Hullu Jeesus

 
Pitkäperjantai tuli ja meni, mutta jo traditioksi muodostunut pitkänperjantain blogiteksti jäi kirjoittamatta ”kiireiden” vuoksi.
 
Näin pääsiäisen pyhien aikaan olen kyllä ehtinyt ajatella Jeesustakin. Aivan yksinkertaisesti miellän Jeesuksen tyyppinä, joka oli niin hullu, että antoi itsensä maailmalle, vaikka tiesi, että tulee hyväksikäytetyksi ja tapetuksi. Juuri niin sitten tapahtuikin.
 
Nykypäivän Jeesuksen ajattelen olevan sellainen ihminen, joka antaa luottoa huijarille, vaikka tietää hyvin, ettei luvattuja rahoja kuulu takaisin. Keskiluokkainen ja liberaali nykykristitty pitäisi Jeesusta sinisilmäisenä idioottina ja huolestuttavana esimerkkinä nuorison hedelmättömästä velttoilusta. Jos Jeesuksella olisi koti, hän majoittaisi sinne kännistä festariväkeä, eikä välittäisi, vaikka joku veisi kotiteatterin ja stereot. Naapurin raittiille fundamentalistille aamutunneille jatkuva jokaöinen juhlinta tosin olisi varsinainen koettelemus: sillä aikaa kun kunnon ihmiset yrittävät saada nukutuksi, että jaksavat aamulla töihin, saatanan hipit sen kun riehuvat kommuunissaan. Ja entä gentrifikaatio? Pilalla, kaikki pilalla.
 
Jeesuksen anteliaisuus ylittää hyvien tapojen ja moraalin rajat. Siksikö on keksittävä synti ja syyllisyys, että itsensä antamiselle olisi edes jokin hämärästi järkevä syy? En tiedä. Syyllisyys on perustunne, ja kristillisyyskin on perinteisesti ollut melko velkavetoista. Kiintoisaa on ainakin se, että kristinuskon synty näyttää liittyvän metallirahaan siirtymisen synnyttämiin käsitteellisiin innovaatioihin. Kuten David Graeber kirjoittaa: ”jossain mielessä nämä [nykyiset maailmanuskonnot] näyttävät syntyneen suorana reaktiona markkinalogiikalle”:
 

jos tietty sosiaalinen alue rajataan täysin materiaalisten hyödykkeiden itsekkäälle hankkimiselle, on lähestulkoon väistämätöntä, että pian joku muu pyhittää toisen alueen saarnatakseen, että perimmäisten arvojen näkökulmasta materia on merkityksetöntä, ja että itsekkyys tai peräti minuus on harhaa. (Graeber, ”Velka: ensimmäiset 5 000 vuotta”)

 
Kysymys kristinuskon suhteesta materiaaliseen maailmaan saa tässä jäädä avoimeksi, mutta kiistatonta on, että sikäli kuin kristitty uskoo tämän- ja tuonpuoleiseen, jakautuu hänen maailmansa ainakin jollain tavalla kahtia, eikä ole sattumaa, että monelle kristitylle juuri ”näkymätön maailma”, Hengen todellisuus, on ensisijaista.
 
Tuonpuoleinen antaa selityksen Jeesukselle. Syntikeskeisessä tulkinnassa se tarjoaa myös jättiläismäisen velkavivun, joka sinkoaa Ihmisen pojan korkeuksiin ja viimeistelee uhritoimituksen. Jeesus ei olekaan oikeasti hullu, vaan hänen hulluutensa on korkeampaa järkeä. Ristinkuolema sovittaa velan Isään nähden, mutta vipuvarsi säilyy, koska Jeesus on taivaassa ja maan päälle jääneiden osana on ääretön, armahdettu syyllisyys. Velka on maksettu, mutta velan logiikka jää.
 
Vierastan velkakeskeistä tulkintaa ja tuonpuoleiseen jumittavaa rationalisointia, joka tuntuu vievän terän Jeesuksen sosiaalisista hierarkioista piittaamattomalta poliittiselta älyvapaudelta. Älyvapaus on tässä luettava älynvapaudeksi, joka tolkun katsannossa näyttää epäilemättä kaikin tavoin houreiselta.
 
Mel Gibsonin The Passion of the Christ ei ole haastava katsottava niinkään väkivaltansa kuin nautinnollisuutensa sietämättömyyden vuoksi. Katselemme Kristuksen ruumiista irtoavia verisiä lihanpaloja samalla uteliaalla nautinnolla kuin seuraamme Elisabeth Mossin loputtomalta tuntuvia kärsimyksiä Handmaid’s Talessa tuotantokausi toisensa perään. Jos näistä taideteoksista riisuu niihin kuuluvan brutaalin väkivallan, ne lakkaavat olemasta kiinnostavia. Tämä ei ole nihilistinen toteamus, vaan asianmukainen huomio halutaloutemme tummanpuhuvasta taustasta. Väkivalta ei ole mukana eettisen sanoman kirkastamiseksi, vaan viesti on pikemminkin itse etiikan väkivaltaisuus. Etiikka on halun julkisivu, jonka perusta on väkivallassa.
 
Nihilismi, kyynisyys ja väkivallan fasistinen glorifiointi ovat tapoja oikeuttaa ja rationalisoida satunnainen halun maailmanjärjestys, sitoa ja mobilisoida halu suhteessa johonkin määriteltyyn tai määrättyyn mielikuvituksettomuuden muotoon. Mielikuvituksetonta, joskin ehkä järkevää, on myös sitoa Jeesus uhrin ja velan väkivaltaan, Isän tahdon jatkeeksi. Gibsonin The Passion of the Christ on tylsää gorea siinä missä Scorsesen fundamentalistipiirejä närkästyttänyt Kristuksen viimeinen kiusaus hylkää ikävystyttävän realismin ajattelun hyväksi. Edellistä tosin on turha moittia väkivaltaisuudestaan tai edes moralisoida ”sadistisesta masokismistaan” sen enempää kuin jälkimmäistä on syytä kritisoida eksegeettisten mutkien oikomisesta.
 
Miten Jeesuksesta pitäisi ajatella? Olen tässä hommassa vähemmän kuin puolitiessä. Epäilemättä hän oli hullu, idean riivaama, vailla taiteilijan, muttei profeetan lahjakkuutta. Idea vaatii purkautumistaan. Jeesus kaataa rahanvaihtajien ja kaupittelijoiden pöydät, kääntää asetelman ylösalaisin, haukkuu normaalia liiketoimintaa jumalanpilkaksi, vetää puoleensa hamppareita, prostituoituja ja muuta roskaväkeä, kutsuupa esiin mädäntymisprosessin alkuun ehtineen Lasaruksenkin. Scorsesen Kristus-tulkinnassa Jeesus tosiaan vaikuttaakin mielipuolelta alati vaihtuvine visioineen, joiden perässä opetuslapsillakin tuntuu olevan vaikeuksia pysytellä. Keskiluokkainen nykykristillisyys ei tällaisia hulluja kaipaa, eikä oikeastaan kukaan muukaan. Mitä vaihtoehtoja meille sitten jää? Avaruusdildolla ratsastava Elon Musk? Joku Googlen häiskä? Meemeitse leviävä evankeliumi? Se on täytetty… mikä? Pasteija?