Äärettömyyksien äärellä

Merkintöjä luterilaisuudesta, armosta ja maailmasta
 

Helluntailaisuuden piirissä tyypillisen ”suorituskristillisyyden” jälkeen, 2010-luvun puolivälin tietämillä, tuntui ihanalta elää hetki todeksi luterilaista pastoraalia, jossa syyllisyys on ääretöntä, mutta kuitenkin täysin armahdettua. Sain olla romuna ja hylkynä, eikä Jumala ollut vaatimassa edes minimaalisesti otollista tahtotilaa. Armo oli yhtä laaja kuin lankeemuskin, kaikkialla.
 
Liityin kansankirkkoomme keskusteltuani 45 minuuttia paikallisen seurakunnan papin kanssa. Mitään kummempia ei tarvittu, sillä olin jo ehtinyt perehtyä tarvittavaan dogmatiikkaan ja hyväksyin edellytetyt uskonkappaleet. Elinvoimani paloi säästöliekillä, vitaalisesta substanssista ei ollut tietoakaan.
 
Erosin kirkosta viime vuoden lopulla, vieraantuneena, vailla protestia tai närkästystä. Pidän edelleen luterilaisuuteen kuuluvasta ajatuksesta armon rannattomuudesta, siitä, että kirkon seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Symppaan tapaluterilaisuutta, jossa keikutaan armon varassa ja eletään sekulaarin huolettomasti, ilman erityistä ”uskovaisen elämäntapaa”. Joidenkin kirkonsisäisten herätysliikkeiden meiningissä olen tosin havaitsevinani helluntailaisuudesta tuttua takakireyttä, yliminä-Jumalan tutun ja vaativan läsnäolon.
 
Masennus oli – ainakin minulle – identiteetin katoamista, havaintojen supistumista olemattomiin, eräänlaista harhailun loppumista. Kuten toisaalla kirjoitan: ”Masentunut ihminen ei harhaile, vaan kulkee suoraa sumuista tietä myöten näkemättä muuta kuin tuon tien kaikessa säälimättömässä suoruudessaan. Kaikki on pelkkää tasaista kulkemista, ei polkuja missään, metsä on ummessa ja läpinäkymätön ja siinä sinä vain kuljet, tietä joka sinulle on osoitettu, vailla mahdollisuutta lähteä haahuilemaan, vailla kykyä leikkiä ajalla, ihmetellä outoa todellisuutta jonkin pikkupolun vartta koluten, itseään kadottaen. Niin: masentunut ihminen on jatkuvasti tietoinen siitä, että on minä.”
 
Luterilaisuuden vaikutus tähän kaikkeen oli kahtalainen. Yhtäältä koin helpotusta, että saatoin olla romuna ”luvan” kanssa. Helluntailaisten voittosaatto-Kristus sai mennä menojaan; minua kiinnosti vain ristillä riippuva säälittävä, hervottomaksi piesty orja. Sekin tuotti outoa tyydytystä, kun sain ajatella olevani yksi pieksijöistä. Armon rajattomuus kattoi kaiken. Tiesin joka ajatuksellani perseraiskaavani Kristusta, mutta armo opetti minua muistamaan, että tämäkin työntö on anteeksiannettu. (Vulgaari kuvasto on tässä kohdin välttämätöntä: nähkää Kristus hirviömäisessä reaalisuudessaan, joka on teidän reaalisuuttanne. Kyllä, te olette se sadisti ja sodomiitti, joka häpeämättä raiskaa Jumalan poikaa pelkällä olemassaolollaan.)
 
Toisaalta huomasin, ettei identiteettiä voi rakentaa lain ja evankeliumin äärettömän velan ja äärettömän anteeksiannon välisen kuilun päälle: identiteetti tarvitsee positiivisen lähtökohdan, myönteisen viitepisteen, vaikka toimisikin kuilun päällä. Olin aina syyllinen, vaikkakin armahdettu syyllinen. Armon ja velan dialektiikka vapautti, mutta ainoastaan säilyttämisen ja kumoamisen kaksoisliikkeellä, jossa syyllinen säilyy itsessään syyllisenä armon asettuessa tuon syyllisyyden peitteeksi.
 
Luterilainen saattaisi huomauttaa aiheellisesti, ettei tämä tarkoita fatalistista alistumista jollekin perimmäiselle eksistenssin ahdistukselle. Onhan sentään maallinen ja taivaallinen, ja eikö rajaton armo vapautakin elämään maan päällä oman näköistään elämää, joka Kristuksen läpi katsottuna on arkisuudessaan pyhää?
 
Perusongelma kuitenkin säilyy. Pyhyydessään tuhoavan ja orjamaisuudessaan armahtavan Jumalan kaksinaisuus, lain ja evankeliumin toinen toisensa läpäisevyys, muodostaa ääretöntä velkaa edellyttävän ratkeamattomuuden. Jumalan edessä en koskaan voi olla subjekti, vaan ainoastaan passiivinen kohde, jonka ainoa osa on puhtaan vastaanottava. Äärettömässä syyllisyydessäni pysähdyn ristin juurelle ja otan vastaan äärettömän armon. Jos tämä vapauttaakin elelemään maallisissa huolta vailla, jää perimmäiseksi tasoksi kuitenkin subjektiuden kieltäminen. Subjektius on immanenttia, objektius transsendenttia.
 
Käytännön elämän tasolla tämä voi johtaa, ainakin jos on melankoliaan taipuvainen kuten minä olen, eräänlaiseen surumieliseen, ahdistuksen sävyttämään outoon mielentyyneyteen, jossa tuonpuoleisuus yhdistyy tämänpuoleisuuteen ja tuottaa passivoivaa fatalismia, joka ilmastonmuutoksen, fasismin ja kapitalismin edessä huokailee ”ihmisluonnon pahuutta” ja kokee vilpitöntä taivaskaipuuta.
 
En hetkeäkään epäile, ettei tämä käytännöllinen ristiriita ja fatalismi ole kaikin tavoin systemaattisesti ja teologisesti sovitettavissa. Tunnenhan luterilaisen dogmatiikan paremmin kuin auttavasti, ja ihailen monia sen saavutuksia; erityisesti kunnioitan Lutherin teologista ja dialektista nerokkuutta, hänen kykyään jäsentää lain ja evankeliumin suhde kaikessa jännitteisyydessään, tinkimättömästi. En myöskään väitä, ettei olisi mahdollista elää ajatellen olevansa äärettömässä velassa rimpuileva armon kohde samalla, kun nauttii maallisempaa laatua olevasta subjektiudestaan hunajan ja viinin äärellä. Minun kohdallani tämä ei vain toimi.
 
Masennuksesta nouseminen on tulemista subjektiksi, vitaaliseen substanssiin tarrautumista, aukon repimistä jätekasaan, jonka sisuksista elävän veden virrat kuohuvat yli ja saavat elämän taas tuntumaan. Subjektiksi tuleminen ei välttämättä ole yhtä kuin minänä oleminen, pikemminkin päinvastoin: toimiessaan subjektina ihminen unohtaa olevansa minä. Hän toimii maailmassa, yhtyy sen eksistenssiin, kääntyy pois sisäisyydestään ja sen ahdistavuudesta.
 
Tiedän luterilaisia, joille perimmäinen armon objektina oleminen ei ole ristiriidassa käytännöllisen elämän subjektina-olemisen kanssa. Armo on heidän ankkurinsa, eikä heille tuota ongelmaa kävellä Kaikkivaltiaan laatimalla näyttämöllä, osana suurta pelastushistoriaa, jonka loppu on Subjektin (muttei objektin) täydellisessä tiedossa. Ajatus tuo turvaa ja varmuutta, eikä turvan ja varmuuden haluamisessa ole mitään vikaa.
 
Minun kohdallani luterilaiseen ajatteluun kuuluva velkakeskeinen armon äärettömyys törmäsi lopulta siihen, etten yksinkertaisesti kykene elämään subjektina, jonka subjektius jää jossain perimmäisessä mielessä ”säilyttäen kumotuksi” dialektiikan huipuksi, silkaksi kohteena olemiseksi. Vaikka esimerkiksi helluntailaisuus onkin ratkaisevinaan tämän ongelman korostamalla ”tahdon ratkaisun” vaikutusta ja tekemällä uskosta päätöksen asian, se jää samaan ongelmakenttään: viime kädessä olemme alemman tason toimijoita isä-Jumalan ohjaamassa maailmanhistoriassa. Loppu on tiedossa, vaikkei juuri meidän tiedossamme.
 
Tämä toimimattomuus ei ole minulle vain älyllinen kysymys, vaikka on se sitäkin. Kyse on kuitenkin myös jonkinlaisesta elämään liittyvästä peruskokemuksesta: varmuuden sijaan on seurattava epävarmuutta, etsittävä vapauden valtakuntaa ilman syyllisyyttä, moraalia kuunnellen, mutta sille alistumatta. Haluan etsiä rajaseutuja, paeta, leijua kuilun päällä jatkuvassa subjektiksi tulemisen tilassa. Subjektin sisältö on virtausta ja liikettä, maailma on läpikulkua, mittaamaton, eräässä mielessä ulkopuoleton (siksi ateismi): ei ole mahdollista asettua maailman ulkopuolelle. Ei ole mahdollista sanoa kaiken olevan jotakin, ei ole mahdollista lausua ainuttakaan kaikkeen liittyvää totuutta, joka ei olisi samalla itsensä epä-totuus; joten ei ole mahdollista, että olisi jokin totuus, jonka sisältö olisi ajan ja muuttumisen tuolla puolen.
 
Maailma ei ole kokonaisuus, jonka ulkopuolella on perimmäinen todellisuus ja ultimaattinen Jumala-subjekti. Armo ei voi olla äärettömän syyllisyyden ääretön sovitus, eikä subjektina oleminen voi merkitä jotain rajattua olemista etukäteen luodulla näyttämöllä, joka koostuu syyllisistä ja armahdetuista syyllisistä. Jos näin on, maailma jää totaliteetiksi, jota määrittelevät syyllisyys, velka, synti, sovitus ja näiden ehdollistama kovin porvarilliselta kalskahtava moraali – moraali, jossa on kyse omistussuhteista.

Elämä on ratkeamatonta, mutta jos tämän ratkeamattomuuden nimeää laiksi ja evankeliumiksi (ja näiden väliseksi jännitteeksi) perimmäisen todellisuuden mielessä, on jo siirrytty radikaalista ratkeamattomuudesta teologian ja dogmatiikan alueelle. Sinne, missä maailmaa katsellaan ulkopuolelta käsin, kokonaisuutena, ”luomistyönä”.
 
Luomistyö maailma tosin onkin, mutta jatkuvasti tekeillä oleva, itseään uusintava ja kieltävä ja kieltäen uusintava, uusintaen kieltävä. Yhteinen, eikä missään – edes Jumalan – nimessä kenenkään omistuksessa.