Ihminen on
singulaarinen: syvästi ainutlaatuinen ja mihinkään palautumaton. Koska
kuitenkin elämme identiteettien eli vertailun, samastumisen, aggression, egon, kateuden,
kilpailun ja peilien maailmassa, emme tule toimeen ilman kvantifikaatioita.
Viime kädessä esimerkiksi yhteiskunnallista valtaa määrittelevässä
vallitsevassa pyrkimyksessä saattaa koko todellisuus mitattavuuden piiriin
lienee pohjimmiltaan, eräässä mielessä, kyse tästä: identiteeteistä, vertailemisesta
ja samastumisesta, yleistettävyyden ja tunnistettavuuden nimeen perustuvasta
luottamuksesta.
Tämän rekisterin
kanssa yhtäaikaisesti ja läpäisevästi toimii kuitenkin myös toinen ulottuvuus, joka
on yhtä lailla rakenteellisesti välttämätön. Tämä ulottuvuus on symbolien sfääri:
kieli, poissaolon ja ei-minkään maailma, jossa asiat eivät tuotu ja tapahdu
kaltaisuuksien, vaan erojen muodostaman pelin kautta. Ihminen ei subjektina ole
tämän pelin haltija, vaan asettuu siihen tahdostaan riippumatta ollen sen
vietävissä (kuten lapsi syntyy tahdostaan riippumatta ja on tavallaan kielen
vietävissä aina kohdusta alkaen). Erojen järjestelmänä symbolinen taso ei kuitenkaan
itsessään ole mitään substantiaalista, sillä ero ei ole kaltaisuus tai
identiteetti. Eroa ei voi symbolisoida, sille ei ole paikkaa järjestelmässä. Se
on ylimääräinen ei-mikään, jolle läsnäolo on velkaa koko olemisensa.
Tästä seuraa,
että niin paljon kuin tahtoisimmekin hallinnoida ympärillämme leijuvia merkityksiä
vaikkapa kvantifioimalla ne – esimerkiksi vertailemalla omia kärsimyksiämme ja työtämme
toisen kanssa, kilpaillen, ylittäen, samastuen, uhrautumisen ja uhraamisen pääomasta
nauttien –, on kaikki tällainen hallinta tuomittua epäonnistumaan. Puhuessamme
jostain jonakin havaitsemme ja tuotamme identiteettejä, mutta koska puhe
(kieli) sinänsä on vain eron määrittämä symbolien leikki, on jokainen
havaitsemamme kaltaisuus aina jo samalla myös ”jotain muuta”, ei-minkään
mahdollistama ja korruptoima.
Kykymme ymmärtää
toista ei olekaan vain jonkinlaista kaltaisuuden tai vierauden tunnistamista,
vaan myös jotain samastumisen ja vieraantumisen tuolle puolen menevää: sen
tunnustamista, etteivät elämämme, nautintomme ja kärsimyksemme ole toistensa
kaltaisia olematta samalla mittaamattomasti toisistaan eriäviä ja eroavia; että
läsnä ollessaankin toinen on poissa, kaiken vertailevan ja samastuvan
kuvailumme ulottumattomissa, sillä asiat tai subjektit eivät viime kädessä ole
läsnä edes itselleen.
Tässä mielessä
esimerkiksi Jumala-usko – usko persoonallisen ja metafyysisesti olemassa olevan
ison Toisen läsnäoloon – on eräänlaista metakielestä unelmoivaa hallinnan
pyrkimystä, ratkaisu toisen poissaoloon ja puutteeseen. Metafyysinen Jumala on ”toisen
Toinen”, erojen ja symbolien tyhjän järjestyksen takana vellova rauhoittava
Logos, Järki ja läsnäolo. Näin ajateltuna sekä mystiikka että apologetiikka
ovat yhden ja saman kolikon kääntöpuolia, sillä molemmat edellyttävät metakielen
olemassaolon, mahdollisuuden päästä kielen ”tuolle puolen”.
Metakielen
ongelmakentästä käsin voi kysyä kysymyksiä kuten: ”Onko maailman ulkopuolella mieltä/tietoisuutta/Jumalaa?”
Tämä on suurten monoteististen uskontojen ja kristillisen apologetiikan kysymys.
Kristinuskon ”metafyysinen versio” katsoo uskonloikalla – tai apologetiikan
tapauksessa myös Logoksen loikalla – vahvistavansa toiseuden reaalisen taustan
täyttävän Toisen olemassaolon. Jos metakieltä ei ole, voi puolestaan kysyä,
onko olemassa mieltä/tietoisuutta/Jumalaa ilman maailmaa.
Hegeliläisen
ajatuksen mukaan asiasta voi puhua vain asian läsnäolon kieltämällä. Kun
ihminen kaataa puun veistääkseen siitä veneen, hän samalla kieltää annetun
annettuna. Vaikka puun jättäisikin kaatamatta, jo siitä puhuminen tai sen
ajatteleminen kieltää puun läsnäolon. Tämä ei tarkoita, että puu noin vain
lakkaisi olemasta, vaan pikemminkin, ettei puuta alun alkaenkaan ole ollut puuna
olemassa. ”Puu” on tapamme nimetä jonkin radikaali puute, ratkaista maailman
keskentekoisuus. Nimeämisen tai tunnistamisen aktissa puu tulee joksikin, mikä
on ollut olemassa. Tätä tulemisen ja olleena olemisen sidoksisuutta ja
simultaanisuutta ei voi purkaa kadottamatta samalla näkymää siihen, kuinka symbolinen
järjestelmä pelaa eroilla ja liu’uttaa identiteettejä pisteestä toiseen samanaikaisesti
sen kanssa, että miellämme asiat, merkitykset ja identiteetit suhteellisen
vakaina havaitsematta niiden liikkuvuutta muuten kuin tekemällä kielen vieraaksi
itsellemme.
Tämänkin tekstin
kiistaton vaikeaselkoisuus on olennaisesti seurausta sen pyrkimyksestä operoida
mahdottoman piirissä, siis ajatella ajattelua. Jotta tämä onnistuisi ”loogisesti”,
olisi oltava metakieli, pääsy kielen ja ajattelun (sillä ajattelua ei ole ilman
kieltä) tuolle puolen. Jo pelkkä hapuileva ja vaatimaton pyristely – jollaisesta
tässä ehdottomasti on kysymys – tuottaa tekstiin lukijan kannalta kiusallista
läpäisemättömyyttä. Kyse ei siten ole vain kirjoittajan ja lukijan didaktisista
tai hermeneuttisista kyvyistä, vaan itse ongelman rakenteesta.
Alussa mainittu
identiteettien, samastumisten, vieraantumisten ja vertailujen sfääri muokkautuu
rationaaliseksi ”järjestelmäksi” vain symbolisen tason kautta ja välityksellä.
Ilman symbolista tasoa suistuisimme psykoottiseen talouteen, jossa asioiden läsnäolo
on äärimmäisyydessään ekstaattista ja kauhistavaa ja jossa jokainen viesti
suunnattu suoraan minulle ja vain minulle, Jumalan valitsemalle Ainoalle, jonka
osana on perusneuroottisen kukatahansisuuden sijaan ääretön nautinto ja ääretön
ahdistus. ”Normaalikin” ihminen voi jossain määrin saada kosketuksen tähän
maailmaan unien ja hallusinaatioiden kautta; erona psykootikkoon on ”sairauden
tunnon” säilyminen, tietoisuus unesta unena, heräämisen väistämättömyys,
hallusinaation taju.
Identiteettien
maailmassa elävälle (siis meille kaikille) totuuden tunnistaminen merkitsee
paitsi totuuden tunnistamista jonakin, myös elämistä sen rakenteellisen
välttämättömyyden, ettei totuus ole kokonainen eikä mikään ole kaikki,
alistamana. Osaksi muuten juuri näiden asioiden pohdiskelu on saanut minut teoriankin
tasolla luopumaan täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan
olemassaolon uskosta sikäli kuin idea toisen Toisesta, joka tuntee minut täydellisesti,
kuuluu pikemminkin maailman hallinnan kuin maailman kysymisen piiriin. Erityisesti
lahkoympyröissä usko isoon Toiseen lisäksi muistuttaa logiikaltaan kiusallisesti
jonkinlaista psykoottista vakuuttumista, toisin sanoen identiteettiin liittyvää
varmuutta ja ylisamastumista.
Minulle mielekäs elämä
on jo kauan merkinnyt varmuuden hylkäämistä epävarmuuden hyväksi. Käytännössä
tämä tarkoittaa uskollisuutta kohtalolleni. Kohtalo ei ole korkeampien voimien
sanelema ennalta tiedetty tarkoitus ja päämäärä, vaan sattuma, johon olen tarttunut:
tie, jota kuljen, vaikken näe, odottaako sen varrella kurjuutta vai onnellisuutta.
Koska ihminen on singulaarinen, myös hänen tiensä on sitä. Sattuma ei päätä
mitään, mutta sattuman talouteen kuuluu, ettei ihminenkään päätä sattumasta
mitään, vaan valitsee (joko toiminnan tai jahkailun hyväksi) olennaisesti valintansa
”eettisyydestä” mitään tietämättä – ja tässä saattaa olla autenttisen
eettisyyden ydin: vastuun ottamisessa mahdottomasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan kommentteja. Toivon niiltä asiallisuutta ja mahdollisuuksien mukaan aiheessa pysymistä. Nimetön kommentointi on toistaiseksi mahdollista.