Joonas Konstig aikalaistyperyyttä keksimässä

Joonas Konstig provosoi taidepiirejä Ylen kolumnissaan rinnastamalla toisiinsa romanttisen taiteilijaneron ja myyntitykin. Konstigin mukaan ”[h]arva osaa olla itsekeskeisempi kuin taiteilija, kun taas hyvä myyjä on muiden ihmisten palvelija”. Siinä missä taiteilija tarkastelee itsereflektiivisesti omia tuntemuksiaan ja generoi teoksensa niiden kautta, myyjä asettaa lähtökohdakseen asiakkaansa tarpeet ja halut. Tekstinsä loppuosassa Konstig pehmentää vastakkainasetteluaan ja päätyy – hellyttävän uusliberalistis-porvarillisesti – jäsentämään myyntitykkiä ja taiteilijaa yhdistävän tekijän: molemmat luovat yleisössään haluja ja tarpeita, joiden olemassaolosta sillä ei ollut tietoakaan.
 
Näin taide voi Konstigin keksimän Nokia-aiheisen vertauksen mukaan ”[p]arhaimmillaan (…) tarjota kosketusnäyttöjä elämän käsipuhelimeen paljastamalla ihmiselle itsestään sellaisia puolia, joista he eivät tienneetkään”.
 
Samastamalla tiedostumattoman paljastamisen ja mainosten tunnetun kyvyn luoda tarpeita ja organisoida halun talouttamme kannattelevia fantasioita Konstig häivyttää taiteen traumaattisen ja poliittisen ulottuvuuden (yhteisöllisen fantasian lävistämisen), joka onkin häivytettävä, jotta provokaatiossa olisi jotain mieltä. Näin hän ehdollistaa tarkastelunsa rakenteelliselle typeryydelle, jonka puitteissa voi sitten diagnosoida elokuvateollisuuden kelpaavan kuluttajille taidetta paremmin, koska elokuvatuottajien on – toisin kuin kokeellisten taiteilijoiden – mietittävä ”yleisöä enemmän kuin itseään”.
 
Viihdeteollisuus näyttää näin syntyvän tuottajiensa epäitsekkyydestä, kun taas taidetta luovat lähinnä vieraantuneet ja narsistisessa kuplassaan operoivat ”nerot”. Rakenteellisesti typerän tästä näkökulmasta tekee se, ettei halujen ja tarpeiden tuottamista ja organisoimista liitetä kriittisesti fantasian ulottuvuuteen, jolloin kysymys taiteen funktiosta muuttuu itsessään fantasmaattiseksi: käytännön seuraus Konstigin järkeilystä on, että taideteoksen pätevyyttä päädytään arvioimaan tavallaan ”narsistisin” eli egon eheyttä turvaavin kriteerein. Hyvää taidetta on se, joka kannattelee, luo ja rakentaa jaettua yhteiskunnallista fantasiaa, ei niinkään se, joka kollektiivisen fantasian lävistäessään pakottaa katsomaan maailmaa uudella tavalla, kun jaettuuden ja yhteisyyden kategoriat törmäytetään (fiktioitse uutettuun) todellisuuteen. (Sattumoisin usein juuri jälkimmäisen muodon taideteokset ovat fragmentaarisia ja ”vaikeita”, sillä teoksen oman logiikan sisäinen ankaruus – ei niinkään taiteilijan narsismi – pakottaa ne siihen.)
 
Konstigin ”taidekäsitys” tarjoaa opettavaisen näkymän uusliberaalin halukoneen masinoimiin lopun ajan oivalluksiin, joiden latteus ja älyttömyys todistavat vuosikymmenien aikana sisäistetyn utilitaristisen talousrationalismin ja egoismin tarjoamien analyyttisten eväiden heikkoudesta. Konstigin näkemystä voi pitää opportunistisena ja sen taustalla olevaa politiikkaa lohduttoman kyynisenä. Minusta sen suurin ongelma saattaa kuitenkin olla silkka typeryys.