Lukijan pyynnöstä 5: Eräiden uskovaisten moraali

 
Olen kuullut monen entisen helluntailaisen (tai muuhun tiiviiseen uskonnolliseen yhteisöön kuuluneen) suusta ihmettelyä niin sanottujen ei-uskovaisten ”yllättävästä empaattisuudesta” ja ”uskovaisia kehittyneemmästä kyvystä ymmärtää elämän vastoinkäymisiä ja rosoisuutta”. Hiukan kitkerästikin on saatettu todeta, kuinka ”se naapurin ateisti tuli avioeron jälkeen halaamaan ja auttoi kaikissa käytännön järjestelyissä” – samalla kun oma hengellinen yhteisö juorusi, vaikeni, vetäytyi, tuomitsi ja hylkäsi.
 
Muuan lukijani pyysi minua hiukan pohdiskelemaan ilmiötä, joka – vaikkei tietenkään ole yleistettävissä kaikkiin ja kaikkialle – on oman kokemuksenikin mukaan niin yleinen, että sitä on hankala sivuuttaa.
 
Helluntailaisuus suosii tiivistä yhteisöllisyyttä ja raittiita elämäntapoja. Avioliiton ulkopuoliseen seksiin suhtaudutaan kielteisesti, samoin seksiin samaa sukupuolta olevien välillä. Helluntaikristityn on seurakuntaan kuuluakseen sisäistettävä lukuisia kirjoittamattomia ja lausumattomia ruumiin ja nautinnon kontrollia ylläpitäviä normeja. Moraalinen universumi voi sisältää jonkinlaista hämäryyttä ja monitulkintaisuutta, mutta muodostaa kuitenkin identifioitavan kokonaisuuden, jonka lähtökohta – Jumalan luomakunta ja sen järjestys – ei ole neuvoteltavissa. Jumalan luomisjärjestys ymmärretään positiivisena, harmonisena kokonaisuutena, jonka moraaliselle auktoriteetille (eli Jumalalle) uskovainen, Hengen valtaama ihminen antautuu vapaaehtoisesti, jopa mielellään.
 
Hengellinen yhteisö eli Jumalan seurakunta asettaa ihanteekseen apostolisen alkuseurakunnan harjoittaman ”pyhien yhteyden”. Tämä ihanneyhteisö on avoin, rakastava ja empaattinen: se ymmärtää erilaisuutta ja rohkaisee yksilöä näyttämään haavoittuvaisuutensa, avautumaan kivuistaan ja suruistaan. Se on putoavan hellä tukiverkko, kollektiivisen ja yksilöllisen luovuuden houkuttelija ja inspiroija, täynnä vajavaisuuteen, heikkouteen ja kurjuuteen kohdistuvaa ylenpalttista myötätuntoa.
 
”Täydellistä seurakuntaa ei ole”, sanottiin minullekin, kun olin jättämässä silloista kotiseurakuntaani, eikä kukaan tuntemani helluntailainen ole tästä toista mieltä. Yhteisöllinen elämä on toisinaan julmaa, ahdasta ja epätodellista – ainakin niille, joiden erilaisuus ei ole riittävän samanlaista. Ylimalkaisen heiton idea ei tietenkään ollut sen latteassa paikkansapitävyydessä, vaan lausutun truismin hämäävässä voimassa. ”Epätäydellisyys” nimeää leppoisan fetisistisesti yhteisön kyvyttömyyden seurata mestariaan edes julkilausutun moraalinsa alkeissa.
 
Kun irtauduin helluntailaisyhteisöstä ja löysin ystäviä seurakunnan ulkopuolelta, koin itsekin saavani laadullisesti aivan toisenlaista ymmärrystä osakseni kuin parhaimpinakaan seurakunta-aikoina. ”Maailma”, jota minut oli opetettu pitämään kalseana ja epäluotettavana, sai tuntemaan hyväksyntää ja kuuluvuutta, jonka olemassaolosta en ollut tajunnut edes haaveilla. Hävettävää oli paljon aiempaa vähemmän. Moraalittomuus ei selvästikään tehnyt ihmisistä hirviöitä. Sen sijaan alkoi näyttää siltä, että moraali teki.
 
Kerron kuvaavan esimerkin irtautumiseni alkuvaiheesta. Noihin aikoihin kamppailin kasteen ja seurakunnan jäsenyyden problematiikan kanssa: yhtäältä olin oppinut Jumalan hyväksyvän ihmisen sellaisenaan, toisaalta tiesin, ettei kotiseurakuntanikaan suostunut kastamaan ihmistä, joka juopotteli, harrasti homoseksiä tai eli avoliitossa. Se, mikä kelpasi Jumalalle, ei kelvannut hänen omilleen. Kun kyselin perusteluja seurakunnan johdolta, vastaus meni suunnilleen niin, että ”maailmalle on näytettävä moraalista esimerkkiä, ei täällä voi elää kuin pellossa”.
 
Ideologiakriittisen tulkintani mukaan kyse ei ole niinkään moraalisesta esimerkistä ympäröivälle maailmalle kuin omalle laumalle: epäilyttävän aineksen ulkopuolelleen sulkevassa järjestyksessä ja kurissa yhteisö tunnistaa itsensä omassa yhtenäisyydessään. Sama logiikka toimii helluntailaisten piirissä suositussa ”kristillisessä rockmusiikissa”. Artistit ikään kuin ”julistavat evankeliumia maailmalle”, mutta esiintyvät tosiasiallisesti melkein yksinomaan kristillisen kentän omissa tapahtumissa, uskovaisten bileissä. Omilta helluntailaisajoiltani muistan sen, että ”kristillisen” ja ”maallisen” välinen eronteko koettiin musiikissakin usein olennaisena. Se, ettei mikään absoluuttinen erottelukriteeri toiminut, tuntui vain lisäävän lokeroinnin tarvetta.
 
Selkeää moraalista universumia uhkaa aina saastuminen. Huomattavan suuri osa helluntailaisten pastorien saarnoista keskittyykin varoittamaan laumaa ”harmaista alueista”, jotka voivat olla melkein mitä vain maallisesta musiikista joogaan, tupakoimiseen tai saunakaljaan. Samaan aikaan liikkeen sisäistä katu-uskottavuutta tavoittelevat nuorisokampanjat pohtivat vakavissaan, kuinka rakentaa siltoja ”meidän” ja ”maailman” väliin aukeavan kuilun yli. Tämä kuilu mielletään perustavanlaatuiseksi. Ilman kuilua ei ole ”meitä”.
 
Identiteettipoliittiset eronteot ja nautintoa ja ruumiinkulttuuria säätelevä moralismi ovat toki kuuluneet kristinuskoon jo apostolien päivistä alkaen – aivan kuten ne ovat kuuluneet kaikkialle, missä jokin ryhmä tai kansakunta pyrkii ylipäätään selviytymään ryhmänä tai kansakuntana, välttämään sulautumista ja katoamista. Kristinuskon tapauksessa kiinnostavaa on tietenkin se, ettei identiteettipoliittinen tulkinta jää tradition viimesijaiseksi nimittäjäksi. Siinä missä fundamentalistinen ajattelu haluaa rajata ateismin uskonyhteisön ulkopuolelle, osoittaa kulttuurihistoria ateismin kuuluvan kristinuskon ytimeen sen olennaisena liikemomenttina.
 
Erojen absolutisointiin ja ulkopuolelle sulkemiseen perustuva fundamentalismi ei ole pelkkä kristinuskon loinen sen enempää kuin ateismi olisi sen looginen vastakohta. Kristinuskon kuilumainen ja jännitteinen perusta – ristinkuolema ja Jeesuksen outo kutsumus, joka huipentuu ateistisessa ”miksi minut hylkäsit” -huudossa – mahdollistaa jo itsessään monenlaiset toisensa kumoavat dogmatiikat. Jos helluntailaisuuden historiallinen tausta on yhtäältä valistuksen ”järkeisuskoa” myötäilevässä voluntarismissa, voi oman ideologiakriittisen ja filosofisen tulkintani paikantaa Lacaniin ja mannermaiseen ajatteluun.
 
Palataan alkuun. Harhailevan tekstini lähtölaukauksena oli simppeli ja monessa yhteydessä tutuksi tullut kummastelu: miksi juuri korkeinta moraalia julistavat ihmiset (kuten helluntailaiset) tuntuvat usein toimivan kaikista epäempaattisimmin ja ymmärtämättömimmin, kun kohtaavat vaikkapa alkoholistin tai homoseksuaalin, erityisesti omiensa joukossa? (Eiväthän kaikki voi olla anankastisia persoonallisuuksia.)
 
Kysymystä on pidettävä oikeutettuna juuri sikäli kuin se väistämättömistä yleistyksistä huolimatta tavoittaa todellisen kokemuksen. Lisäksi olen itse kuulunut tähän joukkoon. Tiedän, millaista on olla ”oikeaa uskoa ja elämäntapaa” vaativa moralisti. Ne ystäväni, jotka ovat tunteneet minut ajalta ”ennen” ja ”jälkeen”, muistavat yhä oudon takakireyden ja vaateliaisuuden auran, jota en tuolloin itse kyennyt havaitsemaan ja joka helluntailaisuudesta irtauduttuani on kadonnut. Moraalinen tuomitseminen ei useinkaan vaadi sanallista julistusta. Ilmeen ja olemuksen jäykistyminen (vaikkapa vierustoverin korkatessa yllättäen oluen tai tullessa ulos kaapista) saattaa joskus kertoa olennaisen. Hankalan asetelmasta tekee se, ettei ”helluntailainen takakireys” tyypillisesti tunnista itseään muuna kuin ”uskovaisen oikeana elämäntapana”, ellei kyse ole jonkinlaisesta äärimmäisyydestä.
 
En ole kiinnostunut puolustamaan ateismin moraalista ylemmyyttä, sillä mikään ei varsinaisesti viittaa sellaisen olemassaoloon. Olen tavannut avoimia ja empaattisia helluntaikristittyjä kuten moraalinsa kovettamia ateistejakin; jossain mielessä ratkaisevalta näyttää se, millaisen yhteisöllisyyden ja identiteettipolitiikan kanssa ollaan tekemisissä. Pohdinta jää väistämättä vajaaksi ja epätyydyttäväksi, enkä tunnu tavoittavan pistettä, jota lähdin etsimään. Jään pakostakin liikkeeseen.