Kristinusko ja metafysiikka: kristillisyys ilman ikuisia totuuksia?

Johdanto

 

Näiden pohdintojen lähtökohtana on eräänlainen nietzscheläinen kristinuskon tulkinta: kristillisyys ilman ikuisia totuuksia. On myös syytä korostaa, että erotan totuuden ja tiedon rekisterit toisistaan. Totuus ei ole tietämisen varmuutta, eikä se hallitse konteksteja, joissa ilmenee, vaan ”kontaminoituu” niistä ja käy läpi ennakoimattomia muutoksia. Kristinuskon historia tavallaan tukee tätä. Alkuaikojen seurakunta pyhitti ajatuksia, jotka keskiluokkaiselle nykykristitylle ovat tyystin vieraita; Jeesuksen toiminnassa oli usein piittaamatonta anarkismia; Raamattu on moniselitteinen, ja kuva Jumalasta elää sen sisälläkin. Vanhan testamentin mustasukkaisesta heimojumalasta on pitkä matka Johanneksen evankeliumin abstraktiin Logokseen. Ja niin edelleen.

 

Mikään alla esitetystä ei myöskään pyri osoittamaan traditionaalisia kristinuskon tulkintoja virheellisiksi, vaan tarjoamaan vaihtoehtoisen ja uskottavan näkökulman, joka kyllä on dekonstruktiivinen ja harhaoppinen, muttei sattumanvarainen tai relativistinen.

 

Jumalan toisin olemisesta voi näet päätellä johdonmukaisesti siihen, miksei Jumalaa – sen enempää kuin Jeesusta tai Raamattuakaan – ole tarpeen asettaa ajattelun ja elämän auktoriteetiksi vain, jotta voi käydä kristitystä. Tämä ei ole liberaalia, vaan nietzscheläistä ajattelua sanan varsinaisessa merkityksessä: ajattelua, joka suuntaa poispäin ”herrojen hyvästä” ja lampaan tottelevaisuudesta etsiäkseen jotain armollisempaa ja vähemmän ulossulkevaa.

 

Lähestyn aihetta niin sanotun arkijärjen tasolla, vaikka joudunkin paikka paikoin käyttämään filosofisia käsitteitä, jotka saattavat tuntua tottumattomasta lukijasta raskailta. Tämä lähtökohta on perusteltu, sillä sekä hyvä filosofia että toimiva tiede edellyttävät tavalliseen kokemukseen nojaavaa ja siitä käsin ymmärrettäväksi muodostuvaa ajattelua, etenivätpä ne kuinka vaikeaselkoisiin konsepteihin tahansa. Ei ole olemassa ”tieteellistä ajattelua”, joka olisi laadullisesti ja selvärajaisesti erotettavissa arkiajattelusta, eikä ole olemassa hyvää filosofiaa, joka toimisi arkisesta ajattelusta ja oivaltamisesta riippumatta. Samaan tapaan ei ole olemassa erillistä ”metafysiikan kieltä”, vaan kuten Hans-Georg Gadamer kirjoittaa Hermeneutiikassa, ”ainoastaan elävästä kielestä erotettuja käsitteitä ajateltuna metafyysisessä muodossa”.

 

Alla olevassa viittaan kristillisen metafysiikan käsitteellä moninaiseen joukkoon kristinuskon teologian ja apologetiikan piirissä vuosisatojen mittaan kehittyneitä, laajasti jaettuja ajattelutapoja, joita voi klassisessa mielessä pitää melko valtavirtaisina: Jumala universumin alkuun panevana syynä ilman aika- ja tilaulottuvuutta, Jeesus Jumalan ajallisena ja tilallisena inkarnaationa, täydellisyys Jumalan välttämättömänä laadullisena ominaisuutena, Raamattu itse itsensä todistavana, auktoritatiivisena Jumalan ilmoituksena.

 

Tämä kirjoitus kokoaa (ehkä ensimmäistä kertaa) yhteen joitakin kuluneiden vuosien aikana kiteytyneitä kristinuskon metafysiikkaan liittyviä ajatuksentapaisia. Irtauduttuani helluntailaisuudesta olen työstänyt suhdettani kristinuskoon pitkään ja hartaasti; tämä työ on yhä kesken. Käsillä oleva teksti on ensimmäinen varsinainen yritys sanoittaa kristinuskoon liittyvän metafyysisen tradition piirissä kehiteltyjen ideoiden kritiikkiä.

 

Luin aikoinani paljon apologetiikkaa ja tunnen Jumalan olemassaolon puolesta esitetyt argumentit hyvin. Ihailen edelleen kristillisen metafysiikan järjestelmällistä näppäryyttä, vaikka vierastan sen dogmaattisuutta ja uskon sen jättävän tyystin olennaisia seikkoja kokonaan ajattelun ulkopuolelle. Lienee myös syytä korostaa, ettei käyttämäni yleiskäsite kristillinen metafysiikka ole yhtä kuin kristinusko, vaan kyse on tietystä kristinuskoon liittyvästä ajattelun ja filosofian perinteestä. Moni kristitty suhtautuu metafysiikkaan ansiokkaan piittaamattomasti, mikä on mielestäni aivan oikein: juuri metafysiikkaa, jos jotakin, voi näet kritisoida elävästä elämästä vieraantumisesta.

 

Huolimatta raskaasta terminologiasta, jota metafysiikan kritiikki paikoin on vaatinut, on tämän kirjoituksen yhtenä kantavana tausta-ajatuksena pyrkimys miettiä kristinuskoa älykkäästi, mutta samalla se vanhasta dogmaattisesta metafysiikastaan irrottaen. Nietzsche on joka tapauksessa oikeassa todetessaan, että metafyysisenä kiintopisteenä kristinuskon Jumala on kuollut, eikä paluuta entiseen ole.

 

 

Ohje tekstin lukemiseen

 

Numeroidut ja lihavoidut jaksot esittävät kristillisen metafysiikan mukaisia väittämiä, esimerkiksi: ”Jumala ei ole ajallinen eikä tilaulottuvuudellinen olento.” Näiden alla oleva leipäteksti on väittämiä avaavaa ja purkavaa kommentaaria.

 

 

Jumala toisin olevana

 

1. Luomistapahtumaa ”edeltävä” Jumala ei ole ajallinen eikä tilaulottuvuudellinen olento.

 

Tämä ei ole kovin kiistanalaista. Jos ja kun universumilla on alku, universumin alkusyyn on oltava ajan ja tilan tuolla puolen. ”Edeltävyys” on asetettava lainausmerkkien sisään, sillä tietenkään kyse ei voi olla ajallisesta edeltävyydestä tilanteessa, jossa aikaa ei ole olemassa.

 

2. Koska Jumala ei ole ajallinen eikä tilallinen, hän on toisenlainen oleva kuin mikään, mitä on olemassa ajallisessa ja tilallisessa universumissa.

 

Jumala siis on toisin oleva, mikä kaiken tunnetun olevan piirissä voi tarkoittaa myös ei-olevaa. Mihinkään ajallis-tilallisesti olemassa olevaan vertaamattomana Jumala on itse olemisen negaatio, mikäli hahmotamme olemisen ajassa ja tilassa olemisena. Toisaalta meidän on mahdotonta ajatella mitään olemisen tapaa ajan ja tilan tuolla puolen muuten kuin matemaattisesti tai ideologisesti.

 

Matemaattisena fiktiona Jumala ei voisi olla universumin alkusyy: esimerkiksi millään numerolla tai laskukaavalla ei ole maailmojen luomisen kykyä. Ideologisena fiktiona Jumala toimii vain sikäli kuin kielletään tai torjutaan hänen mahdollistumisensa varsinaiset ehdot: esimerkiksi luonnontiede toimii ideologiana vain sikäli kuin se olettaa subjektin ja objektin erottelun olevan maailmassa sellaisenaan (jolloin on mahdollista tarkastella vaikkapa ihmistä tutkimuksen objektina ja sulkea tutkijan eli subjektin vaikutus tutkimuksen ulkopuolelle). Teologia on laajasti ottaen ideologiaa, samoin kristillinen metafysiikka.

 

Jumala ei täsmällisesti ilmaisten ole mitään ajateltavissa olevaa, ja tämäkin on liikaa sanottu. Samoin on mahdotonta sanoa naiivin ateismin mukaisesti, ettei Jumalaa ole. Agnostismi puolestaan pidättäytyy ottamasta kantaa Jumalan eksistenssiin: Jumala joko on tai ei ole olemassa. Yllä esitetty järkeily on siten ateistista, muttei naiivia.

 

3.  Jumalan välttämättömiä ominaisuuksia ovat muun muassa kaikkivoipuus, täydellinen hyvyys ja rakkaudellisuus. Tiivistäen voi sanoa täydellisyyden olevan Jumalan välttämätön ominaisuus.

 

Mitä tämä tarkoittaa toisin olevan tapauksessa?

 

Kyky luoda maailmoja tyhjästä eli tehdä olemattomista olevaisia vaatii – ainakin arkisesti järkeiltynä – voimia, joita voi pitää inhimillisesti ajateltuna äärettöminä. Kristillisessä metafysiikassa maailman olemassaolon tosiseikka (ei siis välttämättä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme) todistaa samaan tapaan myös täydellisestä hyvyydestä ja rakkaudesta (Jumala loi maailman rakkautensa kohteeksi). Tämäkään ei ole kovin kiistanalaista: vaikuttaa vähintään kohtalaisen uskottavalta todeta, että maailmojen luomisen kyky liittyy täydellisyyden kategoriaan ja että universumin alkusyyn on oltava itsessään täydellinen eli itseriittävä.

 

Täydellisyyttä sinänsä voi pitää toisin olevan ominaisuutena, mutta juuri sikäli kuin mikään tunnetussa universumissa oleva ei ole täydellistä eli Jumalaan verrattavissa, täydellisyys liittyy pikemminkin tuntemattomaan kuin tunnettuun.

 

Onko täydellisyys mitään ajateltavissa olevaa? Hahmotamme täydellisyyden yleisesti ottaen puutteen ja negaation kautta, kyvyssämme nimetä jonkin asian puutteellisuus tai ongelma. Täydellistä on siis jokin, jossa ei ole sitä tai tätä puutetta tai mitään, mikä muuttamalla se tulisi vielä paremmaksi. Mikään tunnetussa universumissamme ei tiedetysti ole tähän tapaan täydellistä eli maksimaalisen erinomaista, vaan kaikki tunnettu erinomaisuus on aina suhteellista.[1]

 

Jos olemisen ajattelee analyyttisesti pikemminkin ominaisuuden kuulumiseksi (”jos x eksistoi, x:llä on ominaisuuksia”) kuin joksikin erityiseksi ominaisuudeksi (”x:llä on olemisen ominaisuus”), ja jos täydellisyys on ei-olevalle tai toisin olevalle kuuluva ominaisuus, vaikuttaa oikealta sanoa täydellisyyden olevan ominaisuuden ei-kuulumista tai sen toisin kuulumista.

 

Sikäli kuin Jumala on täydellinen (ja miksei olisi), hänen täydellisyytensä on yhtä kuulumatonta kuin hänen olemassaolonsakin, ja vaikuttaa edelleen vahvasti siltä, että olemme universumissa omillamme. Kysymyksen täydellisyyden ajateltavuudesta sinänsä voi jättää avoimeksi (ks. alaviite 1).

 

 

Jeesus toisin olevan Jumalan inkarnaationa

 

4. Jeesus on Jumalan inkarnaatio ajassa ja tilassa.

 

Apologeetat kuten William Lane Craig ja monet muut ovat tarjonneet älyllisesti varsin vakuuttavia syitä sille, miksi paras selitys Jeesuksen tyhjälle haudalle oli, että hän on Jumalan poika. Argumentin vuoksi oletamme, että tämä pitää paikkansa: Jeesus on toisin olevan Jumalan inkarnaatio ajassa ja tilassa.

 

5. Jos Jeesus on Jumalan inkarnaatio, se, mitä hän sanoo Jumalasta, on täysin paikkansapitävää.

 

Argumentin vuoksi oletamme myös, että Raamattu on ainakin Jeesuksen tallennettujen puheiden osalta autenttinen.

 

Ajatus menee näin: koska Jeesus on täydellisen Jumalan inkarnaatio, hän ei sano Jumalasta mitään, mikä ei olisi paikkansapitävää.

 

Tämä ei kuitenkaan ole looginen seuraussuhde, mikäli ymmärrämme Jumalan toisin olevana ja täydellisyyden toisin olevan ominaisuutena, siis olennaisesti tuntemattomalle ja ei-olevalle kuuluvana piirteenä, jonka kuulumisessakaan ei ole mitään tunnettua, jolloin voi kuulumisen sijaan puhua yhtä hyvin ei-kuulumisesta tai toisin kuulumisesta. Ei siis voi sulkea pois mahdollisuutta, että Jeesus puhuu toisin olevasta ”Isästään” vähän mitä sattuu ja on itse asiassa hullu – sillä mistä muusta on kyse ihmisessä, joka uskoo silloittavansa olemuksellaan kuilun ajan ja tilan yli, tuovansa viestiä siltä, mikä ei ole sanoin ilmaistavissa eikä ajateltavissa? Jos täydellisyys on yhtä tuonpuoleista kuin Jumala, jolle ominaisuus kuuluu, miten meidän olisi mahdollista tietää, liittyykö Jeesuksen puheiden paikkansapitävyys siihen mitenkään – tai jos liittyy, niin millä tavalla ne tarkalleen ottaen pitävät paikkansa, miten niitä olisi tulkittava, ja onko niitä tulkittava aina samalla tavalla? Ja niin edelleen.

 

Kristillinen metafysiikka voi edelleen kuitata nämä kysymykset eräänlaisena saivarteluna ja vedota ainakin todennäköisyyteen: jos Jumala on täydellinen – ja jos olemme käsittäneet maksimaalisen erinomaisuuden oikein ja ymmärrettävästi –, miksi hän ei ilmoittaisi itseään mahdollisimman totuudenmukaisesti siinä määrin kuin se meidän ymmärryksemme kannalta on mahdollista?

 

Tämä edellyttää kuitenkin tietynlaisen totuuskäsityksen, nimittäin sen, että totuuteen kuuluu ikuisen ja muuttumattoman kaltaisia piirteitä, siis sen, että totuus on riippumaton ajasta ja tilasta eli ylittää ja hallitsee minkä tahansa ilmenemisensä kontekstin. Tällaista asiantilaa ei ole mahdollista todistaa, se on vain oletettava, samaan tapaan kuin logiikka, jota ei voi osoittaa todeksi aina jo sitä edellyttämättä. Jos totuus on eri asia kuin tieto, ja jos totuus ei ole ikuinen ja muuttumaton eli historiallisesti ja kontekstuaalisesti ehdollistuva, on hyväksyttävä, ettei toisin olevan Jumalan ”olemus” sen enempää kuin Jeesuksen siihen liittyvät puheet ole merkitykseltään määrättyjä, sanoipa teologia asiasta mitä hyvänsä (ja sehän tunnetusti sanoo mitä hyvänsä).

 

Toisaalta metafysiikka voi tässä kohdin vedota ajan ja tilan ulkopuolisuuteen: ilman aikaa ja tilaa ei ole muutosta, ei tapahtumaa. Jos Jumala on totuus, totuus on tässä mielessä ikuinen. Mutta tämän ikuisuuden hintana on joko sen radikaali toiseus ja ei-olevuus tai yhtä radikaali ajallistuminen ja tilallistuminen, siis eräänlainen lankeaminen muutoksen ja tapahtuman kaltaisiin konteksteihin, joita se ei kykene ylittämään tai hallitsemaan.

 

Pohjimmiltaan on kyse niin sanotusta olemusajattelusta. Kristillisen metafysiikan kuuluisa dogmi Jumalasta ja Jeesuksesta saman olemuksen jakavina käytännössä sulkee ulos mahdollisuuden Jumalan pojan ”hulluudesta”. Toisaalta voi kysyä, mitä hulluus tarkoittaa sikäli kuin luovutaan dogmaattisesta olemuksen logiikasta. Toisin olevasta on mahdoton sanoa mitään, joten voiko hänestä valehdella? Tai toisin päin: eikö kaikki, mitä toisin olevasta sanotaan, ole aina jo virheellistä?

 

C.S. Lewisin kuuluisa väite siitä, että Jeesus oli joko hullu tai sitten todellinen Jumalan Poika, avaa tässä kohtaa mielenkiintoisia näkymiä. Lewisin mukaan kolmatta vaihtoehtoa ei ole, mikä tarkoittaa hänen määrittävän hulluuden ihmisen harhaluuloksi omasta identiteetistään. Jos Jeesus ei ollut sitä, mitä uskoi olevansa, hän oli hullu – case closed. Itse ajattelen kuitenkin hieman toisin ja valitsen kolmannen vaihtoehdon: Jeesus oli hullu, muttei siksi, että olisi uskonut olevansa jotain muuta kuin todella oli, vaan hullu hän oli nimenomaan siksi, että uskoi olevansa sitä, mitä todella oli.

 

Jacques Lacanin – myös hyvin tunnetun väittämän – mukaan hullu, joka luulee olevansa kuningas, on vähemmän hullu kuin kuningas, joka luulee olevansa kuningas. Väite perustuu ajatukseen, ettei kuninkuus ole kantajansa (substantiaalinen) ominaisuus: kuningas on kuningas vain niin kauan kuin alamaisten kasvot ovat kääntyneet häntä kohti. Samaan tapaan jumaluus tai ”Jumalan poikuus” on ei-substantiaalista eli ei-olemuksellista, alamaisten antamaa. Se, joka kuvittelee kuninkuuden tai jumaluuden olemukselliseksi ominaisuudekseen, on hyvin täsmällisessä mielessä hullu. Kyse lienee kuitenkin juuri siitä hulluuden lajista, josta Giorgio Colli puhuu ”viisauden kohtuna” viitatessaan antiikin filosofian syntyhistoriaan. Apollooninen ja dionyysinen paiskaavat kättä.

 

 

Jeesus, Jumala ja auktoriteetti

 

6. Koska Jumala on luonut universumin, hänellä on kaikki valta sen ylitse. Jumala on auktoriteetti, ja myös Jeesuksella Jumalan inkarnaationa on siten auktoriteetti.

 

Kristillisessä apologetiikassa Jumalaa verrataan usein taiteilijaan ja maailmaa hänen teokseensa. Ajatus menee niin, että tekijällä on väistämättä valta teokseensa, ja sama pätee Jeesukseen ikään kuin ”vallan perimysjärjestyksen” tai ”olemuksen jakamisen” mukaisesti. Kyseessä ei kuitenkaan taaskaan ole suora looginen seuraussuhde. Jos Jumalalla on kyky luoda maailmoja, tästä kyvystä ei seuraa, että hänellä on valta päättää, millä tavoin todellisuus jatkossa toimii sikäli kuin tämä todellisuus ei ole ennalta määrätty. Moni kristitty itse asiassa myöntää tämän ihmisen vapaan tahdon affirmaationa. Jos ihmisellä on vapaa tahto, se tarkoittaa minimissäänkin sitä, että Jumala on vähintäänkin luovuttanut osan luomastaan todellisuudesta toisen vallan käsiin. Edes ennalta tietämisestä ei loogisesti seuraa, että kaikki langat ovat luojan näpeissä. Ei siis voi sulkea pois vaihtoehtoa, että Jumala luo maailman, jota ei voi tai ei halua hallita.

 

Entä auktoriteetin olemus sinänsä? Eikö äärettömän voimakkaalla luojalla ole ääretön valta luomansa yli, tai ainakin oikeutus sellaiseen valtaan? Mutta kuka kristitty haluaa vakavissaan tunnustaa, että auktoriteetti perustuu voimakkaimman oikeuteen?

 

Kristillisen opin mukaan Jeesuksen auktoriteetti tulee Isältä ja Isän auktoriteetti perustuu hänen jumalalliseen olemukseensa. Siten Raamattu on Jumalan ilmoituksena pätevä oman todistuksensa perusteella.

Jos Jumala kuitenkin on radikaalisti toisin oleva, on myönnettävä Raamatun olevan parhaimmillaankin ei-ajateltavan kääntämistä antropomorfisiksi ja abstrakteiksi konsepteiksi: Jumala on ”Isä”, ”Poika”, ”Pyhä Henki” ja niin edelleen; kolminaisuus on puolestaan näiden antropomorfisten ideoiden systemaattista kääntämistä ja tulkitsemista. Sikäli kuin Raamatulle näiden konseptien valikoituna kokoelmana myöntää auktoriteetin, on samalla myönnettävä, ettei toisin olevan Jumalan auktoriteetille ole löydettävissä perusteita Jumalasta itsestään. Auktoriteetti muodostuu vasta omassa lausumisessaan, siis sanailmoituksessa, joka perustelee itse itsensä. Toisin oleva Jumala ei perustele mitään tai ole minkään perusta. Ilmoituksen auktoriteetti on siten ajateltava itseriittäväksi, ja näin klassinen kristinusko ajatteleekin. Raamattu todistaa itse itsestään. Tämä on viimekätinen mestarin asettamisen ele, puhdas uskonloikka mahdollisesta välttämättömään. Auktoriteettiin vedotessa voi vedota vain sanailmoitukseen, ei Jumalaan. Jeesus samasti itsensä Sanaan (Logos) ja on siten ilmoituksena oman auktoriteettinsa perusta, sillä ihmisenä hänkään ei voi vedota Jumalaan.

 

Jos auktoriteetti ei perustu voimaan vaan ilmoitukseen – joka puolestaan viittaa siihen, mikä ei ole ajateltavissa – jumalallisen auktoriteetin perusta on pelkässä lausumisessa. Jumalallisella auktoriteetilla ei ole perustaa missään tunnetussa olemuksessa, vaan kyse on tuntemattoman, ei-olevan, toisin olevan auktoriteetista, josta ”olemuksensa” vuoksi on mahdoton puhua auktoriteettina ilman ideologista uskonloikkaa.

 

 

Lopuksi

 

Näiden pohdintojen valossa vaikuttaa vähintäänkin mahdolliselta omaksua sellainen kristillisyys, joka ei nojaa Jumalan, Jeesuksen tai sanailmoituksen auktoriteettiin. Tämä ei tarkoita tulkinnan täydellistä relativismia, mutta implikoi kylläkin valtasuhteisiin ja ideologiaan kohdistuvaa kriittisyyttä. Yllä hahmotellun ei-olemuksellisen ja ei-metafyysisen kristinuskon tulkinnan horisontissa vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, ettei ole olemassa mitään tahoa tai auktoriteettia, jonka asiana olisi vähimmässäkään määrin tuottaa sitovia määritelmiä Jumalan olemuksesta, hänen tahdostaan tai aikomuksistaan. Konservatiivit näkevät tässä ongelman: nythän Jumala on niin sanotusti vapaata riistaa. Mutta juuri tästä on nähdäkseni kysymys Jeesuksen outoudessa ja hulluudessa, hänen anarkistisessa ainutlaatuisuudessaan.

 

Minulle kristinuskon keskeisin elementti on armo. Armo tarkoittaa viime kädessä anteeksiantamattoman antamista anteeksi: jotain, mikä ylittää tavanomaiset eettiset horisontit ja peri-inhimillisen uhrin vaatimuksen. Armossa (sellaisena kuin sen itse ymmärrän) tiivistyy jonkinlainen toismaailmainen ”etiikka”, outo vaihtoehto sille meidän maailmamme itsestäänselvyydelle, että rikos on sovitettavissa vain uhraamalla. Armo on uhrauksellisen logiikan vastakohta, ja juuri siksi se herättää pahennusta. Eettinen ymmärryksemme on vahvasti sidoksissa ”hammas hampaasta” -ajatteluun.

 

Sillä, onko armo Jumalan vai ihmisen idea, ei tässä ole merkitystä. Sikäli kuin armo on jotain ymmärrykselle avautuvaa, se ei ole kokonaan toiseutta eikä kokonaan tuntematon. Jos sen lähtökohta on toisin olevan Jumalan ”olemuksessa”, kyse on vain armon eettisestä outoudesta: siitä, mikä tekee armosta skandaalimaista ja etiikan ylittävää, siis tavallaan moraalitonta.

 

Moraalittomuudella viittaan siihen tosiasiaan, ettei mikään ihmisyhteisö voi perustaa etiikkaansa suoraan ”puhtaalle” armolle. Mikäli lapsiin sekaantujaa ei laitettaisi vastaamaan teoistaan, vaan hänelle annettaisiin anteeksi ”armollisuuden” nimissä, olisi hankala pitää tällaista toimintaa moraalisesti oikeana. Toisaalta armo liittyy olennaisesti ihmisyhteisöön lahjan muodossa, sillä juuri lahja eli pyyteetön antaminen on yhteisön synnyttävän ja sitä koossa pitävän toiminnan perusta. Mikään yhteisö ei pysy koossa ilman altruismia ja eräänlaista ruohonjuuritason kommunismia.

 

Eräässä mielessä, pohjimmiltaan, dialogissani kristillisen dogmaattisen metafysiikan kanssa on kyse suhteesta todellisuuden likiarvoisuuteen. Metafysiikan peruspiirteeksi miellän likiarvoisuuden kiistämisen, mikä tuottaa säröt, vuotokohdat ja mahdottomuudet tukkivaa täsmällisyyttä. Samalla todellisuus muuttuu konkreettisesta konseptuaaliseksi hiukan samaan tapaan kuin fysikaalinen aika-avaruuden malli. Malli voi olla selitysvoimainen ja toimiva, mutta aika ei tästä huolimatta muutu kokemuksemme tasolla ”tilan neljänneksi ulottuvuudeksi”, jossa voisi siirtyä eteen- ja taaksepäin samalla tavalla kuin tilassa. Metafysiikka operoi usein juuri näin. Se tuottaa todellisuudesta varsin toimivia representaatioita, mutta näiden samastaminen siihen todellisuuteen, jossa elämme, on jo silkkaa ideologiaa. Aika voi olla suhteellista ja Jumala kolminainen, mutta kumpaakaan asiantilaa emme itse koe, sillä ”arjen tasolla” pikkuveljeni ja minun välinen ikäero säilyy täsmälleen samansuuruisena riippumatta siitä, kuinka nopeasti hän liikkuu Joensuusta Tampereelle; ja vastaavasti Jumala pysyy suoran kokemuksen tavoittamattomissa siinäkin tapauksessa, että hän tosiaan on kolme persoonaa yhdessä olemuksessa.

 

On hankala olla näkemättä Jeesuksen orjamaisessa, ristillä riippuvassa hahmossa syvällistä vertauskuvallisuutta totuuteen, joka on vallan ja auktoriteetin antiteesi. Jos Jeesus on ihmiseksi ruumiillistunut totuus, kyse on totisesti ruumiillisuudesta hallinnan ja omaksi edukseen uhraavan väkivallan kohteena, ei käyttäjänä. Ruumis-totuutena Jeesus viittaa myös totuuden ajalliseen ja tilalliseen tapahtumaluonteeseen. Se, mitä ristillä tapahtui, on ainutkertaista ja toistumatonta. Se on totuudellista juuri siitä syystä, että ristillä riippuva ruumis on kaikkea muuta kuin osoitus totuutensa vallasta ja hallitsevuudesta. Totuus ei ole valtaa ja hallintaa sen enempää kuin niille alistumistakaan, vaan ikään kuin pois suljettu kolmas tie – se, mitä ei ole tultu vielä ajatelleeksi, sitä, mikä on toisin.

Ajatelluksi – eli aikaan ja tilaan – tullessaan totuus kadottaa vallan, jota sillä ei koskaan ole ollut. Tästähän on kysymys: totuus saa näkemään uudella tavalla, ja kuitenkin näyttää siltä, että juuri näinhän asiat ovat aina olleetkin.

 

 

---

x

[1] Tämä väite on kiistanalainen, sillä vaikka voi olla mahdoton todistaa minkään tiedetyn olion maksimaalista erinomaisuutta, on ehkä yhtä lailla hankalaa väittää, ettei jokin olio ole mahdollisesti saavuttanut lajinsa maksimaalista erinomaisuutta. Jumalan maksimaalinen erinomaisuus ei kuitenkaan ole lajin täydellisyyttä, sillä vertaamattomana toisin olevana Jumala ei kuulu mihinkään olevaisen lajiin.

 

Töitä, töitä, mutta miksi? (Feat. pomot on paskoja)

 
Niin sanotut lapsuuden kesäni loppuivat viisitoistavuotiaana. Aloin seurustella. Vanhempani pakottivat minut kesätöihin. Ensimmäinen työjakso oli vain viiden päivän mittainen, ja uskon, että pakottamisen motiivit olivat jalot.
 
Lukioikäisenä oli yhtäläinen pakko hakea töihin koko kesäksi. En kuitenkaan ”päässyt”, töitä oli lopulta vain kahdeksi viikoksi tai muutamaksi päiväksi, ei koskaan koko kesäksi. Tuolloin aloin jo miettiä, miksi. Miksi oli mentävä töihin, miksen vain voinut ottaa rennosti ja nauttia vapaudesta, joka oli aivan erilaista kuin kouluarki viikonloppuineen?
 
Asiasta tuli sanaharkkaakin. Muistelen, että perustelu oli jotakuinkin tämä: töihin on mentävä, koska töitä joutuisin tekemään koko aikuisikäni, eikä ilman töitä elä. Kesätyöt olivat harjoitusta, siedätyshoitoa, keino oppia ymmärtämään rahan arvo ja niin edelleen.
 
Oppi meni suurimmaksi osaksi hukkaan. En saavuttanut ymmärrystä rahan arvosta enkä etenkään siitä, miksi rahan saamiseksi on luovuttava vapaudesta, ja miksi jokin tietty määrä vapautta vastaa tiettyä määrää rahaa; kuka tai ketkä tästä päättävät ja miksi, ja kuinka toiset voivat pakottaa toiset töihin? Kuinka arvo yleensä syntyy?
 
Inhosin kesätöitä, niiden mekaanista toisteisuutta ja tavatonta pitkäveteisyyttä. Vihasin hierarkiaa ja sitä, että oli muka olemassa työnantaja, joka ei ainoastaan vienyt vapautta ja maksanut liian vähän, vaan jonka kutsumanimi viittasi kiitollisuudenvelkaan. Ikään kuin työssä (jonka tein niin huonosti ja laiskasti kuin kehtasin) ei olisi ollut riittävästi. Minähän se työnantaja olin, pomolle sopii pikemminkin työnottajan nimitys.
 
Vartuin keskellä ”työn murrosta”: minulle opetettiin työtä saatavan menemällä pomon toimistoon ”puku päällä ja lakki kourassa”, ja jokusen vuoden kuluttua tämä oppi alkoi jo näyttää vanhentuneelta. Kun 2010-luvun lopulla hain kirjastoapulaisen työpaikkaa, vaadittiin siihenkin jo esittelyvideo. Tottelevaisuus lakkasi olemasta hyve, kun arvontuotannon kannalta ratkaisevaksi muodostui työntekijän koko persoona.
 
Kieli kulkee vähän kehityksen jäljessä. Työnottajista ei vieläkään puhuta, saati että näitä kutsuttaisiin sielunsyöjiksi, vaikka juuri työntekijän koko fyysis-psyykkinen kokonaisuus puhtaana ja yleisenä kykynä on se, mitä pomot haluavat. Sillä pomot tietävät, ettei arvo synny niinkään tehdyn työn tunneista kuin työntekijän persoonasta ja elämästä, jota nyt pyritään hallitsemaan kokonaisuutena. Jos tehdaskapitalismin kuriyhteisön voi yhtäältä tiivistää amerikkalaiseen kaupunkiin, jossa ostoksia maksetaan suuryrityksen antamilla poleteilla, samalla lailla nykyisen kontrolliyhteisön luonne kiteytyy toimiston työntekijöille lahjoitetuissa älysormuksissa.
 
Työnteosta puhutaan nykyäänkin moraalisena hyveenä, ja kovin harvinaista ei ole ajatella, että viisaus on pikemminkin työn ja kärsimyksen kuin levon ja nautinnon hedelmä. Yhteiskuntamme on ehkä jossain määrin sekoitus vanhaa kuria ja uutta kontrollia. Työhön suhtaudutaan moralistisesti, mutta myös hedonistisesti. Se ei ole pelkkä hyve tai itseisarvo. Kontrollikulttuurissa työ näyttäytyy itsensä toteuttamisen ja luovuuden alueena.
 
En aio pakottaa lastani kesätöihin, sillä en keksi sellaiseen ainuttakaan järjellistä syytä. En myöskään tahdo opettaa hänelle, että on olemassa sellainen olio kuin työnantaja. Mitä olen opettanut?
 
Sen, että elämme luokkayhteiskunnassa, joka karkeasti ottaen jakautuu kahtia. On niitä, jotka kiskovat lisäarvoa tehdystä työstä jättämällä osan työn arvosta maksamatta ja joilla on niin paljon omaisuutta, että he voivat pakottaa ihmiset töihin. Ja on niitä, jotka eivät omista mitään, niin että heidän on pakko myydä omaa työvoimaansa kyetäkseen selviämään hengissä. Tällä tavoin he myös rikastuttavat ensimmäistä luokkaa. Lisäksi olen kertonut, että kahtiajako on vain karkea. On olemassa myös keskiluokka, joka tyypillisesti hyötyy tekemästään työstä juuri sen verran, ettei pidä sitä riistämisenä (vaikka se objektiivisesti onkin sitä). Tämä luokka toimii puskurina alemman työväen ja pomojen välissä. Se puolustaa pomojen oikeuksia kuvitellen, että osa heistä voi itsekin olla joskus pomoja.
 
Nämä ovat kapitalismin alkeet. Joskus myöhemmin opetan hänelle, ettei arvo tosiasiallisesti synny suhteessa tehdyn työn määrään, joten siinäkään mielessä ei ole väliä, kuinka paljon työtä tekee, vaan arvon määräytyminen suhteessa työhön on satunnaista. Ratkaisevaa ei ole yksilön työsuoritus, vaan massan hahmoton, kollektiivinen elämä. Arvo syntyy siellä, ja yksilö on vain hallinnan keino, pomojen tapa kontrolloida arvontuotannon kenttää ja virtauksia kilpailuttamalla yksilöitä toisiaan vastaan. Kilpailuttaminen voi tosin usein osoittautua huonoksi strategiaksi, sillä toisiaan vastaan taistelevat yksilöt uhkaavat arvoa tuottavaa kommunikatiivista massaa. Nykyään pomotkin ovat enemmän tiimi- kuin yksilötyön kannalla. Yksilön paikka on tiimissä, ja tiimin kautta hänen odotetaan sitoutuvan yrityksen arvomaailmaan, joka tiivistettynä kuuluu: tuota voittoa osakkeenomistajille (pomoille).
 
En tiedä, onko minulla oikeasti paljonkaan opetettavaa pojalleni, mutta jos hän ymmärtää kapitalismia edes alkeiden verran, hän ei ainakaan jää yhdeksi niistä helposti huijattavista, joiden käsityksen mukaan arvo syntyy markkinoilla eikä palkkatyö ole pohjimmiltaan objektiivista riistämistä. Koetan kasvattaa häntä palkkatyön jälkeiseen maailmaan, sillä siinä elän itsekin. Työtä tekemällä ei rikastu, joten miksi vaivautua.
 
Tavallaan työtä on toki pakko tehdä, koska yhteiskunta toimii pomojen ehdoilla. Sen olen kuitenkin koettanut opettaa, ettei pomoja tarvitse kunnioittaa eikä heitä kannata ihailla. Mehän emme kuitenkaan tarvitse heitä mihinkään. He taas eivät tule toimeen ilman meitä.
 

Ateisti Jumalan armosta

 
Kuten varmaan suurin osa tätä blogia seuraavista tietää, kelailen menneisyyttäni paljon. Kelailulle on selvästi tarvetta, sillä olen ymmärtänyt, etten ole vielä täysin selvillä siitäkään, kuinka suuri ja moninainen on ollut elämässäni tapahtunut muutos, kun noin 2010-luvun puolivälissä irtauduin helluntailiikkeestä niin ruumiillisesti kuin henkisestikin.
 
Viime aikoina olen miettinyt kokemusta, joka hyvin merkittävällä tavalla vaikutti paitsi siihen, että irtauduin tuon herätysliikkeen vaikutuspiiristä, myös siihen, että tapani ajatella kristinuskoa muuttui jollain tapaa dekonstruktiiviseksi ja ateistiseksi. Toisin kuin yleensä, tässä tapauksessa on todellakin mahdollista puhua yhdestä yksittäisestä – ja mullistavastakin – kokemuksesta.
 
Merkillisintä on, ettei tässä kokemuksessa ollut kyse ”Jumalan poissaolosta” tai siitä, että olemme täällä lopultakin yksin ja omillamme. Kokemukseni ja tapani käsitteellistää se oli tiukasti ottaen hyvinkin ”kristillinen”, ja juuri sellaisena se näyttäytyi silloinkin, kun aloin asiaa ajatella – ja myöhemmin vedin siitä varsin ateistiset johtopäätökseni. Voi sanoa, ettei minusta tullut ateistia siksi, että jotenkin olisin luopunut uskosta, vaan tulin ateistiksi täysin kristilliseltä pohjalta.
 
Tuota vuoden 2012 kokemustani voisi kai kuvata sanalla synnintunto, mutta nykyään suosin armon avautumista. Siihen saakka kristillisyyttäni oli määritellyt ajatus Jumalasta, joka kyllä oli monella tapaa armollinen, mutta joka kuitenkin odotti minulta yhtä ja toista: oikeanlaista elämäntapaa, oikeanlaisia mielipiteitä ja oikeanlaista suhdetta auktoriteetteihin. Kyse ei ollut pelkkien sääntöjen seuraamisesta, vaan ”uskovan elämästä”, jonka tuli ”kirkastaa Kristusta”. Käytännössä tämä tarkoitti ”syntisen elämän” välttämistä, omistautumista ainoan oikean Jumalan palvelemiselle ja Raamatun auktoriteetille. Armo ei niinkään antanut lupaa poiketa tästä kuin luvan epäonnistua – ja yrittää sitten uudestaan. Koska armo ei varsinaisesti vapauttanut yrittämisestä (vaan pikemminkin vapautti yrittämään), syyllisyys ja riittämättömyyden tunne säilyivät uskovan elämäni pohjavireenä. En kuitenkaan halunnut tunnistaa tai tunnustaa näin olevan, kuten ei luultavasti halua kukaan, jolle armo merkitsee etupäässä kilvoittelun ja alistumisen vapautta.
 
Radikaalin armon avautumisen kokemuksessa tämä käsitys murtui: ymmärsin nyt, ettei Jumala vaadi minulta yhtään mitään. Ei oikeanlaista elämää, sillä sekin on Jumalan silmissä pelkkää omavoimaista teeskentelyä; ei yrityksiä selvitä vähemmällä synninteolla, sillä jumalanpalvontammekin on täynnä syntiä ja saastaa. Oikeat elämäntapani, ahkerat rukoukseni ja jatkuva raamatunlukuni eivät yksinkertaisesti merkinneet Hänelle mitään; niillä ei ollut mitään tekemistä pelastumiseni kanssa. En pelastuisi ainoallakaan omalla aikomuksellani, teollani tai päätökselläni, kaikki oli Jumalan käsissä, hänen armonsa varassa. Jos Jumala vaati kaiken, hän myös antoi kaiken, mitä vaadittiin.
 
Tämä yksinkertainen idea vapautti minut ensin jokaisesta uskovaisen elämääni siihen saakka määrittäneestä hengellisen kilvoittelun pakosta. Sain olla juuri se mikä olin, tyhjäkätinen ryöväri ja kelvoton teeskentelijä, jonka rukoukset olivat joutavaa itsen ympärillä pyörivää höpötystä. Aluksi juuri tämä oli hyvin tärkeää: minulla ei tarvinnut olla mitään annettavaa, ja itse asiassa tilanne oli se, ettei kenelläkään ollut mitään annettavaa – teinpä ja olinpa mitä tahansa, en Jumalan edessä ollut ristillä riippuvaa ryöväriä parempi, enkä tulisi koskaan sitä olemaankaan, elinpä sitten kuinka oikein tai väärin tahansa. Minua ei tuomittaisi omien tekojeni, vaan Kristuksen tekojen nojalla.
 
Miksi tämä oivallus oli merkittävä myöhemmän kehityksen kannalta? Ensiksikin se vapautti minut hengellisistä auktoriteeteista: tästä eteenpäin en antaisi kenenkään ihmisen tai minkään yhteisön kulttuurin tai sääntöjen (julkilausuttujen tai -lausumattomien) sitoa omaatuntoani. Olin vapaa noudattamaan niitä, olin vapaa poikkeamaan niistä. Olin vapaa arvioimaan itsenäisesti, oliko jokin teko tai tekemättä jättäminen viisas tai oikein. Jos erehtyisin, sitä ei luettaisi minulle synniksi.
 
Toiseksi se vapautti minut ajattelemaan, olemaan asioista toista mieltä ilman, että olisi ollut jokin valmiiksi määritelty kanta tai ajattelutapa, johon täytyi sitoutua vain siksi, että jokin auktoriteetti oli sen asettanut. Minun ei tarvinnut pelätä, että jokin ajatuksen suunta veisi minut johonkin kiellettyyn tilaan. Jos erehtyisin, sitä ei luettaisi minulle synniksi. Olin vapaa ajattelemaan juuri kuten halusin, virheellisesti, oikein; olin vapaa etsimään asioiden ja tekojen totuutta eniten omaksi kokemallani tavalla. Kristinuskossa ei ollut kyse samaa mieltä olemisesta.
 
Juuri armon avautumisesta käsin saatoin alkaa ajatella vastakarvaan ja kyseenalaistaa entistä, auktoriteettiin nojaavaa kristinuskontulkintaani. Ei Raamattu ollut kirjakokoelma, jonka kanssa samaa mieltä oleminen minut pelastaisi. Ei ollut kyse minusta, ei minun teoistani tai ajatuksistani – olin vapaa tekemään ja ajattelemaan, olin vapaa olemaan samaa ja eri mieltä, olipa vastapäätä sitten Paavali tai jokin kristinopin dogmi. Edes Jeesus ei säikähtäisi, vaikka sylkisin hänen kasvoilleen. Siksihän hän tänne tulikin, minunlaisteni pilkattavaksi.
 
Jos Jeesus lähestyi minua armo edellä, kyse ei voinut olla Kristuksesta minään ajattelun rajoja asettavana auktoriteettihahmona, joka olisi huolissaan omasta arvovallastaan. Olisiko tällainen Kristus koskaan suostunut ristiinnaulittavaksi? Ymmärsin nyt, että juuri majesteetti-Kristusta olin palvellut entisessä elämässäni. Olin edelleen vapaa tekemään niin, mutta se ei ollut pakollista. Jos halusin elää toisin, seurata ajatuksiani sinne, missä mikään lopputulos ei ollut taattu, saisin tehdä niin. Saisin olla ja elää, eikä sitä luettaisi minulle synniksi.
 
Tämä tarkoitti minulle elämää ja iloa ilman syyllisyyttä, ilman kaikkivaltiaan Isän rankaisevaa katsetta: elämää ilman jatkuvia uhreja vaativaa Jumalaa.
 
Vähitellen päädyin ajattelemaan armoa radikaalina konseptina, joka ei ainoastaan tyhjennä ihmistä osoittamalla (välillisesti) hänen saavutustensa turhuuteen, vaan tekee saman Jumalallekin herrana ja auktoriteettina. Radikaalin armon lopputulemana myös Jumala tyhjenee, kuten ihminenkin, olemattomiin. Jäljelle jäävät vain kehykset: sisällön olemme vapaita muotoilemaan itse.
 
En siis ole ateisti, koska olen ensin hylännyt Jumalan. Minusta tuli ateisti, koska seurasin vapautta, jonka horisontti avautui jumalallisen armon kohtaamisen seurauksena. Jos olen näin hylännyt mestarini, olenko hänen mielestään helvetin ansaitseva kapinallinen vai jotain, mihin hän alun pitäen kohdallani pyrkikin?
 
Koska olen saanut kristillisen kasvatuksen ja elänyt yli puolet elämästäni helluntailiikkeen piirissä, ei ole ihme, että oma kokemukseni määrittyi kristillisen teologian ja terminologian puitteissa. Armo voi kuitenkin aueta monella tapaa, kristinuskon tai minkä tahansa tradition viitekehyksessä tai siitä huolimatta. En pidä kokemukseni rakennetta universaalina. Sillä on kuitenkin historiallinen merkitys, joka heijastuu nykyiseen tapaani ajatella syyllisyydestä ja vapaudesta.
 
Huomasin aika nopeasti, että olin monen kristityn mielestä päätynyt ajattelemaan armosta ”liian väljästi”. Yleinen vastaväite oli, että näin laaja armokäsitys kadottaa kristinuskolta sen tunnistettavat piirteet. Toinen yhtä yleinen kritiikki kuului, että huomioin vain Jumalan rakkaudellisen, mutten hänen totuudellista puoltaan. Kumpaakin vastaväitettä yhdistää ajatus opillisen identifikaation ratkaisevasta merkityksestä, mikä puolestaan viittaa pelkoon selvärajaisten kategorioiden ja sitä myöten varmuuden häviämisestä.  Tyypillisesti implikoitiin, että armossa on kyse määriteltävissä olevasta eettisestä horisontista, joka tavalla tai toisella tyhjenee ihmisen päätökseen ja valintaan. Taustalla kumisi ajatus: eivät sentään kaikki pelastu, niinhän se ei mene! jotain väliä on sentään silläkin, mitä itse tekee!
 
Nykyään en usko tuonpuoleiseen, mutta pelastuksen voi ajatella tämänpuoleisestikin vaikkapa juuri syyllisyydestä vapautumisena. Oli miten oli, kohtaamani ”kristillisen” kritiikin taustamotiivi on itsessään paljastava. Tosin en väitäkään kaikkien pelastuvan; totean vain, ettei armo valikoi, kenet pelastaa, sillä se pelastaa kenet tahansa.
 
Armoa koskevat keskusteluni niin sanottujen fundamentalistien kanssa jumittuvat tyypillisesti siihen, että käsitystäni syytetään epäraamatullisuudesta – toisin sanoen siitä, ettei tapani ajatella perustu kirjoitusten auktoriteettiin. Tästä on helppo edetä päättelemään, että jumalaton näkemykseni on mahdollinen vain, koska olen jossain vaiheessa hylännyt Jumalan. Asia menee kuitenkin täsmälleen päinvastoin. Minusta tuli jumalaton Jumalan armosta.

Ajattelusta ja itsestäänselvyydestä

Ajattelu on anarkistista. Se ei koskaan palvele vallitsevia valtasuhteita, yhteisöjä, ideologiaa tai identiteettejä – ei silloinkaan, kun sen johtopäätökset näyttävät kulkevan hetken aikaa samansuuntaisesti jonkin yleisesti tunnustetun vallan kanssa. Heti, kun ajattelu kohdistuu yleisesti tunnustettuun, se kieltää sen. Ajattelun outo voima on sen kyvyssä kieltää mikä tahansa.
 
Ajattelu on kollektiivista. Yksilö ei ajattele, kollektiivi ajattelee yksilössä; ei ole olemassa ”omia” ajatuksia, vaan ajatus on aina toisen ajatus. Siksi ajattelussa on läsnä vieraus ja epämukavuus. Ajattelija ei itse päätä, minne ajattelu hänet vie.
 
Ajattelu on halun työtä. Työnä se on annetun kieltämistä, haluna se on totuuden halua. Totuutena ajattelu häiritsee tiedettyä, pysyvää, varmaa ja itsestään selvää. Ajattelun vastakohta ei ole dogmatiikka tai julistus, vaan varmuus ja itsestäänselvyys. Dogmatiikka ja julistus ovat jähmettynyttä tai hetkellisesti pysäytettyä ajattelua, varmuus ja itsestäänselvyys ajatteluun kohdistuva kielto.
 
Ajattelulle ei voi asettaa mitään tehtävää, ajattelu asettaa aina tehtävänsä itse, omassa tilassaan (joka on halun ja vapauden tilaa). Se ei tähtää mihinkään taattuun, vaan avaa epämääräisen vapauden ajan ja avaruuden, joka kykenee muuttamaan olemisen ja haluamisen tapoja. Siksi ajatteleminen on aina poliittista, vaikkei ole olemassa mitään erillistä ajattelun politiikkaa.
 
Itsestäänselvyyden eli annetun voi tunnistaa muun muassa siitä, ettei sitä voi sen enempää uskottavasti kiistää kuin perustellakaan. Itsestäänselvyys on läpinäkymätön. Jokainen yritys perustella itsestäänselvyys vaikuttaa aina jo edellyttävän sen, mikä vasta piti perustella. Siksi itsestäänselvyys on lopulta helppo saattaa kyseenalaiseksi, vaikkei helppous viittaakaan kyseenalaistamisen uskottavuuteen (sillä uskottavuus rakentuu sosiaalisesti, kuten annettuuskin; tämän vuoksi uskottavuus on aina itsestäänselvyyden puolella).
 
Itsestäänselvyys on eräänlainen ajattelun tapahtumista estävä aivosumu. Jos todellisuuden (tai ”kirjoituksen”) tulkitsemisen lähtökohtana on tulkittavan absoluuttinen auktoriteetti (kuten esimerkiksi fundamentalisteilla ”Jumalan sana”), tulkintaan ei voi sisältyä mitään ajattelua, vaan se on pelkkää annetun vastaanottamista.
 
Ajateltava on kiellettävä annettuna. Kristitty voi ajatella Jumalaa vain kyseenalaistaessaan tämän olemisen, uskova ajattelee uskoa vain epäillessään. Siksi ateismi on uskon autenttinen muoto, ja oppilas osoittaa itsenäisyytensä kieltäessään mestarinsa. Kristinuskon historiassa ajattelun kriittinen uusintamisprosessi ilmenee Jumalan hahmossa tapahtuvassa muutoksessa Vanhasta testamentista Uuteen testamenttiin: mustasukkainen heimojumala saa yhä symbolisempia ja abstraktimpia piirteitä, jotka huipentuvat niin kutsutussa negatiivisessa teologiassa.
 
Ajattelua ei tule sekoittaa järkeilyyn. Jälkimmäisessä on kyse annetun piirissä tapahtuvasta loogisesta ja käsitteellisestä sovittelutyöstä, joka, olipa kuinka sofistikoitunutta tahansa, ei tosiasiassa lävistä annettuuden rajoja, vaan enemmän tai vähemmän pyrkii luomaan ja rakentamaan annetun ehdoilla toimivan systeemin. Järkeily pyrkii usein esiintymään ajatteluna kätkeäkseen epäkriittisyytensä ja konformisminsa. Monet filosofiset, teologiset ja yhteiskuntatieteelliset hankkeet vaativat itselleen ajattelun auraa, koska ne puhuvat vallan ja hallinnan näkökulmasta. Ajattelun toiseus muuttuu yhden ja saman jatkumoksi, järkeilyn tuttuudeksi. Anarkia vesittyy veljeilyksi vallan kanssa. Termin haltuunoton väkivalta huolehtii siitä, että järkeily säilyttää kriittisen ajattelun fantasiansa.
 
Yllä kirjoitettu ei pyri esittämään minkäänlaista ajattelun kaavaa, vaan hahmottelee ajattelun väljää luonnetta ja ”metodologiaa” yleisten ennakkoehtojen tasolla. Voi kysyä, onko olemassa ajattelua, joka tukee jotain kuviteltavissa olevaa hanketta. Epäilemättä on olemassa hankkeita, jotka voivat tukea ”ajattelun asiaa” luomalla olosuhteita, joissa ajattelun tapahtuminen mahdollistuu. Ajattelun liike on totuuden liikettä. Siksi ajattelulla ei ole lähetystyötä tai opetuslapsia.
 
  

Visiosta ja luovuudesta

Vision ei pidä olla huone, vaan aukea. Visiolla ei ole seiniä. Se on maisema. Tuulen on annettava puhaltaa, sateen langeta ja virtojen virrata. Visio ei ole dogmatiikkaa tai uskontunnustus, pikemminkin se on vapaudelle raivattu tila, jossa luovuuden edellytysten vaatimat peruselementit tulevat (väärin)tunnistetuiksi prosessin alkuun panevina liikemomentteina. Ne voivat olla mitä vain inspiroivista iskulauseista sävelaiheisiin tai kuvallisiin motiiveihin.
 
Myöhemmin nämä elementit tunnistetaan yhä uusin tavoin, ja osa tunnistamisen tavoista johtaa myös määrittelemään ne uudestaan. Vision tila on jatkuva muutos, vaikka hahmottamisen logiikka vaatiikin näiden ”kiinteiden kappaleiden” havaitsemista; luovien subjektien on toki kyettävä kokemaan olevansa tilassa, eikä tilaa voi hahmottaa ilman maaperän ja kappaleiden metriikkaa.
 
Keskeistä on, ettei noiden ”kappaleiden” luonne missään vaiheessa kirjaudu visioon pysyvänä dogmatiikkana. Jos näin tapahtuu, ajaudutaan ennen pitkää pelkkään määriteltyjen ehtojen vallitessa tapahtuvaan formaaliin sisällöntuotantoon. (Lopputulos on sama, jos visio alkaa tarkoittaa aatetta, jonka välittäjäksi taideteos alistetaan.) Vaikka tällaista sisällöntuotantoa juhlitaan ja palkitaan taiteena (ja sitä tapahtuu paljon), kyse on usein pelkästä kaupallisesta suhdetoiminnasta, jolle taide on muuttunut sisällön nimeksi ja keinoksi erottautua markkinoilla. Visio toimii tässä mediumina, jonka kautta pääoma pyrkii kaappaamaan luovan prosessin, ja vision kautta pääoma on tavoittavinaan luovan prosessin säännönmukaisuudet puhtaina numeraalisina kvantiteetteina.
 
Taiteilijalle visio on tuotannon tapahtumatila. Pääoma pyrkii hallitsemaan ja valtaamaan tuon tilan itselleen. Riistämisen loogisena päätöksenä on taiteilijasubjektin korvattavuus ja kertakäyttöisyys; pääoman fantasia on täydellisesti haltuunotettu visio, luovan tuotannon massamuotoinen syytäminen ikuisesti laajeneville markkinoille. Tuotannon tasolla kohtaamme alihankkijaksi redusoidun taiteilijan, jolta voittajien ja häviäjien hierarkiassa on riistetty vision jatkossa huomiotaloudellisen ”näkyvyyden” ehdoilla määrittyvä yksilöllisyys ja ainutkertaisuus. (Nykyajan käytännön sovellus tästä on influensseri: usein ”taiteilijaksi” identifioituva, oman elämänkokonaisuutensa markkinaehtoistanut subjekti.)
 
On kuitenkin oma kysymyksensä, missä määrin tällainen lopulta on todella, loppuunviedysti, mahdollista. Pääoman kvantisoiva tendenssi – kyky muuttaa heterogeeninen ja vastaan haraava todellisuus homogeeniseksi numeraaliseksi lisäarvoksi –, jonka ylläpitäminen on yksi sen elinehdoista, on jo määritelmällisesti luovan elämän ja todellisuuden vastainen. Jokainen haltuunoton prosessi luo luovuudelle uuden vuotokohdan, sillä haltuunotto on mahdollista vain visioon kohdistuvalla dogmaattisuudella. Ja siellä missä on dogmeja, on dogmit väistävää harhaoppia. Luovuus syntyy vuotokohdissa ja hylkää pääoman. Tämä on pääasiallinen syy sille, miksi kapitalismi voi olla innovatiivista vain epäperäisesti, toisia riistämällä.
 
Pääoman hallitsema luova tila on luultavasti siksi pelkkä fantasia. Siitäkin huolimatta, että aivojemme plastisuus ja luova mukautumiskyky näyttävät toisintuvan kapitalistisen systeemin plastisuutena ja ikuisena, alistumiskykyisenä ja hyödyllisen kekseliäänä joustavuutena, kuva on vajavainen, ennen kuin sisällytämme siihen tuhoisan plastisuuden potentiaalin, radikaalin tottelemattomuuden ja mukautumattomuuden elementin.
 
Luovuus ei ole vain aivojen mukautuvaa joustavuutta ja toimintakyvyn säilymistä muuttuvissa olosuhteissa, se on myös tottelematonta pidättyväisyyttä ja vetäytymistä, joka vie luovuuden hyötyajattelun tuolle puolen. Pääoma pyrkii hallitsemaan ”hyvän” plastisuuden kautta, ”pahan” plastisuuden kieltämällä. Kun joustavuudesta ja mukautumisesta tulee dogmi (ja niin käy väistämättä), syntyy myös vuotokohta, taiteilijasubjekteja ja niiden yhteisöjä, joiden piirissä luova tuotanto omaksuu pääomalle vieraan ja tottelemattoman muodon. Pääoma hylkii tätä säännönmukaisesti tuottamattomuutena, muttei tosiasiallisesti tule toimeen ilman sitä. Siksi pääoma ei pyri hallitsemaan ainoastaan työtämme, vaan myös lepoamme.
 
Luovuus on luontojaan ”hereettistä”, harhaoppista. Vaikka visio on luovuuden tapahtumistila, luovuus ei viime kädessä kunnioita visiossa annettuja rajoja, vaan itse asiassa kiistää niiden annettuuden, vie luovan subjektin epämääräiseen ratkaisuavaruuteen ja uusille poluille sallimatta tämän pysähtyä houkuttelevimmankaan dogmatiikan äärelle. Luovuus kyllä hyödyntää dogmatiikkaa – se tarvitsee joskus ankariakin pidättäytymisen tapoja – mutta se ei koskaan omaksu sitä, ei koskaan varsinaisesti kunnioita sitä. Aivan kuten emme silmälaseja käyttäessämme ala ajatella, että silmälasit itse näkisivät. Kun olemme kylläisiä, meidän tulee polkea dogmatiikkaa välittämättä vähääkään, että se hetki sitten maistui hunajalta suussamme.
 
  

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 2

1
Erään usko-TV:n saarnan otsikkona on ”Tässä ajassa”. Saarna pohtii, kuinka elää kristittynä ”nykyajan pimeyden keskellä”. Se antaa vastauksen, joka kiteyttää uskovan elämän merkityksen (kuten se ”piireissä” käsitetään): kristityn osa on elää valona pimeydessä, viedä eteenpäin viestiä ikuisesta elämästä. Saarna ojentaa vastauksen, joka on tarkoitettu vastaanotettavaksi. Puhujan mukaan idea saarnaan tuli suoraan Jumalalta.
 
2
Ateistinen arroganssi voi luulotella tällaista elämää helpoksi, vetäytyä omaan fantasiaansa uskottelemalla, että valmiiden merkitysten ja auktoriteettien kaipuun raja menee uskonnollisten ”lahkoporukoiden” ja sellaisesta irti sanoutuvien välillä. Ei mene, tämän huomaa jo presidentinvaalien yllä leijuvasta yleisestä lammasmaisesta konformismista ja pitkäpiimäisestä tylsämielisyydestä. Haluamme ”päteviä arvojohtajia”. Meidän mielestämme pätevin arvojohtaja on narsistisen kyynärpäätaktiikan sisäistänyt valkoinen keski-ikäinen mies.
 
3
Helluntailainen saattaa tietenkin kuvitella sekulaarin ateistin elelevän nautintojensekaisessa moraalisessa tyhjyydessä, mutta tämäkin on vain vieraantunutta ylimielisyyttä ja identiteettipolitiikkaa, erottautumisen halua, toisen puolesta tietämistä. Se on myös helppo tapa selittää kotimaisen helluntailiikkeen surkeat kasvunäkymät: ihmisiä ei enää kiinnosta Jumala, koska he nauttivat estottomasti synneistään, ja tämä elämäntapa se kuulkaa vaatii sentään jonkinlaista pidättäytymistä.
 
4
Vastoin yleistä luuloa on hankalampi markkinoida täyttä vapautta kuin vastuuta, syyllisyyttä ja velvollisuuksia. Ei ole ihme, että monet ”tässä ajassa” -aihetta sivuavat saarnat taantuvat enemmän tai vähemmän puheiksi jonkinlaisen yleisen tottelevaisuuden (seurakuntakuri), oikeiden elämäntapojen (rukoileminen, raittius, Raamattu) puolesta. Sama pätee muutettavat muutettuina sekulaariin politiikkaankin. Miten kummassa konservatiivinen oikeisto muuten voisi menestyä kuria, yksilönvastuuta, palkkamalttia ja valtiollisen velkataakan (syyllisyys!) painoa julistamalla? Vapaus on utopiaa, sanotaan, kuri ja tottelevaisuus silkkaa realismia.
 
5
Vanhastaan muistan, kuinka haastavaa pelkän puhtaan armon julistaminen oli useimmille saarnaajille. Läsnä oli jatkuva huoli siitä, että armo saa lauman elämään kuin pellossa, hukuttamaan itsensä nautintoihin ja unohtamaan sen, että kaikki kuuluu Jumalalle, vapauskin. Siksi oli huolehdittava, että kuulijat ymmärtävät armon merkityksen tavalla, joka ei houkuttele tottelemattomuuteen. Helluntaisaarnoille on yhä tänäkin päivänä tyypillistä looginen rakenne, jossa korostetaan, että vaikka kukaan meistä ei voi omilla teoillaan ansaita iankaikkista pelastusta, on kuitenkin ”pelastusvarmuuden” kannalta ensisijaisen tärkeää elää oikein.
 
6
”Oikein eläminen” on tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta, usein julkilausumattomien mutta kaikkien sisäpiiriin kuuluvien silmin selvinä ja kiistattomina näyttäytyvien kieltojen, mielipiteiden ja toimintatapojen noudattamista. Omina hellariaikoinani käsitin nämä kiellot ja rajoitukset vapautta turvaavina rajoina, enkä siis ollut varsinaisesti epärehellinen ajatellessani olevani vapaa; vielä vähemmän olin epärehellinen kokiessani itseni vapaaksi.
 
7
Mitä tuolle vapaudelle tapahtui, miksi se muuttui kullatuksi häkiksi?
 
8
Jokin työnsi minut kaltereita vasten. En heti tajunnut mihin olin törmännyt, ymmärrys tuli jäljestä päin ja edellytti pitkiä sisäisiä dialogeja. Vasta vuosia erkaantumisen jälkeen aloin nähdä, kuinka paljossa hengellisessä väkivallassa olin paitsi ollut itse osallisena, myös joutunut suoran ”hengellisen” vallankäytön kohteeksi. Siellä missä Henki liikkui, leijui ainaisena seuralaisena kateus, joka vallankäytön kätkevien rakenteiden vuoksi oli helppo salata itseltäänkin.
 
9
Helluntailaisessa kulttuurissa näen kiintoisan kahtalaisen piirteen. Yhtäältä se tuottaa varhaiskypsiä nuoria, toisaalta suosii monin tavoin kypsymätöntä aikuisuutta. Nuoret kypsyvät nopeasti joutuessaan elämään tiiviissä yhteisössä, jossa on huomioitava toisten (usein hierarkiassa tavalla tai toisella yläpuolella olevien) tunteet ja opeteltava tulemaan toimeen eri ihmisten poikkeavien kemiallisten koostumusten kanssa. Aikuisten kesken kasvu voikin pysähtyä, kun tarjolla on yllättäviä (tai ei-yllättäviä) tapoja kokea ”Hengen” vaikutuksessa oikeutetuksi tehdä ja sanoa asioita, jotka toisissa yhteyksissä on helppo tajuta kateuden ja kontrollinhalun motivoimiksi. Olen myös muutaman kerran törmännyt tilanteisiin, joissa aikuinen ihminen on ”Jumalan tahto” -oletuksen vuoksi ollut suoranaisesti kyvytön tajuamaan omaa moraalista vastuullisuuttaan, ja pari kertaa olen itse ollut tuo ihminen.
 
10
Tiivis yhteisöelämä piti minut nuorena poissa oman ikäluokkani kännisistä sekoiluista ja huuruisista kotibileistä, mutta opetti (jälkikäteen) myös herkkyyttä tunnistaa rajoja ja rajanylityksiä. Jos joku nykyään tulisi kyselemään, ovatko motiivini ”puhtaat” kun esitän kritiikkiä tai esiinnyn bändini kanssa, olisi vaikea asettaa vakavaa naamaa, mutta aikoinani kuulin tällaista usein (tyypillisesti sitä useammin, mitä perustellumpaa kritiikkiä tai paremman keikan olin vetänyt).
 
11
Nuoret (ja vanhemmatkin) hellarit: en missään nimessä kehota teitä jättämään yhteisöänne, mutta jos joku (kuka tahansa) tulee kyselemään motiivienne perään (etenkin loistettuanne), olkaa kriittisiä ja epäileviä, älkääkä antako setien ja tätien talloa rajojenne yli. Olen varma, että olette jo aivan riittävän kuuliaisia. Päinvastoin: ajatelkaa kriittisesti ja vääntäkää nupit kaakkoon. Tiedostakaa, millä tavoin yhteisön sisäiset häpeäntuotantomekanismit toimivat ja nouskaa yhdessä niitä vastaan. Edes viheliäiset sedät eivät voi väittää, ettei helluntailiikkeen tulevaisuus kuuluisi teille. On turha kuunnella mitään kritiikkiä, joka perustuu kateuteen, vallanhimoon ja kuuliaisuuden vaatimuksiin. Ajattelu elää siellä, missä on anarkiaa.
 
12
Seurakunta ei ole demokratia, sanottiin minulle kerran, sanottiinpa kahdestikin. Tahdottiin sanoa: seurakunnan johtajia ei valita vaaleilla, seurakunnan johtaja on Jeesus ja Jumalan asettama vanhimmisto. Vastustin väittämää jo tuolloin, koska pidin demokratiaa hierarkkista rakennetta kristillisempänä vaihtoehtona. Niin, ja inhosin pomoja, olen aina inhonnut. Pomoilta ei pidä mennä muuta kuin rikkomaan ja varastamaan, sanoisin nykyään…
 
13
Ei pidä käsittää väärin. Inhosin pomoja, mutta inhoni omaksui auktoriteettialisteisen ajattelun muodon. Vielä 2010-luvun alussa saarnasin innokkaasti kuuliaisuuden puolesta. Silloin kun pomot ärsyttivät, keskityin olemaan tottelevainen lähinnä Jumalalle. Luin paljon apologetiikkaa ja kristillisteististä analyyttista filosofiaa, josta käsin oli helppo olla kriittinen turhan lahkohenkistä järkeilyä kohtaan: Jumalahan itse kehottaa palvomaan Häntä koko mielellään, siis älyllään, joten inhimillisiä auktoriteetteja kumartamaton kriittinen ajattelu oli pikemminkin hyvästä kuin pahasta.
 
14
Ero nykyiseen on, etten enää usko ajattelun tarvitsevan pysyviä auktoriteetteja. Väliaikaisia ehkä kylläkin, mutta mestarin osa on tulla oppilaansa hylkäämäksi, ja vain näin mestarin opetus osoittaa arvonsa. Näin miellän asianlaidan olevan kristinuskossakin. Alussa oli poly-, sitten karkea eksklusiivinen monoteismi. Halki Raamatun historian monoteismi kypsyy mustasukkaisen heimojumalan tribaalimindsetistä Uuden testamentin abstraktimpaan ja symbolisempaan lähestymistapaan. Jumala muuttuu Sanaksi ja kirjoitukseksi, poissaolevaksi, jonka ei-olemisen jo temppelin repeävä väliverho on paljastanut. Paavalin teologia haastaa olemaan eri mieltä, luomaan uusia tulkintoja ja arvioimaan lähtöjä uusiksi.
 
15
Uhria huutava ja verta janoava lauma on väärässä. Raamatussakin se sai vain uhrin, muttei Jumalaa.
 
 

Ex-fundamentalistin kiteytyksiä, osa 1

1
En miellä itseäni uskovaiseksi, vaikka ajattelenkin olevani jonkinlainen huono kristitty. En esimerkiksi usko sielun tai ”hengen” olemassaoloon, vaan ajattelen (ainakin tällä haavaa) tietoisuuden olevan aineen evoluutioprosessissa kehittämä ominaisuus.
 
2
Tämä kaikki huomioiden on hyvin ironista, että näinä ateistisina vuosina olen puhunut ”evankeliumia” enemmän kuin koko fundamentalistiaikanani yhteensä. Enemmän kuin koskaan olen jutellut kristillisen armon merkityksestä ja käsitteestä eri ihmisten kanssa; samalla olen huomannut, että moni tuttava- ja ystäväpiirini ateisti tuntuu intuitiivisesti ja elämänkokemuksensa vuoksi tajuavan kristillisen armon merkityksen useimpia fundamentalisteja paremmin.
 
3
Mistä syntyy vaikutelma, että toisinaan (ei toki läheskään aina) sekulaari tavan tallaaja, joka ei juuri Jumalan tahtoa pohdiskele, tajuaa nämä asiat paremmin ja osaa keskustella niistä fiksummin kuin useat kohtaamani joka käänteessä uskonsa puolesta todistelevat fundamentalistit? Arvelen, että ainakin tästä syystä: niin sanottu sekulaari ihminen joutuu ratkaisemaan elämänsä tarkoituksen ja merkityksen polttavat kysymykset itse, ilman selkeää ja kiistatonta auktoriteettia. Tämä muuttaa hänen moraalisen kompassinsa moniselitteiseksi ja etiikan sotkuiseksi. Ilman selviä elämänohjeita saattaa olla vaikea kehittää fundamentalistista arroganssia, totuuden haltuunoton käytäntöä.
 
4
Yleisesti ottaen ja karkeasti yleistäen miellän sen tyyppisen helluntailaisuuden, jonka piirissä itse kasvoin, yhdeksi alistumisen halun ja tottelevaisuuden kollektiiviseksi toteutumaksi. Ihmisessä elää raivokas kiire löytää rautasaapas, jonka alle asettua makaamaan ja jonka tahdissa marssia. Siksi on olemassa keskiluokkaista konformismia, siksi on olemassa helluntailaista fundamentalismia. Siksi Raamattu on joidenkin mielestä peräti ajattelun auktoriteetti, siksi kuvitellaan, että ajattelua voi olla, vaikka sitä vaadittaisiin sitoutumaan etukäteen määriteltyihin tottelevaisuuden muotoihin.
 
5
Egoani hivelee ajatus, että lähdin hellaripiireistä yksinomaan siellä vallitsevan ajattelun kapeuden tähden. Tämä ei pidä paikkaansa. Olin myös arrogantti, tökerö ja itse monin tavoin ajattelematon. On paljon sanomisia ja tekemisiä, joita kadun.
 
6
Silti on varmaan totta, että olin myös liiaksi ulkopuolinen, en riittävän samanlaisella tavalla erilainen, liian auktoriteettivastainen. Suhtauduin vakavasti vääriin asioihin ja sivuutin toiset.
 
7
Huomaan yhä kirjoittavani ja puhuvani tälle menneisyyden maailmalle. En halua kieltää sitä, haluan tulla sen kanssa toimeen, vaikken voikaan enää palata. Sitä lämpöistä pesää, jonka sisäpiiriin itsekin lopulta hetkeksi selvisin, ei minulle enää ole eikä voi olla. Haluan kuitenkin ymmärtää menneisyyttäni, ymmärtää sitä ihmistä joka olin. Ilman menneisyyttäni en olisi tässä.
 
8
Koen usein kiusallista häpeäntunnetta siitä, etten näytä pääsevän eroon menneisyydestäni. Vaikka en ole enää aikoihin tuntenut katkeruutta tai vihaa, huomaan läsnä olevan jatkuvan tarpeen merkityksellistää ja käsitteellistää tuota ajanjaksoa. Jatkuvasti tahdon kysyä, mitä tuo kaikki merkitsi, mitä merkitsee olla kasvanut sellaisessa yhteisössä ja mitä siitä tulisi ajatella nyt.
 
9
Yksi tapa käsitellä mennyttä on kirjoittaa kirjoja. Haaveilen, että joskus kirjoitan oman Jeesus-romaanini. Helluntailaista fundamentalismia olen jo käynyt läpi alkupään tuotannossani, enkä enää jaksaisi kirjoittaa siitä samaan tapaan. Kristinusko minun on kuitenkin kohdaltani mietittävä kokonaan uusiksi.
 
10
Voiko sen tehdä ilman teologiaa?
 
11
Menneisyys tuijottaa minua paksun lasin takaa. Mykkiä naamoja. Näkevätkö he ihmisen vai luopion? Luopio-ihmisen? Luulen, ettei ketään kiinnosta enää ollenkaan. Seurakunnan muisti on lyhyt, ellei satu kuulumaan hyvään sukuun. Minä en kuulunut. Raivasin tieni sisäpiiriin tyypillisellä ulkopuolelta tulevien tavalla: osallistuin aktiivisesti toimintaan ja tein selväksi, että palvelen mielelläni alueilla, joilla minulla on annettavaa. Aktiivijäsenen muuttuessa passiivijäseneksi yhteydenotot loppuvat. Jos ei kuulu dynastiaan, on oltava käytettävissä.
 
12
”Fundamentalistiksi” kutsuminen voi helluntailaisista tuntua loukkaavalta, joten täsmennän, mitä termillä tarkoitan. Fundamentalistilla tarkoitan tässä henkilöä, joka sanoo uskovansa Raamatun ihmeisiin kuten neitseestä syntymiseen, meren jakautumiseen ja ajan kääntämiseen kirjaimellisesti, historiassa tapahtuneina tosiasioina; joka sanoo uskovansa Jumalaan todellisena, maailmassa vaikuttavana toimijana, yhtä selvästi olemassaolevana kuin sohva, jolla istun; joka sanoo pitävänsä Raamattua elämänsä ja ajattelunsa auktoriteettina; jonka mielestä ”tapakristillisyys” on huono juttu ja jonka mielestä on olemassa ”tosiuskovaisuutta”; joka määrittelee homoseksuaalisen elämäntavan synniksi, jonka harjoittaminen ei ole yksityisasia; joka uskoo sukupuolia olevan vain kaksi; joka ei usko evoluutioon. Ja niin edelleen.
 
13
Sekulaarista näkövinkkelistä käsin fundamentalismi herättää usein välitöntä vastenmielisyyttä tai vähintään jonkinlaista huvittuneisuutta. Sama pätee toisinkin päin. Näiden kahden tyypin voi olla haastavaa solmia keskenään syvällistä ystävyyttä, mutta mahdotonta se ei ole. Kummankin on vain ymmärrettävä hylätä ajatus toisen pelastettavuudesta. On lakattava ajattelemasta, että tietää paremmin kuin tuo toinen, mitä vailla hän todella on.
 
14
Tietää toisen puolesta, mitä hän tarvitsee: onko lähetystyö mahdollista ilman tätä ajatusta?
 
15
Ainakin on mahdollista puhua armosta ilman tätä. On mahdollista olla armollinen itselleen ja muille. Armollisuus ei edellytä paremmin-tietämistä, sillä armollisuus ei ole tilan valtaamista vaan sen antamista.