Vappuagitaatio

(Koska on vappu, on vain soveliasta ylistää kommunismia pitkän kaavan mukaan ja noin ylisummaan vain protestoida niin perkeleesti. Tämä kirjoitus on osa toistaiseksi julkaisematonta esseetäni ”Pitäisikö alkaa kommunistiksi?”. KOMMUNISMIA, olkaa hyvä.)

Nykyään kommunismia voi harjoittaa liberaalissa sivistysvaltiossa eksentrisenä vasemmistolaisuuden muotona. Vasemmiston valtavirta, liberaali siipi, mieltää kapitalismiin kohdistamansa kriittisyyden ennen muuta pyrkimykseksi hyvinvointivaltion kaltaisen fiktion ylläpitämiseen; kaiken kattavana teemana on ”hedelmällinen keskustelu” ja poliittisen korrektiuden, ei hyvän käytöksen vaatimus. Kommunistille jää huutelu järjestelmän kumoamisesta. Kun vasemmistoliberaali puhuu hyvinvointivaltion ja journalistien jargonilla ”uudesta politiikasta”, joka ei ole ”syrjivää” ja ”eriarvoistavaa”, lausuu moderni kommunisti olevan välttämätöntä ajatella uusiksi koko yhteiskuntajärjestys: ilman sitä ”uusi politiikka” kelluu tyhjän päällä ja ui sinne, minne suurpääoma sattuu osoittamaan.

Kommunistin mielestä puhe politiikan arvoista ja niiden muuttamisen vaatimuksista on riittämätöntä, jopa taantumuksellista. Todellinen vapaus ei sijaitse politiikan alueella, kuten tiesi jo Marx. Kommunisti tahtoo kysyä, mikä on se politiikka, joka vasta mahdollistaa jonkin arvon olemisen arvona ja mitä on tehtävä sen muuttamiseksi. Häntä eivät kiinnosta oikeat vastaukset, ensin on kysyttävä oikein, vallattava kapitalistilta ”aikamme suurimmat kysymykset”. Liberaaleista ei siihen ole. He kyselevät sitä, mitä kapitalisti kehottaa kyselemään, sillä heidän mielikuvituksensa on jo yksityistä ja siksi suuryhtiöiden omistuksessa.

Populistin kommunisti saattaa tunnustaa katsovankin kohti todellisia ongelmia. Kommunistia ei riivaa liberaaleille tyypillinen uhripääoman kierrättämisen vimma, jolla liberaali pilaa lupaavimmatkin analyysinsa. Ongelmien varsinainen luonne kuitenkin jää populistilta tajuamatta, sillä häneltä usein puuttuu riittävän sivistyksen myötä kyky ankaraan ajatteluun, mikä tarkoittaa populistisen yhteiskuntadiagnoosin jäämistä aina ja välttämättä puolitiehen. Siksi myös populisti kyselee lopulta vääriä kysymyksiä. Laajemmin uuden oikeiston eli niin kutsutun Alt-Rightin sekavassa piirissä kommunisti huomaa toisaalta kytevän paikallista ja strategisesti lupaavaa yksityisajattelijuutta. Monien diagnoosiensa virheellisyydestä huolimatta näiden (usein traditionalisteihin lukeutuvien) ajattelijoiden tekstit sisältävät arvokkaita näkökantoja, joita liberaalivasemmisto ei ajattelunsa laiskuutta kykene hyperventiloimatta tarkastelemaan. Mutta jo Vladimir Iljitš katsoi sosialismin rakentamisen edellyttävän käyttöön tarjoutuvien, organisointikykyisten kapitalistien taitojen strategista hyödyntämistä. Kuten traditionalisti, myös kommunisti tunnustaa perinteen arvon ja läsnäolon. Siksi hän vaatii hellittämättä sen uudelleen ajattelemista.

Kommunisti ei suuntaa sanojaan vallalle ja eliitille. Valtaa on mahdoton sivistää, se tietää mitä tekee ja tekee niin silti. Sivistää voi vain kansaa, vain kansan voi opettaa ajattelemaan enemmän ja paremmin. Vallan paikalla tiedetään jo kaikki, se juuri onkin paikka, josta alinomaa kuulemme kaikkitietävyyden puhuvan. Kaikkitietävyys on vallan suurin heikkous, vaikka se samalla perustaakin vallan ylenpalttisen herruuden ja auktoriteetin. Siihen ja vain siihen voi kansa iskeä totuudellaan, jonka tuntemista on senkin tietäminen, ettei mikään ole kaikki – kuten totesi jo antifilosofi Lacan.

Kommunistisen liikehdinnän on hyvä aloittaa sivistyksen kaappaamisesta. Nykyään valta luulottelee sivistyksen ja keksii sen yksityisenä omaisuutena, ”kulttuurisena pääomana”. Valta palkitseekin kulttuuria avokätisesti ja taivuttaa sen näin kamppailuun, jonka panokseksi se asettaa kappaleen itseään. ”Kulttuurityöstä” tulee sivistyksen suojiin piiloutuvaa taistelua vallasta, jonka saavuttaminen turvaa ”kulttuurityön” piirissä harjoitetun normaaliuden, sen impotenssin ja kyvyttömyyden riitelyyn yhteiskuntaa kannattelevien fantasioiden kanssa. Koska kommunisti hakeutuu jatkuvaan kiistelyyn juuri näiden fantasioiden pakottamaa ”kuria” vastaan, on hän kyvytön ja haluton sopeutumaan jaetun ”normaalin ajattelun” käytäntöihin. Syntyy vaikutelma, ettei kommunistia kiinnosta muu kuin riidan haastaminen, ”dialektiikka”. Tämä on perspektiiviharha: kommunistin hahmossa tulevat näkyviin ennen muuta ne jännitteet, joiden olemassaolosta valta ja enemmistö vaikenevat.

Jos kommunistin yhtäältä on kaapattava sivistys vasemmiston (ja oikeiston) liberaaleilta, on hänen suhtauduttava yhtäläisen vakavasti ”vaiettuihin kysymyksiin”. Esimerkiksi niihin, jotka leijailevat pakolais- ja maahanmuuttopolitiikan tulehtuneessa sfäärissä. Juuri näiden suhteen sekä liberaali että populisti on harhainen; liberaali vaikenee, populisti huutaa ja syyllistää. Kommunistin ei pidä koettaa etsiä sovitteluratkaisua kahden ääripään väliltä. Sellaisia kysymyksiä ne eivät ole, molemmat riitapuolet tahtovat vain kiristää eurooppalaista sivistystä pelaamaan yhden ja saman oireen ehdoilla. Liberaali haluaa olla se, joka pelastaa kaikkien yhteisen maailman, populistille riittää yhden ainoan (eli oman) kansakunnan pelastaminen (toisten kustannuksella).

Oire on yhteinen. Sekä liberaali että populisti kärsivät maailmanpelosta. Siksi liberaali fantasioi globaalista kylästä, jossa kansallisen identiteetin ilmaukset ovat sitä vapautetumpia, mitä kauemmaksi jäädään identiteettipolitiikan nollapisteeksi ja negaatioksi keksitystä ”eurooppalaisesta valkoisesta heteromiehestä”. Näin liberaali kiristää sivistystä kesyttämään pelkoaan ja syyllisyyttään, joita hän tuntee joutuessaan katsomaan vierasta peilistä. Populisti puolestaan tahtoo kansallistaa sivistyksen ja pitää vieraan tyystin ulkopuolellaan. Tämä on yhtä mahdoton ajatus kuin liberaalin fantasia sivistyksestä kulttuurin nollapisteenä ja fasismi-indikaattorina. Liberaali tahtoo ennen muuta holhota ja peittelee siksi haluaan tekeytymällä ei-keneksikään; populisti vain käskee muukalaista painumaan helvettiin ja huolehtimaan omista asioistaan.

Molemmille vaihtoehdoille kommunisti sanoo jyrkän ein. ”Avoimuus kaikelle” on pelkkä narsistinen kuvitelma; sitä kannattelee salainen ylenkatse, ajatus vieraan ”pelastamisesta” (itseltään). Tämä liberaalin viesti palautuu hänelle populistilta käännetyssä muodossaan, viestin kiistettynä totuutena, kaikelta mahdolliselta häiriöltä sulkeutumisena. Liberaali ja populisti kannattavat lopulta samaa perverssiä ideologiaa, konfliktin yksityistämistä. Mutta kommunistille juuri kamppailu on yhteisomaisuutta, ihmiskunnan aito universaali. Siinä kaikuu yleinen ja ylikansallinen kutsu.

Sivistyksen kommunisti näkee pohjimmiltaan pelottomuutena, kykynä vaarantaa itsensä suostumalla yhteiseen kamppailuun sellaisena kuin on: muslimina, valkoisena eurooppalaisena, cis-heterona, alfauroksena, punaniskana, intersektionalistisena feministinä. Negaatiota ei nimittäin omista kukaan, se kuuluu yhtäläisesti kaikille, se on ainoa jaettu totaliteetti, yhteinen vaara ja mahdollisuus, oikeus joka kattaa vain ja ainoastaan keiden tahansa piirin. Konfliktin suhteen kommunisti on siksi tarkkanäköinen ja realistinen. Hänen teoriansa vastakkainasettelusta on poikkeuksellinen. Se ei sen enempää takerru identiteettiin kuin pakota valikoivasti hylkäämään sitä.

Kommunismi ei saa massoja lämpenemään. Valtavirtaideologia se ei ole koskaan ollut, ei yhdessäkään maassa. Yksityisomistuksen kieltäminen herättää jo nykyään laajaa kauhua, vaikka kaikki enemmän tai vähemmän jo tietävät, ettei suurpääomaa kasata omalla vaan toisten työllä, jota ilman ei ole lisäarvoa eikä siis kapitalismia.

Reaalisosialismin tuottamat ruumiskasat myöntää kommunistikin, mutta tasapuolisuus vaatii häntä kurkistamaan tavallisen liberaalin havaintokentän tuolle puolen, reaalikapitalismin yhä kasvaviin ihmisjäteröykkiöihin. Liberaali ei niitä näe, vaikka kyllä on niistä varsin tietoinen. Oman yhteiskuntajärjestyksen reaalisuus on säännön mukaan aina peitettävä, jos ei tiedolla, niin tiedostamalla ja toimimalla. Pentti Linkolakin sanoi, ettei pidä katsoa. Onnea on, kun väkivalta muuttuu koneistoksi. Silloin moottorien jauhanta jää virtaviivaisen ulkokuoren alle. Siellä penkovat vain sopulilaumat, joita tarvitaan, kun on kosmetiikan ja empatian aika.

Tässä kohtaa kommunisti joutuu latelemaan tylsät itsestäänselvyydet. Reaalisosialismia on verrattava reaaliliberalismiin, ei liberalismin ideaan. Liberalismin ideaa on verrattava kommunismin ideaan ja niin edelleen. Tietämisen taloutta säätelevän intressipelin todistaa se, ettei tällainen älyllinen rehellisyys herätä kuin turhaa hämmennystä. Jos liberaali vertailee kapitalismiaan kommunismiin, tapahtuu vertailu aina sellaisen tiedon ekonomiassa, jossa halulle suunnan tyrkyttää liberaalin fantasia. Kommunistille ei ole tarjolla samanlaista hegemoniaa, mutta fantasiansa hänelläkin on. Sosialismin perustana lojuvat ruumiskasat, nälänhädät ja kärsimykset on valettu historiankirjoituksen liitonarkkiin, mutta kapitalismin mahdollistumisen ehdoksi uskotellaan usein silkkaa toisten ahkeruutta, eikä juuri muistella, missä silloin aikoinaan oltiin ahkeria. Pari vuosisataa kestäneet yhteismaiden pakkoluovutukset luetaan pelkkänä feodalismin romahtamisena ikään kuin ne eivät samalla olisi koko nykyisen talousjärjestelmän kunniaa hehkuva perusta.

Ei ole sattumaa, että liberaali konsensus välttelee kapitalismin nimeämistä kapitalismiksi. Parempana pidetään sen osaprosessista markkinataloudesta puhumista. Kun käsite ulotetaan kattamaan koko prosessi, muuttuu puhe paljastavasta kätkeväksi. Markkinataloudesta tulee kiertoilmaisu. Pääoman ja kapitalismin kaltaiset riistosta muistuttavat termit jätetään julkisen puheen reunalle, jossa ne eivät niin pahasti häiritse vallan tiedonkäyttöä.

Kommunisti tietää jäävänsä vähemmistöön lopuksi ikäänsä. Ei tavallinen kansalainen vallankumousta tahdo, tyypilliselle vasemmistolaisellekin olisi pääoman kansallistaminen ja muu touhuaminen ikävä haitta, kun kapitalismin kanssa on jo opeteltu tulemaan toimeen. Kommunismin juju on aaveena olemisessa. Kun se tulee lähelle, sitä hiukan pelätään, vaikka se vasta varjonyrkkeilee.