Havaintoja uskon jättömaalta

Suurimman osan elämääni olen ajatellut olevani uskovainen kristitty, sitten enää kristitty, ja nyt en ole varma kristittynä olemisestakaan. Enää pitkään aikaan ”kristittynä” oleminen ei ole merkinnyt minulle sen enempää identiteettiä kuin elämäntapaakaan, saati sitoutumista Raamatun auktoriteettiin tai mihinkään klassiseen dogmatiikkaan – yksinkertaisesti: kristinusko on lakannut olemasta minulle sisällöllinen kysymys.
 
En kuitenkaan miellä itseäni ”pakanaksi” tai edes ei-kristityksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen käytännön ateisti. Ateismi ei ole minulle etupäässä metafyysinen asenne, vaan arkikokemuksesta kumpuavien elämänkäytäntöjen sekalainen yhdistelmä, jota määrittää omillaan olemisen ajatus. Yhtäältä tämä tarkoittaa ainakin sen toteamista, ettei ole ”isoa Toista” tai symbolista auktoriteettia, jonka olemassaolo ei palautuisi ihmisten välisiin suhteisiin ja yhteisöihin. Näin ajateltuna voi sanoa, että näen Jumalan yhteisöllisenä funktiona, yhtenä mahdollisena tapana kiinnittää merkitykset symbolisiin hierarkioihin ja systeemeihin.
 
Jumala ei kuitenkaan ole lakannut olemasta minulle jatkuvasti relevantti pohdiskelun kohde ja käytännöllinen kysymys. Minua ei kasvatettu käytännön ateistiksi, vaan syvästi tunnustavaksi ja Jumalan tahdon toteuttamiselle omistautuneeksi kristityksi. Usko oli ennen kaikkea käytännöllinen asia. Se määritteli elämäntavan, asetti tekojen ja ajattelun rajat. Näitä rajoja tosin nimitettiin ”vapaudeksi”, sillä niiden edellyttämien ”luovuttamattomien totuuksien” – kuten tietynlaisen raamatuntulkinnan ehdottoman auktoriteetin – kanssa eri mieltä oleminen tulkittiin totuudesta poikkeamiseksi, mikä puolestaan teki jo määritelmällisesti mahdottomaksi sen, että tällaisen erimielisyyden voisi mieltää yhdeksi ajattelunvapauden harjoittamisen tavaksi.
 
Tämä tunnustuksellinen ja omistautuvan kristityn menneisyys tunkeutuu nykyisyyteeni ja – kuten faulknerilaisittain voi sanoa – jossain hyvin olennaisessa mielessä lakkaa olemasta menneisyyttä. Toisinaan jopa kuvittelen keskustelevani vuoden 2010 itseni kanssa, mutta tietenkään kyse ei ole minusta vuonna 2010, sillä tämä ”itse” tietää kaiken minkä minäkin juuri nyt, omassa nykyisyydessäni. Pikemminkin hän on psyykeni rakentama rinnakkaisversio: toisen todellisuuden M, sen todellisuuden, jossa syystä tai toisesta säilytin vanhan uskomisen tapani, enkä missään nimessä mieltänyt itseäni käytännön ateistiksi.
 
Tämä outo hahmo – kutsuttakoon häntä tässä M₂:ksi – tuntuu elävän omaa elämäänsä. Usein hän haastaa minut dialogiin, ja ainakin yhden kerran olen suuttunut hänelle joutuessani tivaamaan älyllisen rehellisyyden perään, mutta useimmiten keskustelut sujuvat mutkattomasti, kunnes aikanaan häipyvät jonkinlaiseen katoamattoman toiseuden hiljaisuuteen – vain ilmestyäkseen takaisin jonain uutena variaationa päivän tai parin kuluttua.
 
Yksi M₂:n varsin tyypillinen avaus kuuluu: ”Mitä sitten ajattelet armosta, jos kerran kyseenalaistat koko pelastushistoriallisen kertomuksen langenneesta ihmiskunnasta ja sovitusta vaativasta synnistä?”
 
Vastaan armon olevan se ainoa asia, jonka yhä koen relevantiksi oman uskoni jättömaalla. Armo on se, mitä minulle on jäänyt, kun Jumala on lakannut olemasta isänä, auktoriteettina, huolehtijana ja elämän tarkoituksen takaajana. Ja seuraavaksi M₂ kysyy: ”Niin, mutta mitä tällainen armo sitten tarkoittaa?”
 
Nyt pääsemme takaisin alussa mainitsemaani seikkaan: siihen, ettei kristinusko ole minulle enää sisällöllinen kysymys. Toisin sanoen se, mitä ymmärrän armolla, ei palaudu kristilliseen pelastushistorialliseen kertomukseen tai synnin teologeemeihin, eikä teologia näyttäydy edes käypäisimpänä diskurssin muotona sikäli kuin kyse ei ole samalla myös ideologian kritiikistä.
 
Lienee kuitenkin syytä aloittaa käytännön tasolta, tässä tapauksessa vuoden 2012 paikkeilta. Noihin aikoihin olin alkanut irtautua helluntailaistyyppisestä fundamentalismista opillisesti. Karismaattisten piirien ohut ja älyllisesti köyhä raamatuntulkinta oli harmittanut siinä vaiheessa jo melkein 10 vuoden ajan, mutta nyt helluntailainen teologia kokonaisuudessaan alkoi kyseenalaistua, vauhdilla. Nuorisopastorille kerroin olevani ”uskonkriisissä”, ja keskustelumme lopputulos lähinnä alleviivasi kokemustani siitä, etteivät helluntailaisten opit kestä kriittistä tarkastelua.
 
Pelkkä oppikritiikki ei kuitenkaan kääntänyt minua uusille vesille. Olisin kenties pysytellyt kriittisenä helluntailaisena pidempäänkin, ellen samana vuonna olisi alkanut käydä läpi jonkinlaista hengellisen elämän vararikkoa, lyhyesti ilmaisten tapahtumaketjua, jossa hyvin selvällä ja yksiselitteisellä tavalla ymmärsin, ettei minulla ole Jumalalle mitään annettavaa, ei edes uskoa. Helluntailaistyyppinen suorituskristillisyys romahti kertarysäyksellä: tajusin, ettei minun tarvitse etsiä Jumalan tahtoa miellyttääkseni häntä, sillä ei ole mitään, millä voisin Jumalaa miellyttää. Klassisen luterilaisen tulkintakehyksen mukaan tulin todelliseen synnintuntoon. Paluuta ei ollut.
 
Armon kokemukseni oli siinä mielessä totaalinen, että voin väittää sen avaamien vapauden horisonttien tavalla tai toisella kannattelevan elämäntuntojani nykyäänkin. En väitä tietäväni, mistä lopulta on kysymys. Jos minulta tivataan jonkinlaista ”teologista kantaa”, sanon useimmiten päätyväni seuraavaan ajatukseen: Jos Jumala olisikin olemassa, hän pelastaisi ihmisen riippumatta siitä, mitä ja miten hän ajattelee, uskoo tai tekee. Armo on radikaali eettinen horisontti, niin radikaali, että arvelen sen ylittävän tavanomaiset etiikan kysymyksenasettelut. Armo on jotain reaalista, jotain minkä alkupiste on aivan suuren trauman lähituntumassa.
 
Armon idea on luullakseni suurempi kuin idea kärsimyksellä hyvitettävästä rikkomuksesta, siis idea siitä, että rikollinen voi ”sovittaa” tekemänsä pahan tietyllä määrällä kärsimystä. Tämä tarkoittaa, että mahdollisesti armon todellisuus on vähemmän sidoksissa perinteiseen uhrauksellisen sovituksen teologiaan kuin kristinuskon valtavirta ajattelee. En kuitenkaan edes yritä muotoilla ajatusta teologisesti koherentilla tavalla.
 
M₂ yleensä kysyy nyt: ”Mitä tekemistä tällä sitten enää on kristinuskon kanssa?” Ja totta onkin, että radikaali käsitys armosta voi herättää kysymyksiä tarpeesta identifioitua kristityksi. Teologisesti ja kaikkea muuta kuin koherentisti voisi ajatella, että missä tahansa uskonnossa, joka sisältää radikaalin armon loogisen muodon (idean riippumattomasta ”pelastuksesta” tai vapahduksesta eli armon toisperäisyyden), on jotain aidosti totuudellista.
 
Tästä pääsemme siihen, miksi edelleen pidän kristinuskosta ja ajatuksesta kristittynä olemisesta. En siksi, että ajattelisin kristinuskon tunnustusten ja narratiivien olevan totuuden rekisterin määritelty, ainoa ja yksiselitteinen sisältö, vaan koska kristinusko minun kohdallani, sattumalta ja historiallisten ehdollistumisten vuoksi, tuotti totuusvaikutuksen. Tätä ei pidä ymmärtää niin, että ajattelisin totuuden olevan puhtaasti subjektiivinen kategoria. En usko totuuteen niinkään muuttumattomana sisältönä kuin jonain, mikä on nimettävissä lähinnä vaikutustensa kautta, siis enemmän muotona kuin sisältönä. Psykoanalyyttisesti totuuden voi ajatella siksi, mikä horjuttaa ja häiritsee tiedettyä – toisin sanoen kriittiseksi liikevoimaksi, jonka vaikutuksen huomaamme uuden näkökulman avautumisena.
 
Armon kokemus ei minulle ollut ensisijaisesti intellektuaalinen uuden avautuminen. Sen kautta kykenin muodostamaan uudenlaisen suhteen syyllisyyteen, jota muutenkin kuin psykoanalyyttisessa mielessä voi pitää ihmisyyden perustunteena. Syyllisyys on yksi ahdistuksen nimistä, ja uudenlaisen syyllisyysperspektiivin kautta minun oli mahdollista työstää primaarisempaa ahdistusta, jota helluntailainen suorituskristillisyys ja neuroottinen autoritaarisuus oli monin tavoin ruokkinut.
 
Kun M₂ kysyy minulta, millainen on tosi raamatuntulkinta, vastaan nykyisin: Sellainen, joka avaa uusia horisontteja. Tässä mielessä ei ole vääriä tai oikeita tulkintoja. Helluntailaistyyppiselle hermeneutiikalle, sulkevalle lukutavalle, jonka piirissä vietin uskovaisen nuoruuteni, väärään ja oikeaan nojaavasta jaottelusta on luultavasti mahdoton luopua, mutta oman kokemukseni mukaan tätä on kuitenkin pidettävä totuudellisuuden saavuttamisen mahdollisuusehtona.
 

EDIT: Koska olen kirjoittanut näistä aiheista aiemminkin, laitan tähän pari linkkiä. Armosta olen kirjoittanut hiukan toisenlaisesta näkökulmasta täällä; Jeesuksen henkilöön ja toimintaan liittyvää pohdintaa löytyy täältä.