Vitut kirjoittamisesta

 
Totaalisen perifeerisenä kirjailijana oleminen ei vastaa lukioaikojeni mielikuvaa alasta, jonka ”normaaliuteen” kuuluviksi asioiksi mielsin jonkinlaisen lähtökohtaisen näkyvyyden niin haastatteluina, promootiokeikkoina kuin kirja-arvosteluinakin. Näiden luulin lankeavan julkaisemisen päälle eräänlaisena välttämättömänä pahana. Kuulostinpa mahtipontiselta tai en, mutta ikätovereistani monin tavoin vieraantuneena, kroonista ulkopuolisuuden tunnetta kokevana neurootikonalkuna en varsinaisesti haaveillut julkisuudesta. Halusin vain saada romaanikäsikirjoituksen, sen ensimmäisen, valmiiksi ennen kuin täyttäisin 25. Ajattelin, että jos kirjoitan hyvin, saan julkaisun ja sen mukana (välttämättömän määrän) julkisuutta ja lukijoita.
 
Tämä oli tietenkin kovin naiivi näkemys. Tosin suhtaudun menneisyyden minääni suopeasti. Ajattelin naiivisti, koska itse kirjoittaminen oli mahdollisia seurannaisvaikutuksiaan kiinnostavampaa. Oli kirjoittamisen pakko, kuten monilla kirjailijoilla: kirjailijaksi tuleminen on tuon pakon seuraus, ei mikään erillinen tavoite.
 
Ollessani yläkouluikäinen asuimme vuoden verran Kontiolahden kirkonkylällä. Se oli hiljainen ja masentava paikka. Kouluelämä oli raakaa ja väkivaltaista, elämä yleensä pelokasta ja umpinaista. En käynyt juuri missään; seurakunnan nuorisokin tuntui etäiseltä ja katu-uskottavalta. Kontiolahden-aikoina keksin kirjoittamisen magian, vaikka olin toki tekstejä väsäillyt jo pikkupojasta saakka. Magiaksi kirjoittaminen muuttui, kun tajusin sen kautta ja siinä työstäväni omaa olemistani. Aiemmin se oli ollut eräänlaista leikkiä. Kun leikki yhdistyy pyhään, siitä tulee magiaa. Tavalla tai toisella kirjailijaksi päätyvä kokee tämän hermeettisen yhdistymisen, jonka maagisuuteen ei tule suhtautua romanttisesti, kuten ei mihinkään maagisuuteen.
 
Teini-ikäisenä ei tietenkään tarvinnut miettiä rahoitusta, näkyvyyttä, markkinointia tai mitään. Yliopistossa opiskellessani tämä sama välinpitämättömyys säilyi. Opiskelin laiskasti, halusin keskittyä taiteeseen. Luotin systeemin turmeltumattomaan meritokratiaan ja arvelin lahjakkuuteni vähintäänkin riittäväksi.
 
Parisen kymmentä vuotta kului. Opin perusasiat, sekä julkilausutut että -lausumattomat. Silti koin hämmästyksen sekaista pettymystä, kun tajusin, että ”kirjailijanura” ilman apurahoja, lukijoita, näkyvyyttä ja tunnustusta on mahdollinen. Perusasioiden oppimisen jälkeen tässä ei ole mitään yllättävää.
 
En väittäisi asiaa miksikään tabuksi, mutta aiheen ympärillä vierivä hiljaisuus kertoo jostakin. Kenties kyse on mutatis mutandis samanlaisesta jutusta kuin eduskunnan kulissientakaisissa käytännöissä (kuten istumajärjestyksessä). Kun riittävän pitkään jaksaa, voi päästä hyötyjien piiriin. Vielä 10 vuotta ja sitten se ehkä tapahtuu, apuraha. Kuka sen jälkeen haluaa valittaa, että systeemi on epäreilu? Ja vaikka suurin osa taiteilijoista kuuluu jumalten hylkäämiin, systeemi on rakennettu niin, ettei heidän valitustaan kuulla ymmärrettävänä ja kriittisenä diskurssina, vaan anonyymin ja kärsivän massan sekalaisena mölinänä.
 
Kulttuurimme meritokraattista itsekuvaa kritisoiva taiteilija on muutenkin helppo saalis häpeälle. Syntymässä sisäistetty uusliberaali neuroottisuus hoitaa pilkkapuolen ilman ulkopuolisiakin: en ole riittävän hyvä ja siinä se. Apurahaa saamaton ei kritisoi jakelusysteemiä sen enempää kuin osuuksille päässyt. Palkinnoista osaton ei pukahda, vaikka tietääkin, ettei palkintoja voi saada se, jonka taideteoksista HS:n kriitikkokunnalla ei ole partikulaarisen eksistentiaalisen kvantifikaation empiiristä affirmaatiota eli arkikielellä hajua. Tämä ei ole kenenkään vika erityisesti, järjestelmä vain tuottaa konteksteja, joissa monenlainen verenhimoinen solipsismi on järkevän ihmisen valinta ja osa normaalia käyttäytymistä.
 
Oma pettymykseni ja epäonnistumisen kokemukseni nousivat pintaan koronakevään ja viivästyneen kesän hyytävissä maisemissa. Tuli epäilys, etten ehkä jaksakaan kirjoittaa ja julkaista vielä 10 vuotta markkinointiresursseiltaan olemattoman pienkustantamon armeliaisuuden varassa saadakseni jossain vaiheessa pienen apurahan ja hiukkasen eksistentiaalista toivoa HS:n kriitikon päivän hyvän työn merkeissä. Kolmen vuoden aikana olin julkaissut säälimättömällä tahdilla, niin tiheään, että hävetti: kahdeksan kirjaa, mukana kaikki olennaiset kaunokirjallisuuden aluevaltaukset – novelleja, esseitä, pienoisromaaneja, romaani ja runokokoelma. Kustantajani kanssa toivoimme, että tuotteliaisuuteni herättäisi huomiota edes paikallisella tasolla. Näin ei tapahtunut. Tavallaan tämä oli helpotuskin. Waltarilaisesti häpeän ”liiallista” tuotteliaisuuttani, enkä oikeastaan haluaisikaan tulla tunnetuksi siitä, että kirjoitan (tai ainakin toisinaan kykenen kirjoittamaan) kirjoja samaan tahtiin kuin jotkut niitä lukevat.
 
”Uraani” – jos tätä käsitettä yleensä on aiheellista käyttää – voi pitää jokseenkin epäonnistuneena. Esitän tämän suhteellisena tosiasiana, en itsesäälin sekaisena valituksena: en ylipäätään aseta ”uran” näkökulmaa kovin korkeaan arvoon, siksi lainausmerkit. Taiteellisena epäonnistumisenakaan en voi kirjailijuuteeni suhtautua, ellen sitten ala vakavissani uskoa, etten vain osaa. Sekin on yllättävän hankalaa.
 
Siinä olen etuoikeutettu, että minulla on pakoteitä. Kirjoittamisen voi heittää vituiksi, jos frustraatiopiikki nousee liian korkeaksi. Kännääminen auttaa akuutteihin paskamaisuuksiin, säveltäminen vie huolet melkein kokonaan. (Kaikeksi onneksi kykenen tekemään musiikkia yhtä helposti kuin hengittämään, ellei suhde säveltämiseen ole syystä tai toisesta häiriintynyt – kuten muutaman vuoden ajan oli.) Musiikkia tehdessä minun ei tarvitse ajatella – eipä ihme, että musiikki oli Platonille alogon, vapaasti tulkiten: järjellisen Logoksen kannalta jotain päinvastaista ja huolestuttavaa.
 
Ehkä olisikin pitänyt alkaa säveltäjäksi ja jättää kirjoittaminen ”vapaa-ajan harrastukseksi”, kuten porvarit sanoisivat. Koronakevät kun meni aika pirunmoisissa tunnelmissa. (Ne kammottavat, kammottavat etäkännisessiot Hangoutsissa. Tyhjät lauantait ilman pakoa omasta seurasta, uupunut kaljan kittaaminen silloin tällöin, paisuva ja epämääräinen pelko ja vitutus ja kaiken riivattu vuorottelu! Eikä pidä unohtaa vesivahinkoa, jonka vuoksi peseytyminen omassa kodissa oli mahdotonta juuri pahimman karanteenin aikana.)
 
Kesän pelasti terassin väsääminen yhdessä isän kanssa. Terassi merkitsi joutilaisuutta, lukemista, viskiä, vehnäolutta, piiputtelua ja ikkunasta kantautuvaa David Bowien musiikkia. Virkistyin niin, että yllätin itseni kirjoittamasta – öisin, viileässä hämärässä, terassilla, kuinkas muuten. Alaruumis makuupussissa, yläruumis takkisillaan, butaanikaasulla toimiva hyttysenkarkotin kotoisasti suhisemassa.
 
Nämä hauskuudet arvelin syksyn pimetessään jotenkin kostavan. Niinkään ei käynyt. Kirjoitushommat pysähtyivät vitutukseen, mutta pakopaikat sain niin hyvin kalustettua, että pääsin huokaisemaan vaimollekin: ”Vitut kirjoittamisesta.” Hamaran laajahkon artikkelin olin lokakuussa työstänyt puuskittaisesti valmiiksi ja iloitsin sen saamasta hyvästä vastaanotosta projektin kirjoittajakollektiivin piirissä.
 
En tietenkään ole mitenkään sinut ”kirjailijanurani” pettymysten ja epäonnistumisten kanssa. Aina, kun satun lukemaan jostain 22-vuotiaasta debytantista, jonka esikoinen meni viikossa läpi Gummerukselle ja josta HS ja seitsemän muuta mediaa tekevät isot henkilöjutut jo ennen pystyyn kehutun kirjan julkaisua, pääsee väsähtänyt ja ummehtuneen kaunainen huokaus. Koetan olla kysymättä edes hiljaa mielessäni ”Miksen minä?”, sillä automaattivastaus ”Et vain osaa” on valheenakin perkeleellinen, enkä neurootikkona voi olla varma, että kyse on valheesta. ”Eihän tuo ole minulta pois” tuntuu puolestaan hypokriitiltä, jos kerran ongelmana on nimenomaan osattomuuden tunne: ehkä se ei ole minulta pois, mutta ei se kyllä helvetti mitään annakaan.
 
Näin ”rehellisen” (miksi lainausmerkit? no vittu!) blogitekstin kirjoittaminen on viheliäistä, kerrankin kirjoitan ilman runoutta ja teoriaa, mutta olkoon. Lukijamääräni eivät tästä enene, mutta tuskin pienenevätkään, ja mitä väliä muutenkaan – jostain syystä haluan kirjoittaa juuri näin juuri tänään, pyrkiä jonkinlaiseen epävarmaan rehellisyyteen, jossa itsemyötätuntoisesti sallin sen, että koen pettymystä ja kaunaa, vaikka tunnustuskin on vallankäyttöä ja luullakseni tässä diskurssissa on paljon kaikenlaista poliittista epäiltävyyttä.