Säälin ja heikkouden uskonto

 

On tunnustettava Nietzschen olevan täysin oikeassa kutsuessaan kristinuskoa säälin ja heikkouden uskonnoksi. Säälissä ja heikkoudessa on myös kristinuskon tulevaisuus. Todellisia kristittyjä tämä ei kuitenkaan häiritse. Jos nimittäin emme ole häviäjien ja turpaanvedettyjen puolella, missään ei ole paljon mitään mieltä.

Länsimaissa kristinusko vaikuttaa juuri nyt usein joko keskiluokkaiseen mukavuuteensa pysähtyneeltä tai masentavan uuskonservatiiviselta. Kummallakaan muodolla en näe tulevaisuutta. Jos viimeistään 1970-luvun jälkeinen kristillisyys kiinnitti huomionsa tyystin oikeutetusti ateististen, usein kommunistisiksi tai sosialistisiksi julistautuvien diktatuurien tuottamiin uhrimassoihin, ei nykyaikana mikään kapitalismiin (ja sen uhrituotantoon) epäkriittisesti suhtautuva lähestymistapa voi tulla kysymykseen. Tämä ei tarkoita vaatimusta kristinuskon politisoimisesta, sillä kristinusko on aina ollut poliittista. Meillä ei olisi ylösnoussutta Jeesusta, ellei hän olisi onnistunut suututtamaan aikansa poliittista eliittiä. Hänen vallankumouksellisuutensa ei kuitenkaan ollut kovin ohjelmallista. Yhteiskunnallinen uudistuminen on kristinuskossa ikään kuin uhrikriittisyyden onnellinen sivutuote. Jeesus ei pyrkinyt syrjäyttämään roomalaista valtaa oman teokratiansa perustaakseen. Häntä ei myöskään huolettanut ”kansakunnan moraali” tai ”Jumalan arvovalta”.

Kristinuskon totuutta ei nähdäkseni viime kädessä mitata opinkohdilla tai dogmatiikalla, vaan kysymällä, missä määrin sen uskonnon harjoittaminen tarkoittaa johdonmukaista ja itsepintaista asettumista sorretun uhrin puolelle, aina ja kaikkialla. Konformistisen ja itseensä tyytyväisen – nykyään kovin usein poliittisesti oikealle kallistuvan – kristinuskon tunnistaa helposti tavasta, jolla se on vieraantunut alkuperäisestä, kuvia kumartelemattomasta uhrikriittisyydestään. Kun uhrien puolelle asettuminen vähin erin unohtuu, alkaa erilaisten ”syntien” vastustaminen muuttua uskonnon pääasialliseksi agendaksi. Keskeisenä huolenaiheena näyttäytyy nyt saavutettujen valtaetujen säilyttäminen, jota ”uhriutuvat vähemmistöt” uhkaavat. Tällainen kristillisyys on kuitenkin tuhoon tuomittua, ellei se kykene sisäiseen vallankumoukseen; sen mielikuvitusta ruokkiva voima on ehtynyt, eikä se puhuttele enää ulkopuolisia, vaan tyytyy saarnaamaan laumalleen.

Konservatiivien kovasti pelkäämä ateismi, sekularisaatio, on uhannut kristinuskoa viimeksi 1900-luvun alkupuolella. Postmodernien kysymyksenasettelujen rantauduttua kulttuurikeskusteluun ateismi on kuitenkin osoittautunut kyvyttömäksi puolustamaan suurta skientististä kertomustaan. Tämän puolesta puhuu vakuuttavasti niin kutsutun uusateismin lapsellisuus ja keskentekoisuus: se taistelee yhä myöhäiskeskiaikaista kristinuskon olkiukkoa vastaan. Jälkimodernissa ilmastossa uskontoa lähestytään suopean kiinnostuneesti, instituutioiden ulkopuolelta. Ateistinen maailmankuva vaikuttaa lattealta ja yksiulotteiselta; ihminen kaiken merkityksen mittana on riisuttu kehitysoptimismistaan. Kuten Alister McGrath toteaa, ateismi on menettänyt kykynsä ruokkia mielikuvitustamme. Se ei myöskään kykene vastaamaan dynaamisen ja alati liikkeessä olevan kristinuskon asettamaan haasteeseen, sillä se ei ole vielä päässyt modernista tiedeuskovaisuudestaankaan. Helluntailaisuuden räjähdysmäinen kasvu kolmansissa maissa 2000-luvulla osoittaa tämän hyvin.

Suomalaisessa kulttuuri-ilmastossa helluntailaisuus vaikuttaa toisaalta keskiluokkaistuneen. Toisin kuin globaalissa etelässä, se ei meillä näyttäydy köyhien ja sorrettujen näkökulmaa juhlistavana lohdullisena kertomuksena todellisen Jumalan läsnäolosta tässä ja nyt, vaan assosioituu tunkkaiseen, kapitalismin puolta pitävään konservatismiin, jonka agendalla ovat lähinnä seksuaalivähemmistöjen elämäntapojen tuomitseminen ja kaiken ”punavihreän” vastustaminen. Uhrin puolta pitävä kriittisyys näyttää vaihtuneen uhriutuvaan kriittisyyteen. Tämä lienee kuitenkin ohimenevää, ja on mahdollista, että sukupolven vaihtuessa suomalainen helluntailaisuuskin löytää itsensä vähitellen uudelleen. Ellei löydä, harva jää ikävöimään.

Protestanttinen uskonpuhdistus riisui jumalanpalvelukselta kuvat ja kokemukset. Epäjumalanpalvonnalta varjeltumisen nimissä se teki Jumalan kohtaamisesta tyystin välittynyttä: Jumala kohdattiin vain sanassaan, siis poissaolevana. Tästä on vain lyhyt matka vakaumukselliseen ateismiin. Uskonpuhdistus tuotti kyllä mittavia ja älyllisesti rikkaita dogmatiikkoja, mutta suhtautuessaan äärimmäisen nihkeästi kokemuksellisuuteen se samalla tuli valmistaneeksi tietä pietismille ja helluntailaisuudelle.

Vaikka itse koin luterilaisuuden virkistävänä tuulahduksena irtautuessani helluntailaisuudesta 2010-luvun alkupuolella, huomasin itsekin poissaolevan Jumalan ateistisen implikaation. Dogmatiikka ja pitkälle kehitetty oppi ruokki älyä, mutta eristi tunteen. Toisaalta en yhäkään koe mitään halua palata vanhaan helluntailaisuuteen, jossa kokemuksellisuuden korostaminen johti säännönmukaisesti kriittisen ajattelun lyttäämiseen ja epä-älyllisiin, pinnallisiin saarnoihin. Onko kristinuskolta liikaa vaadittu, että se rikastaisi sekä ajatus- että kokemusmaailmaamme? Tuskin sentään.

Muiden muassa René Girardin ja C.S. Lewisin kautta löysin kristinuskon, joka on paitsi älyllisesti tinkimätöntä, myös kokemuksellisesti rikasta ja uhrikriittistä. Etsintä on ollut pitkä, lähes 15 vuoden mittainen. Jonkinlaiseen konkluusioon lienen viimeinkin tullut. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin varma yhtään mistään: jos Kierkegaard on jossain oikeassa, niin siinä, että kristinuskon on kyettävä sisällyttämään itseensä epävarmuus; muuten se ei puhu intohimon kieltä. Perimmäisillä kysymyksillä on kuitenkin väliä.

Mitä tästä eteenpäin, se jää nähtäväksi.