Kulttuurin synty = vietin tappio (2/2)

Pohdintaa Väinö Linnan esseen ”Hiilikoukku lapioksi” äärellä

(Sarjan ensimmäinen osa luettavissa täällä.)

Se, mitä Linna vuonna 1953 kirjoitti, sattuu (monesta ilmeisestä ja vähemmän ilmeisestä syystä) jälleen niin sanottuun ajan hermoon:

Kovat ovat ajat. Murroskausi on käsillä. Olihan meillä jokin vuosi sitten kulttuurikriisikin. (…) Kulttuurimme poti aikakauden sairautta, mutta kuinka siinä lopuksi kävi, siitäkin on vaikea saada selkoa. Yleensähän sairaus paranee tai johtaa kuolemaan. Nämä kaksi vaihtoehtoa sanotaan olevan olemassa, mutta saattaahan käydä niinkin että sairaus jatkuessaan muuttuu normaaliksi, siis terveeksi olotilaksi.

”Taudin” juuret Linna paikantaa ”hyödyn aikakauteen”. Höyrykoneen (tai kuten Linna sanoo: hyötykoneen) keksiminen johti vähitellen maahan sidotun elämänmuodon suosiman staattisuuden kriisiin; tarvittiin koneita, jotta ”uusi elämänmuoto saattoi löytää toteutumisensa edellytykset”, vaikka irrallista ainesta, ”jossa suopalo kyti täydellä voimalla”, oli jo huomattavan väestönosan verran. Vanhaa Eurooppaa ja sen yhteisöjä koossa pitänyt kristillinen idea ”oli alkanut lopullisesti hajota”, elämä oli käynyt jäykistyneeksi ja pysähtyneeksi. Isän ja pojan ylös- ja alassuuntaiset velvollisuuden ja turvaamisen suhteet olivat kokemuksen jauhamina murentuneet. ”Ritari- ja mestari–oppipoika-suhde oli muodostunut tuon idean irvikuvaksi”: alemman luokan velvollisuudet lisääntyivät samalla kun ylemmän luokan ”isällisestä huolenpidosta alaspäin oli jäljellä vain ruoska ja köydenpätkä”.

Kun Ranskan aatelisto kapinassaan oli lopullisesti kärsinyt tappion, se muuttui toimivasta yhteisöstä ”salonkikelpoiseksi”. Näissä salongeissaan se rappeutui ja kadotti kykynsä hallita niitä reaktioita, jotka se oli aiheuttanut asettumalla tulpaksi alempien luokkien tarpeiden tielle. Sen lisäksi se jouten ollessaan ja ikävissään tuhosi sen kristillisen idean, jolla se oli hallinnut ja jonka nojalla yhteisö pysyi koossa.

Tilalle astui ”hyödyn aikakausi”: velvollisuudet ja kahleet vaihtuivat vastapooliin, anarkiaan ja yksilön onneen; ”[p]erinnön tilalle asetettiin kyky”. Linnan mukaan ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei vapaudesta ole käyttökelpoiseksi ideaksi. Vapauttaessaan ihmisen yhteisöllisistä velvollisuuksista käy samalla mahdottomaksi idean toimia yhteisöä koossa pitävänä keskuksena. Vapauden idea jäikin merkitykseltään ”suhteellisen lyhytaikaiseksi”, ja

[s]yntyi hyvin vaikea välitila. Höyrykoneiden omistajien onni menestyi vain sillä edellytyksellä, että taloudellisella alueella vallitsi anarkia, tai vapaudeksihan sitä nimitetään. Mutta se ei kerta kaikkiaan sopinut säilyttämään yhteisöä siinä kurinalaisuuden tilassa, joka oli tarpeen turvaamaan ”onnen antimet” fyysiseltä anastukselta.

Uuden elämänmuodon oli näin lainattava ideat itselleen, ja tähän kansallisuusaate sopi Linnan mukaan erinomaisesti. Siinä missä kapitalismi periaatteessa tarkoittaa yksityisen rajatonta ”oikeutta valtaan, voimaan ja kunniaan”, antaa kansallisuusaate samat oikeudet yhteisölle. Kapitalismin ja kansallisuusaatteen ”pyhä allianssi” merkitsi Linnan mukaan ”asioiden järjestelyä siten, että kristillisyys otti osaa tähän verhoilutyöhön”, toisin sanoen legitimoi ja turvasi kapitalistiset sosiaaliset siteet ja suojasi ne auktoriteetillaan. Vastalahjaksi lähtökohtaisesti isänmaaton kapitalismi suhtautui ”alttariin ja valtaistuimeen” myönteisesti, jolloin yhteiskunnan sosiaalinen hegemonia jäi (ikään kuin) kristilliseksi.

Kristillisyys, joka Linnalle merkitsee ”perusidealtaan yksilön rajatonta alistumista yhteisön hyväksi”, on kuitenkin kapitalismin kanssa yhteensovittamatonta sikäli kuin jälkimmäisessä on kysymys paluusta ”luontoon ja aarniometsän rajattoman kilpailun lakiin”. Vaikka yhtäältä Linnan tulkintaa kristinuskon perusideasta on ilman muuta pidettävä ongelmallisena ja kapeana, jopa virheellisenä, on huomattava, ettei hän toisaalta tunnusta kapitalismia ideaksi ensinkään: ”se ei ole kehittynyt viettiä ja laskelmointia pidemmälle”, ja ”[s]e laskelmointi, jota sen esitaistelijat suorittivat, ei ansaitse idean nimeä” siitäkään huolimatta, että

he väittivät yhteisön hyötyvän yksityisestä hyödystä ja antoivat siten ajatukselleen jonkinlaisen humaanin sisällön. Paras todistus tästä on se, ettei yhteisö kasvata jäseniään tällaiseen ajattelutapaan, vaan perustaa kasvatuksen yhä edelleen kristillisen humanismin perusteille sekä kansallisen yhteishengen varaan.

Kun kristillisen humanismin ja kansallisuusaatteen perusta moderniteetissa jatkaa rapautumistaan, tuntuu kapitalismi tarvitsevan uudenlaisia legitimoinnin tapoja, joista tässä suhteessa merkittävimpänä voi pitää uusliberalismia: ajattelua, jossa kapitalismi omaksutaan suoraan eettisenä positiona ja asenteena. Nyt tämänkin asenteen julkinen uskottavuus on polkeutumassa murusiksi pandemian kärjistämän kokemuksen myllynkivissä.

Linnan tapa yhdistää kapitalismi ja kristinusko heijastelee puolestaan nurinkurisella tavalla Max Weberin kuuluisaa teesiä protestanttisen (erityisesti 1700-luvun kalvinismin) etiikan ja kapitalismin kohtalonyhteydestä. Weberille monoteistinen protestanttinen uskonto, jossa ”Jumala haluaa kristityn sosiaalista menestystä” loi maaperän kapitalismin leviämiselle, mutta Linnalla kristinuskon funktio kapitalismissa on toimia pakanallisen ja primitiivisen, suoraan viettiin kirjautuneen kilpailun farisealaisena peitteenä ja ikään kuin jälkikätisenä legitimoijana. Weberistä poiketen Linna näkee kapitalismin ja kristinuskon etiikat ratkaisevalla tavalla yhteensovittamattomina. Kapitalismi ei ole seurausta protestanttisen etiikan sisäistämisestä, vaan tuota etiikkaa – ja sen rappeutuneita muotoja – vastustavien yhteiskunnallisten liikevoimien vaikutuksesta.

Kapitalismi on oman itsensä tuhooja. Menestyäkseen sen on kiihotettava ihmisten tarpeet äärimmilleen, mutta sen on myös maksettava niiden hinta kiristämällä tuotantotehoa sen mukaisesti. Se on pulassa, se ei voi vedota minkäänlaiseen velvollisuudentuntoon, koska se itse menetelmässään on sellaisen kieltänyt. Aarniometsässä ratkaisee voima, ja massojen kokoaminen suuriin joukkoihin on tehnyt tehtailijan voiman kyseenalaiseksi. Tietysti yritetään vedota noihin lainattuihin ideoihin, mutta niistä ei ole kauankaan hyötyä, koska ne taistelussa jauhautuvat rikki.

Linnan huomioita voi tietenkin pitää oikeansuuntaisina, ja nykyinen kehitys näyttää tukevan niitä. Uusliberalismi, joka massojen kohdalla tarkoittaa pinnallisiin moralistisiin oppeihin kiedottua elämää kurjistavaa talouskuriajattelua myyttisine käsitteineen (kestävyysvaje, valtionvelka, paisunut ja tehoton julkinen sektori jne.), on pandemian puristuksessa osoittautunut keisariksi ilman vaatteita. Nykyinen talouseliitti vertautuukin Linnan hengessä Ranskan vallankumouksen aaton turmeltuneeseen aatelistoon: ”Tuo ylimystö oli niin täysin kelvoton, että se vapaaehtoisesti käveli giljotiinille.”

Vapaaehtoisuudesta voi tietenkin olla monta mieltä, ja ainakin suomalaiseen – jo menetettyyn – poliittiseen hegemoniaan ja konsensukseen kuuluvat puheet leikkauslistoista kertovat 30 vuotta vallassa olleen talouseliitin halusta palata ”normaaliin” niin pian kuin mahdollista. Silloin voi kuitenkin olla edessä taistelu, jossa ne arvot, joihin vetoamalla yhteiskuntarauha pyritään säilyttämään, tosiaan ”jauhautuvat rikki”. Tästä rikkoutumisesta ei Linnan mukaan voi syyttää niinkään uutta ideaa tai ideologiaa kuin kokemusta, johon uuden sukupolven ideologia on jälleen uudenlainen vastaus. Tämäkin vastaus luultavasti epäonnistuu, mutta kenties sentään edellistä paremmin.