Agitaatio

Palkkamaltti, kilpailukyvyn säilyttäminen, työmarkkinoiden joustaminen, paikallinen sopiminen, talouskuri – tässä joitakin esimerkkejä nimistä, joilla porvari tahtoo kutsua sitä, minkä palkkaorja (ja työtönkin) tuntee lihassaan riiston pakottavana todellisuutena.

Nykyiset sosialidemokraattiset ja muut vasemmistolaiset puolueet tarjoavat riiston ongelmaan ratkaisuksi eräänlaista hyvinvointivaltion ennallistamista. Ratkaisu on helppo, sillä se edellyttää kaiken jatkumista olennaisesti ennallaan muutaman lievän reformin turvin. Kapitalistisen yhteiskunnan rakenteisiin ei kajota, demokratia säilyy järjestelmänä, jonka yksi perimmäinen tehtävä on lain voimalla ylläpitää pääoman kasautumisen tuottamia omistuksen ja riiston suhteita. On helpompi fetisoida koko hyvinvointivaltio vallan järjestystä kannattelevaksi kuvitelmaksi kuin tunnustaa kyvyttömyytensä nimetä todellista vaihtoehtoa.

Kenties siis kumotaan aktiivimalli, keksitään jokunen nimellinen säädös, perustetaan työryhmä tai kaksi pohtimaan lobbaukseen liittyvän lainsäädännön alustavaa valmistelua, kiristetään verotusta hiukan muttei liikaa, pidetään puheenvuoroja halpatyövoimaa ja harmaata taloutta vastaan, kutsutaan Greta Thunberg kouluvierailulle pääkaupunkiseudulle, tuomitaan pari yksittäistä porvaria, jotka liiketaloudellista taitamattomuuttaan tai hyvien juristien puutettaan ovat ajautuneet tökeröihin eturistiriitoihin, ja siinä se. Puolen vuoden kuluttua kaikki on haudattu ministeriöiden hämäriin. Kansa pidetään tyytyväisenä muutamalla simppelillä parlamentaarisella uudistuksella, jotka toimivat fetissin tavoin: peittävät näkyvistä todelliset asiat ja ongelmat.

Kun palkansaajien edut seuraavan kerran ovat uhattuina, ay-liike ehkä järjestää jälleen kaksipäiväisen lakon, senkin vain, koska kansan tyytymättömyys vaatii taas hiukan hillitsemistä. EK ja muut suurpääoman organisaattorit kitisevät, koska protokolla sitä vaatii, mutta tietävät hyvin, että hommat menevät juuri kuten halutaankin. Ei ay-liike eikä kansa muista voimaansa, jolla se tahtoessaan voisi ajaa vallat ja hallitukset alas tuosta vain. Yleislakko riittäisi, uhreja tulisi, mutta lopulta olisi pakko taipua.

Porvareita äänestävä köyhä duunari on lammasmainen arvoitus, uskovainen jota mikään työn, lisäarvon ja pääoman suhdetta valottava laskelma ei vakuuta päinvastaisesta. Se, että keskiluokka on saatu älytettyä pääoman kelkkaan, ei sen sijaan hämmästytä ketään. Kun se nyt omahyväisyyttään on kadottamassa loputkin ammattiyhdistystoimintaan suuntaamastaan aktiivisuudesta, alkavat elinkeinoelämän varsinaiset kissanpäivät olla ovella. Yleinen työttömyyskassa (ja muut vastaavat hämäykset) on sen alkusoitto, loppupäässä siintää köyhtynyt ja hajalle atomisoitu entinen keskiluokka, jolle ei jää aikaa tajuta, kuka petti ja milloin.

Ei kapitalistin tarvitse nytkään välttää kovaa retoriikkaa uskotellessaan pääoman kasautumisen ajavan koko yhteiskunnan parasta. Kansa uskoo myyttiin rikkauden alkuperästä: että oli laiska ja ahkera veli, ja ahkera pärjäsi ahkeruudellaan. Hajunkin jo tuntuessa nenään kuulemme taukoamatonta saarnaamista siitä, että valuuhan sinne alas muutakin kuin paskaa. Ei valu, mutta uskottava on, kun kapitalistin globaali tilastokin sen sanoo, että rikastuttu on. (Sanoo se senkin, ettei köyhyys ole maailmassa vähentynyt minnekään, vaan varallisuus maailman köyhimmässä puoliskossa on laskenut triljoonalla vuodesta 2010. Samalla väestön rikkain prosentti on napannut varallisuuden kasvusta itselleen yli 50 %.)

Parempi on äänestää sosialidemokraatteja kuin porvarioikeistoa, mutta turha on mielestäni kuvitella, että se ratkaisisi muuta kuin sen, millaiset käsitteellisten sisältöjen uudelleenmäärittelyt seuraavien neljän vuoden ajan palvelevat maailmanpankin ja suuryritysten etuja tai kuinka paljon vaaleanpunaista ja syvänsinistä sisältyy tuleviin hallituksen kätilöimiin reformeihin. Viime kädessä ne eivät voi suurpääomalle mitään, koska ne edellyttävät pääoman kierron ja paisuneen yksityisomaisuuden turvaamiseksi syntyneiden rakenteiden rikkumatonta toimimista. Pelkkä EU:n jäsenyys huolehtii osaltaan siitä, ettei kansallisen tason merkittäviä, suurpääomaa vastaan asettuvia päätöksiä synny.

Äänestänen toki sosialidemokraatteja tai vasemmistoa, koska jos autan sillä tavoin kokoomusta ja keskustaa saamaan edes parlamentaarisesti nenilleen, saan yhden tekosyyn lisää vetää kohtalaiset perseet hyvillä mielin. Niin paljon vihaan kokoomusväen iänikuista hypokriittiä saarnaa ”yhteisestä hyvästä” ja talouskasvusta, joiden hyvässä ei ole tietoakaan yhteisyydestä.  En kuitenkaan kuvittele, että hyvinvointivaltiota tällä tavoin palautetaan. (SDP:n voittokin luultavasti tarkoittaa jo hallitusneuvottelutasolla melkoisia kompromisseja. Oma veikkaukseni on, että saamme jälleen todistaa punavärin kylmenemistä hailakansiniseksi. Tavalla tai toisella.)

En siis usko sosialidemokratiaan, en nykyvasemmistoon. Oppia niistä kyllä sopii ottaa. Ensi kerralla voimme epäonnistua paremmin.