Sukellus syvään päähän

 
Ihminen on singulaarinen: syvästi ainutlaatuinen ja mihinkään palautumaton. Koska kuitenkin elämme identiteettien eli vertailun, samastumisen, aggression, egon, kateuden, kilpailun ja peilien maailmassa, emme tule toimeen ilman kvantifikaatioita. Viime kädessä esimerkiksi yhteiskunnallista valtaa määrittelevässä vallitsevassa pyrkimyksessä saattaa koko todellisuus mitattavuuden piiriin lienee pohjimmiltaan, eräässä mielessä, kyse tästä: identiteeteistä, vertailemisesta ja samastumisesta, yleistettävyyden ja tunnistettavuuden nimeen perustuvasta luottamuksesta.
 
Tämän rekisterin kanssa yhtäaikaisesti ja läpäisevästi toimii kuitenkin myös toinen ulottuvuus, joka on yhtä lailla rakenteellisesti välttämätön. Tämä ulottuvuus on symbolien sfääri: kieli, poissaolon ja ei-minkään maailma, jossa asiat eivät tuotu ja tapahdu kaltaisuuksien, vaan erojen muodostaman pelin kautta. Ihminen ei subjektina ole tämän pelin haltija, vaan asettuu siihen tahdostaan riippumatta ollen sen vietävissä (kuten lapsi syntyy tahdostaan riippumatta ja on tavallaan kielen vietävissä aina kohdusta alkaen). Erojen järjestelmänä symbolinen taso ei kuitenkaan itsessään ole mitään substantiaalista, sillä ero ei ole kaltaisuus tai identiteetti. Eroa ei voi symbolisoida, sille ei ole paikkaa järjestelmässä. Se on ylimääräinen ei-mikään, jolle läsnäolo on velkaa koko olemisensa.
 
Tästä seuraa, että niin paljon kuin tahtoisimmekin hallinnoida ympärillämme leijuvia merkityksiä vaikkapa kvantifioimalla ne – esimerkiksi vertailemalla omia kärsimyksiämme ja työtämme toisen kanssa, kilpaillen, ylittäen, samastuen, uhrautumisen ja uhraamisen pääomasta nauttien –, on kaikki tällainen hallinta tuomittua epäonnistumaan. Puhuessamme jostain jonakin havaitsemme ja tuotamme identiteettejä, mutta koska puhe (kieli) sinänsä on vain eron määrittämä symbolien leikki, on jokainen havaitsemamme kaltaisuus aina jo samalla myös ”jotain muuta”, ei-minkään mahdollistama ja korruptoima.
 
Kykymme ymmärtää toista ei olekaan vain jonkinlaista kaltaisuuden tai vierauden tunnistamista, vaan myös jotain samastumisen ja vieraantumisen tuolle puolen menevää: sen tunnustamista, etteivät elämämme, nautintomme ja kärsimyksemme ole toistensa kaltaisia olematta samalla mittaamattomasti toisistaan eriäviä ja eroavia; että läsnä ollessaankin toinen on poissa, kaiken vertailevan ja samastuvan kuvailumme ulottumattomissa, sillä asiat tai subjektit eivät viime kädessä ole läsnä edes itselleen.
 
Tässä mielessä esimerkiksi Jumala-usko – usko persoonallisen ja metafyysisesti olemassa olevan ison Toisen läsnäoloon – on eräänlaista metakielestä unelmoivaa hallinnan pyrkimystä, ratkaisu toisen poissaoloon ja puutteeseen. Metafyysinen Jumala on ”toisen Toinen”, erojen ja symbolien tyhjän järjestyksen takana vellova rauhoittava Logos, Järki ja läsnäolo. Näin ajateltuna sekä mystiikka että apologetiikka ovat yhden ja saman kolikon kääntöpuolia, sillä molemmat edellyttävät metakielen olemassaolon, mahdollisuuden päästä kielen ”tuolle puolen”.
 
Metakielen ongelmakentästä käsin voi kysyä kysymyksiä kuten: ”Onko maailman ulkopuolella mieltä/tietoisuutta/Jumalaa?” Tämä on suurten monoteististen uskontojen ja kristillisen apologetiikan kysymys. Kristinuskon ”metafyysinen versio” katsoo uskonloikalla – tai apologetiikan tapauksessa myös Logoksen loikalla – vahvistavansa toiseuden reaalisen taustan täyttävän Toisen olemassaolon. Jos metakieltä ei ole, voi puolestaan kysyä, onko olemassa mieltä/tietoisuutta/Jumalaa ilman maailmaa.
 
Hegeliläisen ajatuksen mukaan asiasta voi puhua vain asian läsnäolon kieltämällä. Kun ihminen kaataa puun veistääkseen siitä veneen, hän samalla kieltää annetun annettuna. Vaikka puun jättäisikin kaatamatta, jo siitä puhuminen tai sen ajatteleminen kieltää puun läsnäolon. Tämä ei tarkoita, että puu noin vain lakkaisi olemasta, vaan pikemminkin, ettei puuta alun alkaenkaan ole ollut puuna olemassa. ”Puu” on tapamme nimetä jonkin radikaali puute, ratkaista maailman keskentekoisuus. Nimeämisen tai tunnistamisen aktissa puu tulee joksikin, mikä on ollut olemassa. Tätä tulemisen ja olleena olemisen sidoksisuutta ja simultaanisuutta ei voi purkaa kadottamatta samalla näkymää siihen, kuinka symbolinen järjestelmä pelaa eroilla ja liu’uttaa identiteettejä pisteestä toiseen samanaikaisesti sen kanssa, että miellämme asiat, merkitykset ja identiteetit suhteellisen vakaina havaitsematta niiden liikkuvuutta muuten kuin tekemällä kielen vieraaksi itsellemme.
 
Tämänkin tekstin kiistaton vaikeaselkoisuus on olennaisesti seurausta sen pyrkimyksestä operoida mahdottoman piirissä, siis ajatella ajattelua. Jotta tämä onnistuisi ”loogisesti”, olisi oltava metakieli, pääsy kielen ja ajattelun (sillä ajattelua ei ole ilman kieltä) tuolle puolen. Jo pelkkä hapuileva ja vaatimaton pyristely – jollaisesta tässä ehdottomasti on kysymys – tuottaa tekstiin lukijan kannalta kiusallista läpäisemättömyyttä. Kyse ei siten ole vain kirjoittajan ja lukijan didaktisista tai hermeneuttisista kyvyistä, vaan itse ongelman rakenteesta.
 
Alussa mainittu identiteettien, samastumisten, vieraantumisten ja vertailujen sfääri muokkautuu rationaaliseksi ”järjestelmäksi” vain symbolisen tason kautta ja välityksellä. Ilman symbolista tasoa suistuisimme psykoottiseen talouteen, jossa asioiden läsnäolo on äärimmäisyydessään ekstaattista ja kauhistavaa ja jossa jokainen viesti suunnattu suoraan minulle ja vain minulle, Jumalan valitsemalle Ainoalle, jonka osana on perusneuroottisen kukatahansisuuden sijaan ääretön nautinto ja ääretön ahdistus. ”Normaalikin” ihminen voi jossain määrin saada kosketuksen tähän maailmaan unien ja hallusinaatioiden kautta; erona psykootikkoon on ”sairauden tunnon” säilyminen, tietoisuus unesta unena, heräämisen väistämättömyys, hallusinaation taju.
 
Identiteettien maailmassa elävälle (siis meille kaikille) totuuden tunnistaminen merkitsee paitsi totuuden tunnistamista jonakin, myös elämistä sen rakenteellisen välttämättömyyden, ettei totuus ole kokonainen eikä mikään ole kaikki, alistamana. Osaksi muuten juuri näiden asioiden pohdiskelu on saanut minut teoriankin tasolla luopumaan täydellisen ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaolon uskosta sikäli kuin idea toisen Toisesta, joka tuntee minut täydellisesti, kuuluu pikemminkin maailman hallinnan kuin maailman kysymisen piiriin. Erityisesti lahkoympyröissä usko isoon Toiseen lisäksi muistuttaa logiikaltaan kiusallisesti jonkinlaista psykoottista vakuuttumista, toisin sanoen identiteettiin liittyvää varmuutta ja ylisamastumista.
 
Minulle mielekäs elämä on jo kauan merkinnyt varmuuden hylkäämistä epävarmuuden hyväksi. Käytännössä tämä tarkoittaa uskollisuutta kohtalolleni. Kohtalo ei ole korkeampien voimien sanelema ennalta tiedetty tarkoitus ja päämäärä, vaan sattuma, johon olen tarttunut: tie, jota kuljen, vaikken näe, odottaako sen varrella kurjuutta vai onnellisuutta. Koska ihminen on singulaarinen, myös hänen tiensä on sitä. Sattuma ei päätä mitään, mutta sattuman talouteen kuuluu, ettei ihminenkään päätä sattumasta mitään, vaan valitsee (joko toiminnan tai jahkailun hyväksi) olennaisesti valintansa ”eettisyydestä” mitään tietämättä – ja tässä saattaa olla autenttisen eettisyyden ydin: vastuun ottamisessa mahdottomasta.