Maa, jossa ei ole köyhiä – huomioita voittajien moraalista

 

Mitä ajatella, kun kristillisdemokraattiseen puolueeseen kuuluva ehdokas jakelee somessa tällaisia kiistatta varsin raflaavia keskustelunavauksia?

 

Tunnustan heti, että minulle tämäntyyppinen avaus on melkoinen rage bait. Pienituoloisena työttömänä minulla on reilusti yli vuosikymmenen mittainen (ja yhä jatkuva) omakohtainen kokemus kroonisesta rahanpuutteesta. Olen toki myös saanut kuulla parempiosaisten viisastelua siitä, kuinka vähät rahani kyllä riittäisivät ”välttämättömiin asioihin”, ellen olisi niin ”tuhlaavainen”. Rikkailla on kautta aikojen ollut tarve kontrolloida köyhiä massoja ja määritellä heidän puolestaan, mitkä kulloinkin ovat ”elintoiminnoille välttämättömiä” asioita; vallankäytön ideaan kuuluu, että kun välttämättömyydet on tällä tavoin määritelty, luokkaerot saadaan siivottua pois näkyvistä. Samalla ”luksuselämää” viettävät köyhät on leimattu moraalisesti epäilyttäviksi. Heillä ei ole oikeutta kutsua itseään köyhiksi, oikeastaan he ovat samassa veneessä rikkaiden kanssa. Jokainen on tavallaan rikas, ja niin edelleen.

Rikas voikin aina sanoa köyhälle, ettei elintoimintojen ihmisarvoiseen ylläpitämiseen tarvita juuri muuta kuin noin 2 000 kaloria ja tunti ulkoilua per päivä. Kaikki muu on luksusta. Jos on varaa luksukseen, ei ole köyhä. Yllä siteerattu teksti on tässä mielessä vielä varsin maltillinen. Sen logiikka on kuitenkin täsmälleen sama: köyhyys tulkitaan absoluuttisena, kontekstista riippumattomana kategoriana, jota käytetään strategiseen ulossulkemiseen. Jos toimeentulotuella elävä moniongelmainen ostaa kerran kuukaudessa kaljalavan, hän ei voi olla aidosti köyhä, eikä hänellä näin ole minkäänlaista oikeutta käyttää itseään paradigmaesimerkkinä. Yhden kaljalavan hinnalla saa esimerkiksi tolkuttomasti ryynejä ja juureksia, kuuluu tunnettu keskiluokkainen järkiargumentti.

Tämä huonosti kätkeytyvä sorron logiikka on toki ilmiselvä ajattelevalle ihmiselle, eikä ole tarpeen pyrkiä erikseen osoittamaan sen tosiasiallista julmuutta ja tekopyhyyttä. Minun kannaltani onkin kiinnostavampaa pohtia, mitä tällaisen tekstin hyväksyvä jakaminen tarkoittaa niin kutsutun kristillisdemokraattisen järkeilyn näkökulmasta.

Kysyn aluksi tyhmän kysymyksen. Miten on mahdollista, että kukaan itseään kristittynä pitävä ihminen viitsii yleensä puolustaa tällaista brutaalia ja ulossulkevaa näkemystä, joka aivan ilmeisellä tavalla edustaa hyvin julmaa ja piittaamatonta luokkamoraalia? Tällä ei ole mitään tekemistä häviäjien puolelle asettuvan, köyhiä ja puolustuskyvyttömiä hoivaavan kristillisyyden kanssa. Kuitenkin meillä on hallituksessa puolue, joka käyttää etuliitettä ”kristillinen” osallistuessaan vailla vähäisiäkään tunnontuskia tukemaan voittajien etuja turvaavaa – köyhiä lapsiperheitä, sairaita, vammaisia ja monin tavoin jo valmiiksi alistettuja ihmisiä sortavaa – politiikkaa. Oma kiinnostava kysymyksensä on sekin, kuinka tähän on tultu; mutta tämä on kysymys, johon on mahdoton vastata tällaisen kohtalaisen suppean vastineen puitteissa.

En myöskään pyri tämän enempää todistelemaan sitä, kuinka kaukana kristinuskosta tai Jeesuksen seuraamisesta kristillisdemokraattinen puolue tosiasiallisesti on nykyisissä poliittisissa linjauksissaan: oletan tämänkin asianlaidan olevan jokseenkin ilmeisellä tasolla selvä kenelle tahansa ajattelevalle ja näkökykyiselle, niin kristitylle kuin ateistillekin. Vastineeni ideana ei ole perustella moraalisia itsestäänselvyyksiä. Sen sijaan koetan pyrkiä hahmottamaan sitä ideologista mielenmaisemaa, jossa siteeratun tekstin kaltaiset julmat järkeilyt yhdistyvät näennäisen ongelmattomasti yhteisen hyvän puolesta käytävään kamppailuun. Selväähän on, että keskimääräinen KD:n kannattaja uskoo, kuten me kaikki, olevansa hyvien puolella.

Olettakaamme seuraavaksi fiktiivinen KD:n ehdokas N, joka jakaa alussa siteeraamani puheenvuoron seinällään – sen sisältämän viestin asiaa kummemmin pohdiskelematta hyväksyen. Tällöin hän ei tietenkään ole kanssani samaa mieltä tekstin todellisista moraalisista implikaatioista. Mitä tällaisen fiktiivisen hahmon sitten – ollakseen minimaalisesti psykologisesti uskottava – täytyy itsestään ja edustamistaan arvoista uskoa?

Luonnostelen näkymän karkeasti.

N:n mielestä oppositio liioittelee köyhyysongelmaa poliittisella tavalla tarkoitushakuisesti. Toki meillä on ”köyhät aina keskuudessamme”, N järkeilee, mutta pohjoismaisena hyvinvointivaltiona kaikenlainen puhe todellisista luokkaeroista on näin kotioloissa silkkaa marxilaista propagandaa. Täällä ei kukaan joudu näkemään nälkää, sosiaaliturvaa saa liiankin heppoisin perustein. Itse asiassa juuri tämä on yksi keskeisistä ongelmista. Runsas sosiaaliturva ja vastikkeeton raha tekee ihmisistä vastuuttomia hedonisteja. Kristillisdemokraattiseen suoraselkäisyyteen kuuluu ehdottomasti tällaisen elämästä vieraantuneen nautintohakuisuuden julkinen paljastaminen ja vastustaminen. Kysehän on siivellä elämisestä. Eivät nämä mitään oikeita köyhiä ole. Puhutaanhan jo ”ideologisesta työttömyydestäkin”. Ja ken ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä, ja niin edelleen.

Lyhyesti sanoen: N on sisäistänyt ”oikeistolaisen moraalikoodin”, jota ei kuitenkaan itse pidä lainkaan oikeistolaisena, vaan mieltää sen ideologisesti neutraaliksi common senseksi – kuten nykyaikaiseen oikeistolaisuuteen tyypillisesti kuuluukin (vain vastapuolella on ”ideologia”). Keskeinen moraalinen perustelu nojaa toisen hyväksikäytön kieltävään imperatiiviin. Jos todellista köyhyyttä ei merkittävissä määrin ole olemassakaan, ”köyhät” ovat enimmäkseen vieraantuneita ja keskenkasvuisia hedonisteja, joita kohtaan kuuluukin olla ankara; sehän on lopulta heidän omaksi parhaakseen. Pohjimmiltaan kyse on ”kristillisestä rakkaudesta”, kasvatuksellisesta kurittamisesta.

Tässä kohdin on sivuseikka, että niin väitteet runsaasta, laiskottelun mahdollistavasta sosiaaliturvasta kuin näky elämästä vieraantuneista hedonistisista massoista ovat räikeän paikkansapitämättömiä. Olennaista on näkemyksen moraalinen gravitaatio, sen kyky vedota kuriin ja retribuutioon tervejärkisenä asenteena, jota ”vasemmistolainen kaunan politiikka” ei pääse tahraamaan. Kauna ei sovi oikeistolaiselle, varsinkaan kristitylle.

Köyhyys on tarpeen määritellä todelliset luokkaerot ulossulkevalla tavalla, jotta kurittamiselle löytyy riittävän vahva moraalinen oikeutus. Näin on mahdollista väittää opposition ”ratsastavan köyhyydellä” ilman todellista moraalisen imperatiivin tukea. On selvää, että tällainen politiikka on pohjimmiltaan niin kyynistä, ettei rehellisyyteen pyrkivä kristillisdemokraatti voisi sellaista allekirjoittaa. Niinpä hänellä on vahva, joskin usein tiedostamaton, motiivi tämän kyynisyyden kätkemiselle. Iskulauseet ovat tuttuja: ”työn on oltava kannattavaa”, ”tuilla elämisen ei pidä olla liian mukavaa” – ja tietenkin: jos sinulla on varaa käyttää päihteitä, meikkejä tai hajuvesiä, et voi olla köyhä.

Tätä voi myös pitää yhtenä riiston logiikan äärimuotona. Köyhältä viedään jopa valta määritellä se, mistä hänen elämäntilanteessaan on kysymys. Se ei ole mahdollista ilman edeltävää moraalisen pääoman haltuunottoa. Koska mikään ei ole niin halveksittavaa kuin uhrin syyllistäminen, on todellisen uhriuden olemassaolo ensin kiellettävä. Hallituspuolueena KD on haastavassa tilanteessa, sillä sen imagon kannalta on jatkuvasti tärkeää näyttäytyä kansakunnan moraalisena selkärankana, erityisesti köyhien lapsiperheiden asialle omistautuneena puolueena. Koska nykyinen hallitus tunnetusti riistää köyhiä lapsiperheitä, moraalisesti uskottavat vaihtoehdot ovat vähissä. Riistoa on vähäteltävä syyttämällä oppositiota uhrien määrän keinotekoisesta liioittelusta, jos ei suoranaisesta valehtelusta.

”Todellisen köyhyyden” puuttumisesta syyllistäminen on sikälikin tehokasta propagandaa, että se usein saa köyhät osallistumaan siihen itse. Kun rikas osoittaa köyhälle, mikä oikeasti on elämässä välttämätöntä, viestin voi todeta osuneen maaliinsa siinä vaiheessa, kun pienillä tuloilla kituuttava työtön toteaa tulevansa toimeen oikein hyvin, olevansa täysraitis ja tosiaankin tyytyvänsä vain kaikkein välttämättömimpään. Näin hän torjuu itseensä kohdistuvat syytökset elämästä vieraantuneesta hedonismista. Tämä on mahdollista taustalla olevan moraalisen imperatiivin vetovoiman vuoksi. Moraali muuttuu aseeksi, jolla ylemmät luokat harjoittavat hajottamisen ja hallitsemisen politiikkaansa.

Siksi on oikein kysyä, kenellä on valta määritellä köyhyys ja köyhän tarvitsemat välttämättömyydet ja miksi. Ei ole lainkaan samantekevää, mihin yhteiskuntaluokkaan nämä ”elintoimintojen kannalta välttämättömät tarpeet” määrittelevä tässä nimenomaisessa keskustelussa kuuluu – tai pikemminkin: ei ole samantekevää, mistä asemasta käsin määrittely tulee lausutuksi (sillä köyhä voi puhua rikkaan suulla sitä itse tajuamatta). ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne” tarkoittaa aivan eri asioita Jeesuksen kuin roomalaisen maaherran suusta. Jeesus oli aina ja kaikkialla uhrin puolella. Tämä on kuitenkin haastava asenne ääniä kalastelevalle poliitikolle, joka systeemin pelisääntöjen puitteissa on pakotettu toimimaan vallanhaluisesti. Siksi houkutus moraalisen pääoman haltuunottoon uhrien ulossulkemiseksi on epäilemättä lähes vastustamaton. Kauna ja syntipukittaminen ovat poliittisen systeemimme ydintä, mutta evankeliumien vaikutus kulttuuriin elää vastaavasti keskuudessamme eettisesti voimallisena vaatimuksena tiedostaa uhrit aina ja kaikkialla. Kristillisdemokraateilta voi tässä suhteessa vaatia mielestäni enemmän kuin muilta – ainakin niin kauan kuin he pitäytyvät rohkeassa etuliitteessään.