Propagandaa! Propagandaa!

Eduskuntapuolueiden keskuudessa ei ole ainuttakaan, jolla olisi selvä ja vaihtoehtoinen yhteiskuntavisio. Yllättävää se ei ole. Kapitalismille ei osata ajatella vaihtoehtoa epäonnistuneen reaalisosialismin jälkeen; kommunismia ei uskalleta kutsua nimeltä vastavoimaksi, vaikka se haamuna itsepintaisesti oikeiston puheissa kuljeksiikin.

Ainoa massoja kosiskeleva ja ei-neoliberalistinen visio tuntuu olevan ”ennallistettu hyvinvointivaltio”. Kun poliittinen atmosfääri on taittunut hiukan vasemmalle, koettaa jo läpeensä uusliberaali kokoomuskin hämmentyneen kömpelöllä tavallaan osallistua diskurssiin, jota se ei ole ehtinyt sisäistää ja harjoitella. Tämä on pintavaahtoa, mutta sillä on kohdeyleisönsä, nimittäin kansan enemmistö, jonka mielikuvitus ja käsitys oikeudenmukaisesta yhteiskunnallisesta vallankäytöstä loppuvat parlamentin puhujakorokkeen tuntumaan.

Yhteiskuntavision jäsentymättömyys on laajasti tulkiten ennen muuta liberaalin projektin omaa, sisäistä jakautuneisuutta. Esimerkit maailmalta osoittavat, ettei vallitseva systeemi kykene tuottamaan konsensusta. Parhaiten tämä ilmenee keltaliivien keskenään ristiriitaisissa vaatimuksissa. Järjestelmän rakenteeseen kaivertunut ristiriita on tuottanut demonstraation, joka kohdistaa sille (järjestelmän kannalta) mahdottoman odotuksen. Kansa tahtoo väärin. Demokratian nimissä sitä on suojeltava itseltään, ja tämä ei tarkoita muuta kuin suurpääoman ja vallitsevien omistussuhteiden yhä tiukempaa turvaamista.

Liberaali kapitalistinen projekti on esimerkiksi kyvytön torjumaan ilmastonmuutostakaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla (tai millään muullakaan tavalla). Säälittävimpiä esimerkkejä tästä on viljelykelpoisen, ravintoa tuottavan maan uhraaminen biodieseltuotannolle, jotta rikas eurooppalainen liberaali voi uutta menopeliä ostaessaan toimia ”eettisenä kuluttajana”, puhumattakaan sähköautojen tuotantoprosessin kolmansiin maihin kätkemästä helvetistä. Kapitalismi reagoi ilmastonmuutokseen ainoalla tuntemallaan tavalla: keksii kohderyhmän ja luo tuotteen, minkä tuloksena riistetään lisää luonnonvaroja ja kasvatetaan sosiaalista epätasa-arvoa.

Liberaali konsensus välttelee kapitalismin nimeämistä. Mieluummin puhutaan yhdestä sen osaprosessista, markkinataloudesta. Käsite ulotetaan kattamaan koko prosessi, jolloin puhe muuttuu paljastavasta kätkeväksi. Markkinataloudesta tulee kapitalismin kiertoilmaisu. Pääoman ja kapitalismin kaltaiset ”kommunistisesti” värittyneet käsitteet pysyttelevät julkisen diskurssin reuna-alueilla, koska ne häiritsevät tapaa, jolla valta käyttää tietoa.

Tanskalaisessa Vallan linnake -sarjassa muuan liikemies toteaa elinkeinoelämän tarvitsevan äänensä politiikassa ja politiikan tarvitsevan tukea elinkeinoelämältä. Tämä tosiasia merkitsee ennen muuta sitä, että meikäläinen politiikka on alusta saakka sidoksissa kapitalismiin. ”Elinkeinoelämä” on jälleen pelkkä liberaali eufemismi. Talousjärjestelmä sanelee politiikan mahdollisen ja mahdottoman ja asettaa rajat ja suunnan kuviteltaville reformeille.

Lattea ja populistiselta kuulostava vaatimus puhumisesta asioista niiden ”oikeilla nimillä” on sikäli pätevä, että poliittinen establishment tuntuu välttelevän tiettyjä käsitteitä niiden mukanaan kantamien reaalisten kauhujen vuoksi. Kapitalismi viittaa liiaksi riistoon, pääomasta sopii puhua vain yhteyksissä, joissa se liitetään elimellisesti kyvykkyyteen ja ahkeruuteen.

Viimeksi kirjoitin provokatiivisen agitaation, jossa tietoisesti hyödynsin ”marxilaista” nimeämistä. Melko välitön reaktio kirjoitukseen Facebookissa oli eräänlainen konformistinen kaapin paikan näyttäminen. Teksti kuitattiin viime vuosisadan propagandaa uushyödyntävänä runollisena ”varjonyrkkeilynä”. Siitä konformismi. Selväksi tehtiin, ja iskevästi, ettei kommunismilla nykyään ole todellista relevanssia. Merkittävää on, ettei tällaiseen useinkaan vaadita minkäänlaisia perusteluja: ”kommunismi” on itsessään riittävä perustelu ja peruste. Teksti on propagandaa, koska #reaalisosialismi #stalin #gulag #neuvostoliitto jne.

Samat ihmiset, jotka kuittaavat usein äärettömän huonosti tuntemansa marxilaisen ajattelun epä-älyllisin yksittäisheitoin, kannattavat käytännössä pinnallisia näkemyksiä, joiden palautumaton ydintekijä on jossain ”kilpailukyvyn” kaltaisessa ideologisessa merkitsijässä. Edes vasemmiston piirissä ei noin vain törmää kilpailukyvyn doksan kritiikkiin tai purkamiseen. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus totta kai, ja #kilpailukykyparanee. Kilpailukykyä ei merkitsijänä haasteta, oikeisto ja vasemmisto tappelevat vain siitä, millaisilla metodeilla sitä ”todella” kasvatetaan.

Kilpailukyvyn todellisuus ei tietenkään tarkoita muuta kuin sitä, että Suomesta on saatava houkutteleva investointikohde suurpääoman sijoittajille. Oikeisto ajaa palkanalennuksia ja paikallista sopimista, koska työvoima on halvempaa riistetymmissä maissa, ja siksi palkkatyöhön sisältyvää riistoa on kilpailukyvyn edistämiseksi Suomessa lisättävä. Tämä on asian ydin, muu on joutavaa paskanjauhantaa. Vasemmistolainen versio on, että ei se riisto, vaan koulutus. Tämä on inhimillisempi vaihtoehto, mutta törmää ennemmin tai myöhemmin globaalin pääoman kasautumisen realiteettiin.

Jotta pääoman kasautuminen jatkuisi, on riiston jatkuttava. On tuskin sattumaa, että esimerkiksi palkatonta työtä teetetään ”työkokeiluina” kuntatasolla jatkuvasti (ja siitä puhutaan säästeliäästi). Hyvinvointivaltio ei ratkaise riiston perusongelmaa, sillä todellinen ratkaisu edellyttäisi muun muassa taloudellista itsemääräämisoikeutta. (Sen jo pelkkä EU tekee mahdottomaksi, mutta osa liberaalia dogmatiikkaa on luottamus suurpääoman intresseille perustetun talous- ja rahaliiton salaperäisiin kykyihin, siitäkin huolimatta, että jo 1994 tunnustettiin valtaapitävienkin tasolla, että maa on suorastaan huijattu mukaan.)

Kommunismi ei kuitenkaan saa massoja lämpenemään. Yksityisomistuksen kieltäminenkin pelottaa, vaikka kaikki enemmän tai vähemmän tietävät, ettei suurpääomaa kasata omalla vaan toisten työllä. Ilman toisen lisätyötä kun ei tule lisäarvoa, eikä ilman lisäarvoa ole kapitalismia. Sama pätee rikkauksien alkuperäiseen kasautumiseen: ei #työnteko ja #omayritteliäisyys, vaan #imperialismi ja #valloitussodat.

Reaalisosialismin ruumiskasat hirvittävät, mutta reaalikapitalismin vastaavat kauhut jäävät havaintokentän tuolle puolen, koska kysymys on oman yhteiskuntajärjestyksemme mahdollistavasta ja ylläpitävästä väkivallasta. Sen onkin peityttävä ja tultava vieraaksi, ”toisia” koskevaksi. Olemme tietoisia neuvostojärjestelmän epäonnistumisesta ja hinnasta, mutta oman järjestelmämme reaalisuuden yleensä sivuutamme. Sivuuttaminen ei välttämättä ole tiedostamattomuutta – ei se sitä ollut Neuvostoliitossakaan –, vaan usein toiminnan tasolla ilmenevää fetisismiä: totuus yhteiskuntajärjestyksestämme on representoitavissa tiedon tasolla, mutta se ei vaikuta toimintaamme. Toimimme ikään kuin emme tietäisi, emmekä me toiminnassamme tiedäkään.

Reaalisosialismia on verrattava reaalikapitalismiin; kommunismin ideaa on verrattava kapitalismin ideaan; ja niin edelleen. Tämän pitäisi olla selvää, mutta se ei ole, sillä tietämisen tavan taloudessa pelataan aina intresseillä. Jos liberaali vertailee kapitalismiaan kommunismiin, tapahtuu vertailu aina sellaisen tietämisen ekonomiassa, jonka halulle ”liberaali fantasia” osoittaa suunnan ja jonka se kesyttää. Kommunistille ei ole tarjolla samanlaista hegemoniaa, mutta fantasiansa hänelläkin on.

Myös näitä fantasioita voi ”idean” tasolla vertailla toisiinsa teoreettisesti. Voi esimerkiksi kysyä, kuinka neoliberaali tai kriittinen marxilainen hahmottaa yhteiskunnan ja antagonismin suhteen: onko antagonismi satunnainen vai rakenteellinen, ja niin edelleen. Moralismi on lähtökohtaisesti hylättävä ja omaksuttava tietoisen teoreettinen asenne. Se ei pelasta intressiltä, mutta saattaa tuottaa totuusvaikutuksen.