”Uskonnollisuus” ei ole sellainen ajatteluun kuuluva orientaatio tai
piirre, joka jollain erityisellä tavalla määrittelisi vaikkapa matalasti
koulutettujen ihmisten järkeilyä ja jonka laaja opiskelu ja lukeminen sitten
kitkisi pois tiedon määrän ja kriittisyyden lisääntyessä. Jos käy teologian
laitoksella kuuntelemassa alan asiantuntijoita, yksiselitteinen vastaus on,
ettei data tue tällaista käsitystä. Pikemminkin juuri korkeasti koulutettujen
keskuudessa esiintyy (yllättävän) paljon uskonnollisuutta.
Samainen data vihjaa myös, ettei sekularisaatio ole koskaan ollut
niin merkittävä uskonnollisuuden vastavoima kuin toisinaan ajatellaan.
Perspektiiviharha syntynee ainakin osaksi uskonnon privatisoitumisesta ja sen
katoamisesta julkisen kielen sfääristä. Kokoavasti voi sanoa, ettei ole syytä
ajatella ihmisen olevan nykyään keskimäärin sen vähemmän uskonnollisempi kuin
aiemminkaan.
Oman kokemukseni pohjalta käsitys siitä, ettei korkea koulutus muodosta
minkäänlaista itsestäänselvää uhkaa esimerkiksi tunnustavalle
kristillisyydelle, saa vahvaa tukea. Vaikuttaa pikemminkin olevan niin, että
uskonnollisen orientaation yksilöllinen merkitys määrittyy paljolti ainakin
suhteessa siihen, missä määrin juuri ”uskonnon kieli” tai uskonnon tarjoama
viitekehys näyttää tekevän oikeutta omalle todellisuuskokemukselle – toisin
sanoen kykeneekö se jäsentämään maailmaa relevanttien ja elävien
kysymyksenasettelujen kautta vai merkitseekö ”uskonto” yksilölle jotain, mikä
on vanhentunutta ja psykologisesti epäuskottavaa.
Ei esimerkiksi ole lainkaan harvinaista, että korkeasti oppinut (ja
miksei oppimatonkin) ihminen kiistää uskonnollisen orientaation relevanssin
ikään kuin uskonnossa olisi kyse jonkinlaisesta totaliteetista, joka on
jo aikoja sitten menettänyt kykynsä puhutella todellista ajattelua ja edustaisi
nykyisellään vain yhtä viralta pantua ”todellisuuteen pakotettua järjestystä”
muiden reliikkien joukossa. Tälle asenteelle on leimallista yksinkertainen
metafysiikasta kieltäytymisen ele: akateeminen debatointi Jumalan
olemassaolosta näyttäytyy kokonaisuudessaan irrelevanttina, eikä kieltäjän
tarvitse punnita osapuolten argumentteja niiden rationaalisuuden mukaan, koska
koko keskustelu käsitteellistyy diskursiivisena pelinä, joka kuuluu aivan
tietynlaiseen (vanhentuneeseen) viitekehykseen.
Asetelma ei tietenkään ole lainkaan yksinkertainen. ”Uskonto” ja
”uskonnollisuus” ovat käsitteitä, joiden sisällöstä ei vallitse minkäänlaista
olennaista yksimielisyyttä tieteellisen järkeilyn piirissä. Uskontotiede on jo
pitkään tunnustanut, ettei uskontoa ole mahdollista määritellä
yksiselitteisesti eikä se sellaisena muodosta mitään selkeärajaista
tutkimuskohdetta. Sanoa olevansa ”uskonnollinen” ihminen jää helposti lähes
sisällyksettömäksi arkikeskustelun termiksi – samoin kuin ”uskonnottomuuskin”.
Yleensä erotteluun viitataankin lähinnä silloin, kun on tarkoitus ilmaista
suhdetta uskonnon institutionaalisiin muotoihin.
Ihminen voi toki väittää olevansa uskomatta mihinkään, mutta jos
väitteen tulkitsee kapean kirjaimellisesti, se kumoaa itsensä:
johdonmukaisuuden nimissähän on uskottava ainakin omaan väittämäänsä; on
uskottava, että on olemassa päteviä syitä olla uskomatta mihinkään, mikä
puolestaan analyyttisesti merkitsee positiivista uskomusväittämää uskon,
että P. Niinpä tämäkin väittämä viittaa yleensä yksilön skeptisyyteen
kaikkia julkisia ideologioita (mukaan lukien institutionaaliset uskonnon
muodot) kohtaan, ei omaan skeptisyyteen kohdistuvaan perustavaan epäuskoon.
Mitä enemmän kristinusko yhdistyy mielikuviin jostain vanhentuneesta, velton
liberaalista, tekopyhästä, sortavasta ja pönäkän institutionaalisesta, sitä
vähemmän se luultavasti onnistuu ketään puhuttelemaan. Heimologiikalla toimiva
fundamentalismi puolestaan vetoaa ainakin addikteihin ja äärimmäisen selkeää
maailmankatsomusta tavoitteleviin, mutta karkottaa keskuudestaan ne, jotka
näkevät epäilyn torjumisessa psykoottisen vakuuttumisen sävyjä. Jos kristinusko
puhuttelee – eli kykenee tarjoamaan todellisia elementtejä koherentin ja
älyllisen koettelun kestävän maailmankäsityksen muodostamiselle – sen on
käytännössä puhuttava näiden kahden ”ääripään” ohitse tai sitten kumottava ne.
Mielikuvitusta ja rationaalisuutta on turha asettaa vastatusten. En usko
ihmisen olevan pohjimmiltaan irrationaalinen, jos kohta emme läheskään
aina vaikuta kykenevän kovin rationaaliseenkaan toimintaan. Mielikuvitus – eli
hyvin täsmällisesti ilmaisten kyky operoida mielikuvilla – ei joka tapauksessa
toimi mitenkään perustavanlaatuisessa mielessä irrationaalisesti: mielikuvat
voivat olla loogisia tai epäloogisia, tosia tai epätosia.
Kun puhutaan siitä, mitä ihminen ”pohjimmiltaan” on, ei liene mahdollista
väistää kysymystä alkuperästämme. Ja jos maailman alkuperä on ei-tietoinen ja
ei-moraalinen, on helppo päätyä näkemykseen lajimme perustavanlaatuisesta
irrationaalisuudesta. Tällöin mielikuvastokin ohjautuu korostamaan ja havaitsemaan
niitä ihmisyyden elementtejä, jotka näyttävät puhuvan irrationaalisuusolettaman
puolesta. Itse pidän tällaista olettamaa epäuskottavana samaan tapaan kuin
väitettä maailman pohjimmaisesta tarkoituksettomuudesta. En kuitenkaan kiistä
siihen liittyvien mielikuvien vakuuttavuutta. Vallitsevassa sosiaalisessa
kuvastossa, joka on ehtinyt kehittyä useamman vuosisadan ajan, näkemys tuntuu jopa
intuitiivisesti paikoin itsestäänselvältä.
Tämä ei tarkoita, että kyseinen käsitys olisi kovin selitysvoimainen.
Pikemminkin se toimii tyypillisesti siten, että alkuperäselitysten puute vain lakkaa
olemasta ongelma, joka vaatii vastausta. Omalla kohdallani huomasin
kristinuskon alkavan puhutella uudelleen vasta, kun jouduin tunnustamaan, että
on tarpeen arvioida tarjolla olevia vastauksia moraalin alkuperälle, siis vastausta kysymykseen siitä, miten ylipäätään on mahdollista, että olemme moraalisia olentoja.
Mikään moraalia selittävä teoria, joka edellyttää fenomenologisen
lähtökohdan hylkäämistä, ei ole johdonmukainen, jos se ei kykene esittämään
vaihtoehtoisia käsitteitä, jotka tekevät vähintään samassa määrin oikeutta
nykyiselle ihmisyyden kokemuksellemme kuin ne, jotka tällä hetkellä ovat
käytössämme. Toisin sanoen niin kauan kuin on tarkoitus selittää
inhimillistä kokemusta moraalista ei-antroposentrisesti, teoriaa ei voi
oikeuttaa yksinomaan antroposentrismin kiistämiseen vetoamalla, sillä tällöin
kyse on vain kehäpäätelmästä. Ei-antroposentrisen, esimerkiksi naturalistisen,
selityksen on siis kyettävä vastaamaan kysymykseen siitä, miksi ”antroposentriset
käsitteet” (kuten hyvyys, totuus ja kauneus) tulisi hylätä, jos samalla kuitenkin
on tarkoitus selittää inhimillinen kokemus niistä.
Vastaukseksi ei riitä usein tarjottu analogia, jonka mukaan esimerkiksi havaittu
väri on ”todellisuudessa” vain valon aallonpituutta ja jolloin esimerkiksi
hyvyys tai kauneus näyttäytyvät samaan tapaan ”redusoituvina” ominaisuuksina.
Tämä edellyttäisi hyvyyden tai kauneuden alkuperän tuntemista ja niiden
syntymekanismin jäsentämistä esimerkiksi niin, että olisi olemassa jokin
tieteellinen koe, jolla hyvyyden kehkeytyminen inhimilliseksi havainnoksi olisi
osoitettavissa. Moinen koe on tuskin edes periaatteessa mahdollinen, sillä jo
toimivan koeasetelman laatiminen edellyttää tieteentekijältä vähintään
implisiittisiä moraalisia premissejä ja taustauskomuksia, jotka vastaavat
kysymyksiin kuten ”miksi tämä on tärkeää” tai ”millä tavoin tämä edistää hyvää”
– huolimatta siitä, tiedostaako koetta laativa yksilö näiden premissien ja
uskomusten olemassaoloa. Vähintäänkin ne ovat olemassa jo tiedeyhteisön
tasolla, ”tieteen tehtävänä”, tieteen moraalisena ihanteena ja filosofisena
itseymmärryksenä, joita ilman tiede tieteenä ei ole mahdollinen.
Niinpä samalla, kun alkoi vaikuttaa ilmeiseltä, ettei luonnontiede sen
enempää kuin naturalistista projektioteoriaa jatkojalostava mannermainen
ideologiakritiikkikään kykene tarjoamaan edes alustavaa selittävää viitekehystä
moraalin olemasaololle, ajauduin pohtimaan kristinuskon selitysvoimaa, sen
kykyä muodostaa koherentti ja johdonmukainen alkuperäselitys moraalin olemassaololle
– riippumatta siitä, onko selitys tosi vai ei. En edelleenkään ole varma
kristinuskon tarjoaman vastauksen totuudellisuudesta (toisin sanoen en voi olla
jatkuvasti sitä epäilemättä); voin vain omasta puolestani todeta pitäväni sitä
toistaiseksi selitysvoimaisimpana metafyysisenä paradigmana. Toisin sanoen
kristinusko merkitsee minulle tässä mielessä traditiota ja viitekehystä, josta
käsin totuuden, hyvyyden ja kauneuden kaltaiset maailmaan kuuluvat ominaisuudet
näyttäytyvät ymmärrettävinä ja ei-arbitraarisina, minkä lisäksi ko. paradigma
tarjoaa selityksen sille, miksi ne eivät ole arbitraarisia. Vastaava ateistinen
paradigma olettaa tyypillisesti arbitraarisuuden, muttei kykene selittämään
sitä, vaan pikemminkin vaatii – tietenkin totuudenmukaisuuden nimissä – koko
fenomenologisen premissin kumoamista ikään kuin ”antroposentrismi” sellaisenaan
olisi tae kysymyksenasettelun harhaisuudesta.
Ymmärrän siis hyvin, ettei kristinusko puhuttele, mikäli se näyttäytyy
vain yhtenä ”todellisuuteen pakotettuna järjestyksenä” tai ”projektiona” muiden
joukossa ja varsinkin mikäli lähtökohtana on idea ”erilaisten moraalisten
järjestysten” pohjimmaisesta mielivaltaisuudesta (siinä merkityksessä, että
olisi mahdollista ”järjestää” moraali lukemattomin toisiinsa nähden
perustavasti ristiriitaisin tavoin, esimerkiksi niin että maailmassa A lasten
kiduttaminen on moraalinen hyve ja maailmassa B ehdottoman väärin). Vaikka idea
on omasta mielestäni harvinaisen epäuskottava, se on jo kauan kuulunut
kulttuuriseen kuvastoomme, joka määrittelee sitä, mitä kulloinkin pidämme
mahdollisena uskoa.
Kristinuskon muinoin hallitsemassa maailmassa merkillepantavaa oli, että
juuri kristinuskon tuottama sosiaalinen kuvasto teki ateismista laajassa
mielessä älyllisesti uskottavaa. Ateismi oli deismin melko looginen johtopäätös:
kun maailma oli ensin hahmottunut Jumalan insinööritaidon näytteenä, suljettuna
mekanismina, tuli uskottavaksi ajatella, ettei mekanismin takana ollut mitään insinööriä.
Kulttuuristen mielikuvien tasolla William Paleyn kelloseppäargumentin näyttävä
epäonnistuminen oli merkittävä ”sekulaarin järjen” voitonsymboli.
Uusateismin paljastuttua etupäässä 1800-luvun skientistiseksi reliikiksi
– sen osoittauduttua kyvyttömäksi vastaamaan paitsi uuden aallon apologeettiseen
että vanhempaan postmoderniin kritiikkiin – ei oikeastaan tunnu kovin
yllättävältä, että uskonnollisuus elää ja voi hyvin myös sivistyneistön
keskuudessa. Jos mielikuvien yhteys järkeen katkeaa liian näkyvästi, voi aiemmin
kovin muodikas metafysiikan hylkääminen alkaa tuntua yhtä dogmaattiselta kuin tuo
hyljeksitty ja vanhentunut metafysiikkakin. Tai sitten voi käydä niin kuin
minulle, jota metafysiikka alkoi kiinnostaa uudelleen juuri siksi, että sen
vastustaminen oli muuttunut älyä velvoittavaksi itsestäänselvyydeksi.