 1953 kirjoitti, sattuu (monesta ilmeisestä ja
vähemmän ilmeisestä syystä) jälleen niin sanottuun ajan hermoon:
Kovat ovat ajat.
Murroskausi on käsillä. Olihan meillä jokin vuosi sitten kulttuurikriisikin. (…)
Kulttuurimme poti aikakauden sairautta, mutta kuinka siinä lopuksi kävi,
siitäkin on vaikea saada selkoa. Yleensähän sairaus paranee tai johtaa kuolemaan.
Nämä kaksi vaihtoehtoa sanotaan olevan olemassa, mutta saattaahan käydä niinkin
että sairaus jatkuessaan muuttuu normaaliksi, siis terveeksi olotilaksi.
”Taudin” juuret Linna paikantaa ”hyödyn aikakauteen”. Höyrykoneen (tai
kuten Linna sanoo: hyötykoneen) keksiminen johti vähitellen maahan sidotun
elämänmuodon suosiman staattisuuden kriisiin; tarvittiin koneita, jotta ”uusi
elämänmuoto saattoi löytää toteutumisensa edellytykset”, vaikka irrallista
ainesta, ”jossa suopalo kyti täydellä voimalla”, oli jo huomattavan väestönosan
verran. Vanhaa Eurooppaa ja sen yhteisöjä koossa pitänyt kristillinen idea ”oli
alkanut lopullisesti hajota”, elämä oli käynyt jäykistyneeksi ja pysähtyneeksi.
Isän ja pojan ylös- ja alassuuntaiset velvollisuuden ja turvaamisen suhteet
olivat kokemuksen jauhamina murentuneet. ”Ritari- ja mestari–oppipoika-suhde
oli muodostunut tuon idean irvikuvaksi”: alemman luokan velvollisuudet
lisääntyivät samalla kun ylemmän luokan ”isällisestä huolenpidosta alaspäin oli
jäljellä vain ruoska ja köydenpätkä”.
Kun Ranskan
aatelisto kapinassaan oli lopullisesti kärsinyt tappion, se muuttui toimivasta
yhteisöstä ”salonkikelpoiseksi”. Näissä salongeissaan se rappeutui ja kadotti kykynsä
hallita niitä reaktioita, jotka se oli aiheuttanut asettumalla tulpaksi
alempien luokkien tarpeiden tielle. Sen lisäksi se jouten ollessaan ja
ikävissään tuhosi sen kristillisen idean, jolla se oli hallinnut ja jonka
nojalla yhteisö pysyi koossa.
Tilalle astui ”hyödyn aikakausi”: velvollisuudet ja kahleet vaihtuivat vastapooliin,
anarkiaan ja yksilön onneen; ”[p]erinnön tilalle asetettiin kyky”. Linnan
mukaan ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei vapaudesta ole
käyttökelpoiseksi ideaksi. Vapauttaessaan ihmisen yhteisöllisistä velvollisuuksista
käy samalla mahdottomaksi idean toimia yhteisöä koossa pitävänä keskuksena. Vapauden
idea jäikin merkitykseltään ”suhteellisen lyhytaikaiseksi”, ja
[s]yntyi hyvin
vaikea välitila. Höyrykoneiden omistajien onni menestyi vain sillä
edellytyksellä, että taloudellisella alueella vallitsi anarkia, tai vapaudeksihan
sitä nimitetään. Mutta se ei kerta kaikkiaan sopinut säilyttämään yhteisöä
siinä kurinalaisuuden tilassa, joka oli tarpeen turvaamaan ”onnen antimet” fyysiseltä
anastukselta.
Uuden elämänmuodon oli näin lainattava ideat itselleen, ja tähän kansallisuusaate
sopi Linnan mukaan erinomaisesti. Siinä missä kapitalismi periaatteessa
tarkoittaa yksityisen rajatonta ”oikeutta valtaan, voimaan ja kunniaan”, antaa
kansallisuusaate samat oikeudet yhteisölle. Kapitalismin ja kansallisuusaatteen
”pyhä allianssi” merkitsi Linnan mukaan ”asioiden järjestelyä siten, että
kristillisyys otti osaa tähän verhoilutyöhön”, toisin sanoen legitimoi ja
turvasi kapitalistiset sosiaaliset siteet ja suojasi ne auktoriteetillaan.
Vastalahjaksi lähtökohtaisesti isänmaaton kapitalismi suhtautui ”alttariin ja
valtaistuimeen” myönteisesti, jolloin yhteiskunnan sosiaalinen hegemonia jäi (ikään
kuin) kristilliseksi.
Kristillisyys, joka Linnalle merkitsee ”perusidealtaan yksilön rajatonta
alistumista yhteisön hyväksi”, on kuitenkin kapitalismin kanssa
yhteensovittamatonta sikäli kuin jälkimmäisessä on kysymys paluusta ”luontoon
ja aarniometsän rajattoman kilpailun lakiin”. Vaikka yhtäältä Linnan tulkintaa
kristinuskon perusideasta on ilman muuta pidettävä ongelmallisena ja kapeana,
jopa virheellisenä, on huomattava, ettei hän toisaalta tunnusta kapitalismia
ideaksi ensinkään: ”se ei ole kehittynyt viettiä ja laskelmointia pidemmälle”,
ja ”[s]e laskelmointi, jota sen esitaistelijat suorittivat, ei ansaitse idean
nimeä” siitäkään huolimatta, että
he väittivät yhteisön
hyötyvän yksityisestä hyödystä ja antoivat siten ajatukselleen jonkinlaisen humaanin
sisällön. Paras todistus tästä on se, ettei yhteisö kasvata jäseniään
tällaiseen ajattelutapaan, vaan perustaa kasvatuksen yhä edelleen kristillisen
humanismin perusteille sekä kansallisen yhteishengen varaan.
Kun kristillisen humanismin ja kansallisuusaatteen perusta
moderniteetissa jatkaa rapautumistaan, tuntuu kapitalismi tarvitsevan
uudenlaisia legitimoinnin tapoja, joista tässä suhteessa merkittävimpänä voi
pitää uusliberalismia: ajattelua, jossa kapitalismi omaksutaan suoraan eettisenä
positiona ja asenteena. Nyt tämänkin asenteen julkinen uskottavuus on
polkeutumassa murusiksi pandemian kärjistämän kokemuksen myllynkivissä.
Linnan tapa yhdistää kapitalismi ja kristinusko heijastelee puolestaan nurinkurisella
tavalla Max Weberin kuuluisaa teesiä protestanttisen (erityisesti 1700-luvun
kalvinismin) etiikan ja kapitalismin kohtalonyhteydestä. Weberille monoteistinen
protestanttinen uskonto, jossa ”Jumala haluaa kristityn sosiaalista menestystä”
loi maaperän kapitalismin leviämiselle, mutta Linnalla kristinuskon funktio
kapitalismissa on toimia pakanallisen ja primitiivisen, suoraan viettiin
kirjautuneen kilpailun farisealaisena peitteenä ja ikään kuin jälkikätisenä legitimoijana.
Weberistä poiketen Linna näkee kapitalismin ja kristinuskon etiikat ratkaisevalla
tavalla yhteensovittamattomina. Kapitalismi ei ole seurausta protestanttisen
etiikan sisäistämisestä, vaan tuota etiikkaa – ja sen rappeutuneita muotoja – vastustavien
yhteiskunnallisten liikevoimien vaikutuksesta.
Kapitalismi on
oman itsensä tuhooja. Menestyäkseen sen on kiihotettava ihmisten tarpeet
äärimmilleen, mutta sen on myös maksettava niiden hinta kiristämällä
tuotantotehoa sen mukaisesti. Se on pulassa, se ei voi vedota minkäänlaiseen
velvollisuudentuntoon, koska se itse menetelmässään on sellaisen kieltänyt. Aarniometsässä
ratkaisee voima, ja massojen kokoaminen suuriin joukkoihin on tehnyt
tehtailijan voiman kyseenalaiseksi. Tietysti yritetään vedota noihin
lainattuihin ideoihin, mutta niistä ei ole kauankaan hyötyä, koska ne taistelussa
jauhautuvat rikki.
Linnan huomioita voi tietenkin pitää oikeansuuntaisina, ja nykyinen kehitys
näyttää tukevan niitä. Uusliberalismi, joka massojen kohdalla tarkoittaa pinnallisiin
moralistisiin oppeihin kiedottua elämää kurjistavaa talouskuriajattelua
myyttisine käsitteineen (kestävyysvaje, valtionvelka, paisunut ja tehoton
julkinen sektori jne.), on pandemian puristuksessa osoittautunut keisariksi ilman
vaatteita. Nykyinen talouseliitti vertautuukin Linnan hengessä Ranskan
vallankumouksen aaton turmeltuneeseen aatelistoon: ”Tuo ylimystö oli niin
täysin kelvoton, että se vapaaehtoisesti käveli giljotiinille.”
Vapaaehtoisuudesta voi tietenkin olla monta mieltä, ja ainakin suomalaiseen
– jo menetettyyn – poliittiseen hegemoniaan ja konsensukseen kuuluvat puheet
leikkauslistoista kertovat 30 vuotta vallassa olleen talouseliitin halusta palata
”normaaliin” niin pian kuin mahdollista. Silloin voi kuitenkin olla edessä
taistelu, jossa ne arvot, joihin vetoamalla yhteiskuntarauha pyritään säilyttämään,
tosiaan ”jauhautuvat rikki”. Tästä rikkoutumisesta ei Linnan mukaan voi syyttää
niinkään uutta ideaa tai ideologiaa kuin kokemusta, johon uuden sukupolven
ideologia on jälleen uudenlainen vastaus. Tämäkin vastaus luultavasti
epäonnistuu, mutta kenties sentään edellistä paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.