Varmuuden uhrit

 

Tämä teksti on suunnattu kaikille uskonnollisten yhteisöjen uhreille, niin kristityille kuin ei-kristityille, mutta kenties erityisesti niille uskoville/kristityille, jotka yhä haluaisivat sitoutua hengelliseen perintöönsä laajassa mielessä, tahtomatta kuitenkaan kieltää epäilyn ja epävarmuuden kokemuksiaan. Kirjoitan nyt siis ennen kaikkea niille, joiden epävarmuuden fundamentalismi on toistuvasti patologisoinut väittämällä, ettei epäileminen kuulu Jeesuksen seuraamiseen; että jatkuva epävarmuus johtuu vain siitä, ettet vielä ole todella ottanut ”uskon lahjaa” vastaan; että ongelmasi ydin on kyvyttömyydessäsi ja haluttomuudessasi alistua Kristuksen auktoriteetille.

Kirjoitukseni pyrkii siis olemaan kriittinen, mutta hoivaava. Sen ideana ei ole kenenkään uskon horjuttaminen tai vahvistaminen. Kirjoitan kristittynä, jonka oma usko on käytännössä pelkkää epäilyä ja epävarmuutta. Kaiken lukemani ja kokemani takia en esimerkiksi pysty rehellisesti tunnustamaan, että lainkaan uskoisin mihinkään kaikkivaltiaaseen herraan, jonka suureen ”pelastussuunnitelmaan” koko maailma sanoinkuvaamattomine hirveyksineen jotenkin kuuluisi. Mahdottomaksi koen myös uskoa Jumalaan, joka jonkin puuttuvan ominaisuuden tai ajattelutavan (kuten ”vääränlaisten” seksuaalisen passioiden tai agnostismin) vuoksi on valmis sulkemaan suurimman osan ihmisiä ikuiseen kärsimykseen ”vanhurskaan vihansa tähden”.

Olen siis kristitty aivan muista syistä – oikeastaan muun muassa siksi, että näen todellisen kristillisyyden fundamentalismin ulossulkevalle logiikalle vastakkaisena. Yhteisö, joka sulkee todellisen epäilyn ja kriittisyyden ulkopuolelleen vaatimalla jäseniltään täydellistä vakuuttumista ja auktoriteetille alistumista, epäonnistuu ratkaisevasti juuri siinä, mitä se tyypillisesti väittää edustavansa, siis Jumalan rakkauden todellistumista maanpäällisen yhteisöelämän muodossa, ”pyhien yhteyttä”.

Miksi fundamentalistille on tärkeämpää olla varma kuin sallia jatkuva epäilyksen läsnäolo? Miksi hän näkee epävarmuuden paljon haitallisempana Jeesuksen seuraamiselle kuin täydellisen varmuuden? Ihmettelin kerran parin katuevankeliointia harjoittavan uskovaisen kanssa keskustellessani, eikö epävarmuus kuitenkin kuulu ihmisenä olemiseen, ja eikö tuollainen vakuuttumisen vaatimus ole kohtuuton sulkiessaan ulkopuolelleen ihmiset, jotka eivät kaikesta antautumisestaan huolimatta koskaan löydä tietään lähellekään tuota juhlittua ja täydellistä varmuutta.

Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: jos kerran on mahdollista olla täysin varma, niin eikö se sitten ole parempi vaihtoehto? Eikö epäilijäkin tahdo vakuuttua? Kenties – mutta vain niin kauan kuin vakuuttumisessa itsessään ei vaikuta olevan mitään epäilyttävää, ja tyypillisesti juuri tämä tuottaa epäilijälle ongelmia. Hänen yhteisönsä on täynnä varmuutta ja vakuuttumista, mutta sen osallisuuteen pääseminen näyttää aina edellyttävän eräänlaista sokeaa ratkaisua, ”uskon vastaanottamista”, todellista kieltäytymistä kriittisestä ajattelunvapaudesta totuuden itsensä nimissä. Tämä kriittisen ajattelun kielto on hyvin konkreettinen ja käytännönläheinen: ”Jeesuksen on oltava elämän arvojärjestyksessä ensimmäinen. Kaikki ajatukset on alistettava kuuliaisiksi Kristukselle ja Jumalan sanalle.”

Näin ollen epäilyksen patologisoiminen on fundamentalismin kannalta tyystin loogista: jatkuva epävarmuus ja aktiivinen epäileminen tarkoittavat viime kädessä sitä, ettei ihminen ole saattanut alistumistaan loppuun saakka. Epäily on siedettävää hetkittäin – olemmehan kaikki vain ihmisiä – mutta jos siitä tulee tietoista ja aktiivista, kyse on vaarallisesta syntiin lankeamisesta. Aktiivinen epäilijä ei oikeastaan koskaan voi olla aito kristitty, sillä epäileminen estää häntä alistumasta. Juuri alistuminen on keskeinen vakuuttumisen muoto ja ehto.

Uudessa testamentissa Jeesuksen seuraaminen ei kuitenkaan näyttäydy niinkään alistumista seuraavana vakuuttumisena kuin kutsuna koko aiemman hengellisen tradition uudelleenajatteluun. ”Teille on opetettu…”, Jeesus julisti, ”mutta minä sanon teille…” ja niin edelleen. Hän esittää sarjan mahdottomia vaatimuksia, kenties juuri viedäkseen kuulijoiltaan viimeisenkin mahdollisuuden olla epäilemättä omia, pitkän perinteen luomia vakaumuksiaan ja niiden totuudellisuutta. Lopulta tämä liian näkyvä uskonnollisen systeemin haastaminen johtaa hänen teloittamiseensa.

Fundamentalismi on uskonnollisuutta, joka opettaa ihmistä vakuuttumaan löytämänsä ajattelutavan erehtymättömyydestä ja totuudellisuudesta samaan ehdottomaan tapaan kuten vaikkapa äärimmäisestä eksklusiivisuudestaan ja ankarista puhtaussäännöistään tunnettu Qumranin yhteisö Jeesuksen elinpäivinä. Fundamentalismi rankaisee sitä, joka on liian älykäs, rehellinen tai muuten vain kapinallinen kyetäkseen omaksumaan ajattelutapaa, joka vaatii itselleen täyttä hallintavaltaa missä tahansa ilmenemisensä kontekstissa – toisin sanoen ajattelutapaa, joka tahtoo julistautua ainoaksi paikkansapitäväksi tulkinnaksi siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen yleensä voi tarkoittaa.

Fundamentalismi siis julistaa, että olipa Jeesuksen seuraamisessa kyse mistä tahansa, niin minkäänlainen aktiivinen epäileminen ja jumalallisen auktoriteetin kyseenalaistaminen eivät siihen kuulu. Näin siitäkin huolimatta, että evankeliumit ovat täynnä kertomuksia Jeesuksen seuraajista, jotka epäilevät häntä, suhtautuvat hänen kehotuksiinsa välinpitämättömästi, kieltävät ja kavaltavat hänet ja niin edelleen. Vähempikin riittää osoittamaan, millaista sakkia opetuslapset olivat: kriittistä, epäluotettavaa, kateellista ja uppiniskaista. Silti Jeesus ei antanut ymmärtää, että nämä piirteet jotenkin olisivat este hänen seuraamiselleen. Juuri näille ihmisille hän uskoutui ja kutsui heitä ystävikseen. Siitäkin huolimatta, että joka ainoa lopulta petti hänet.

Miksi fundamentalistien on niin vaikea sietää epäilijöitä keskuudessaan? Ei siksi, että edes evankeliumin puhtaus tai Jeesus sitä jotenkin vaatisivat. Epäily on suljettava ulkopuolelle, mutta minkä ulkopuolelle? Härkäpäisinkään fundamentalisti ei luultavasti kuvittele olevansa täysin suojassa epäilyttäviltä ajatuksilta – menneisyydessäni kuulin usein sanottavan, kuinka ihminen ei voi estää lintuja lentämästä päänsä yli, mutta hän voi huolehtia, etteivät ne rakenna sinne pesää. Mikään määrä vakuuttumista ei iankaikkisesti kykene torjumaan jokaista mahdollista Entä jos? -kysymystä.

Tämä ei ole fundamentalisminkaan tavoite. Sille riittää vaatimattomampi päämäärä: epäily on suljettava yhteisön ulkopuolelle. Yksilö saa epäillä, kunhan tekee sen privaatissa rauhassaan. Tällaista ei kuitenkaan voi julistaa saarnatuolista: ”Ole niin kriittinen kuin haluat, kunhan pelaat lauman kanssa samaan maaliin.” Silloin olisi jo performanssin tasolla tunnustettu yhteisön olevan – yhteisöön kuuluvina täysivaltaisina epäilevinä yksilöjäseninä – epäilyn saastuttama. Julkisessa opetuksessa yksilöä on aina puhuteltava yhteisön äänellä. Tätä kutsuttiin minun menneisyydessäni ”paimenuusnäkökulmaksi”, mutta kyse on ennen kaikkea laumanäkökulmasta, lauman sielusta, laumasieluisuudesta.

Fundamentalistiset saarnat ovat usein lähes avoimia kehotuksia laumasieluisuuteen ja toisia ulos sulkevaan heimoutumiseen. Fundamentalistisen yhteisön edellyttämä kollektiivinen vakuuttuminen kaikkia konteksteja hallitsevasta yksinkertaisesta totuudesta osoittaa kuitenkin jo tuottamiensa uhrien määrällä, ettei varmuudessa välttämättä ole mitään erityisen tavoiteltavaa. Viisas ihminen pikemminkin epäilee omia ajatuksiaan sitä itsepintaisemmin, mitä perimmäisempiin kysymyksiin todellisuudesta ne liittyvät.