Tuulta ja sadetta

Ristiriita tekee kirjailijan. Tämä on vaarallisen lähellä latteutta, muttei ole sitä kuitenkaan aivan selvästi ja kiistattomasti.

Aiemmin jo kirjoitinkin kasvuympäristöstäni, sen elämisen arjen rakentavasta työn eetoksesta, vaatimuksesta tiedostaa realiteetit ja ojentua niiden mukaisesti. Tuon etiikan ja sen tarjoaman ihmisenä olemisen mallin olen pyrkinyt pettämään, häpäisemään ja polkemaan maan rakoon aina, milloin olen kokenut sen moraalisena vaateena pyrkivän pakottamaan minua tunnustamaan herroja ja majesteetteja, heidän valtakuntaansa, sen järjestystä ja pyhää. Ensi alkuun keskenkasvuisesti ja kohtalokkaita huteja lyöden, sittemmin systemaattisesti, poliittisena ja eettisenä kamppailuna.

Tämän sivutuotteena on ollut eräänlainen henkinen eristäytyminen biologisesta perheestäni: jatkuva ja kalvava kokemus yksinäisyydestä ja muukalaisuudesta, kuilu jota ei kurota umpeen sillä, että rakastetaan, sillä tuo kuilu on osa tapaa, jolla rakastetaan.

Rakkaus huolehtii, ja huolehtimisessa asuu ainainen mahdollisuus epäilyyn. Epäilystä kohoaa vihaa ja kaunaa. Rakkaus ilmestyy keskuuteemme valloitusprojektina. Valloituksesta tulee valistusta, valistuksesta vaatimus: Luovu. Tai kuten helluntaimenneisyydessäni opetettiin: ei armoa ilman pyhyyttä, ei orjaa ilman majesteettia.

Eristäytymisen koin ainaista kapinaa ja riitelyä paremmaksi vaihtoehdoksi. Aikuismaisempaakin se on: sentään katkesi napanuora, tosin vasta 35-vuotiaana. Noihin aikoihin löysin uuden isänkielen. Eristäytyminen tarkoitti ennen muuta eristäytymistä vanhasta isänkielestä. Useimmille muille se on edelleen normaalin mitta ja olemisen asunto. Kieltä puhuva ei koskaan tajua kielellään mittaavansa, sillä mittana kieli asettaa myös mitattavansa. Vasta kun kielen hylkää, se lakkaa olemasta luonto; silloin se muuttuu oudoksi kuin unessa annettu asian nimi. Vasta silloin asettuvat sen logiikan kehykset.

Eristäytyminen vaikuttaa ylimieliseltä: luullaan minun halveksivan tavallisen tallaajan arkista elämisen työtä, olevan kirjailijaa, paskovan keskiluokan peloille ja hymähtelevän kateellisesti reilun kuukausipalkan oikeuttamille nautinnoille. Vaikenemalla esitetyn syytöksen edessä on paha puolustautua, en edes tahdo.

Tapaan perhettäni säännöllisesti. Yhteiselämän hetket koen nykyään helpompina, joulunakaan ei ahdistanut ollenkaan. Iloni perheen olemassaolosta oli eheämpää kuin pitkään aikaan. Se siunaus eristäytymisestä on. Välit säilyvät, jää tilaa niille arkisille rakkauden teoille, joita vuosikausia haudutettu epäily ei aivan kohtuuttomasti rasita. Uskonasioista ja politiikasta puhuminen on riskialtista; lapsista, hankinnoista, omaisuudesta ja työstä puhuminen ei niinkään. Eristäytyminen antaa tilaa tyytyä normaaliin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Myös katkeruudelta se vie terän. Ei tee mieli syyttää muita jos ei itseäänkään.

Kirjailijan etuoikeuksiin kuuluu navassaan rypeminen, kirjailijahan ei omista asioistaan puhuessaan ole samalla puhumatta asioista yleensä.

Kamppailu ei ole ohi, mutta perhepiirissä se tätä nykyä kyyristelee kahden sovittamattoman nautintotalouden väliin jäävällä niemennokalla. Tällaiset kirjoitukset ovat tuulta ja sadetta: jos ne saavat kiven huokailemaan, hyvä niin. Säiden jumalaksi en ala. Tosin juuri sanan voimalla väitetään taivaan varastoja auottaman ja suljettaman, mutta sellaisen mahtailun kuuluvuus menee hiukan sen mukaan kuin on kukkuloilla tuhkakasoja ja niiden päällä omaisuudettomia miehiä vanhurskauttaan julistamassa. Jumalan kuoltua puhuttelee nykylukijaa eniten Jobin kirjan loppu ja siinä kuvattu moninkertainen omaisuuden palautus. Sitä lukee joutilaasti hymähdellen, sapekkaan editorin lisäämänä keventävänä vitsinä.