Kirjailijakuulumisia vuonna 2025

 
Julkaisin vuonna 2019 runokokoelman Kainin laulut. Pidän sitä yhä yhtenä taiteellisesti onnistuneimmista teoksistani. Silti olen edennyt kauas sen ahdistuneista näkymistä.
 
Suurin osa kokoelman runoista syntyi vuonna 2018, jolloin sairastin vielä masennusta. Elämä oli jatkuvaa rämpimistä. Tuntui kuin menneisyys olisi jotenkin kelattu pois, ikään kuin kelanauha olisi katkennut ja piiskannut tyhjää ilmaa. Soitin pyöritti kasettia, mutta mitään soitettavaa ei ollut.
 
Purin kokoelman runoihin silloiset tuntoni elämästä, jonka koin pettäneen minut. Ei ehkä ole liioiteltua sanoa, että oksensin teksteihin kaikki ne vihan, katkeruuden ja kroonisen ulkopuolisuuden tunteet, jotka masennuksessa pääsivät valloilleen ja myös usein nielaisivat minut toistuviin ahdistuskohtauksiin, joiden tulemisen pystyin aistimaan jopa tunteja ennen niiden huipentumista. Tällaisina päivinä tunsin jo aamulla, että kurkulleni oli asetettu suuri tylppä veitsi, enkä voinut tehdä mitään väistelläkseni sen sahausta. Ja sahaus myös alkoi, se oli tasaista ja tappavaa varmuutta, jatkumo katkokseksi muuttuneessa elämässä.
 
Kainin laulujen ylistävä arvio maakuntalehdessä seuraavana vuonna piristi, mutta tuossa vaiheessa ”kirjailijanuraani” tiesin jo, etteivät tällaiset kehut valtakunnallisessa mittakaavassa merkitse paljonkaan. Jälkeenpäin olen kuitenkin hyvilläni, että ylipäätään sain kokoelman julkaistua. Myöhemmin kustantajani näet ilmoitti lopettavansa runojen kustantamisen kokonaan toiminnan totaalisen kannattamattomuuden vuoksi. Ratkaisu on valitettava, mutta ymmärrettävä: runojen julkaiseminen on ylellisyyttä, jota rahoitetaan ylijäämällä.
 
Julkaisin Kirjokannelta vielä toisen kokoelman (Laula herrasi doxaa, 2021), mutta siitä ei ilmestynyt ainoatakaan arvostelua. Nyt olen muutaman vuoden tauon jälkeen kirjoittanut muutamia uusia runoja, mutten jaksa edes haaveilla niiden julkaisemisesta. Moni kaltaiseni pienilevikkinen kirjailija on epäilemättä samassa tilanteessa. Miten ihmeessä saisin läpi runokokoelman, kun julkaisemattomia romaanejakin on kertynyt hyllyyn jo kaksi? Pienkustantajat kituvat, eikä tilanne todellakaan ole heidän vikansa.
 
Kainin laulut merkitsee minulle nykyään esimerkkiä siitä, että viha ja katkeruus voivat jonkin aikaa toimia todellisen taiteen hyvänä polttoaineena. Tiesin kuitenkin jo noita runoja kirjoittaessani, että nämä tunteet on päästettävä virtaamaan läpi, eikä niiden ole hyvä jäädä asumaan. Toisen kokoelman runot eivät mitenkään sattumalta ole aivan toisen sävyisiä. Jos Kainin laulujen cantus firmus on kosto, vieraus ja epätoivo, etenin Laula herrasi doxassa apokalypsiin ja itseironiseen karnevaaliin.
 
Uudemmista runoista on vielä paha sanoa paljonkaan, mutta jonkinlaiset varovaiset elämän juhlinnan, eksymisen ja pakenemisen nuotit niissä taitavat soida.
 
Vaikka olen yleisillä menestyksen mittapuilla aika epäonnistunut kirjailija, en voi sanoa tämän vaikuttaneen tippaakaan kirjoitushaluihini tai edes siihen, millaisista aiheista tahdon kirjoittaa. Ikävä kyllä minulla ei ole megalomaanista traumaa, enkä siksi liene lähiaikoina kirjoittamassa autofiktiivistä selviytymistarinaa, jollaisia valtavirran kustantajat himoitsevat. Olen kyllä työstämässä helluntailaismenneisyyttäni käsittelevää esseekokoelmaa, mutta vältän tietoisesti traumakertomuksen asetelmia. Kyllä, koin jonkin verran hengellistä väkivaltaa ja ulossulkemista, mutta näiden asettaminen kirjoittamiseni keskiöön tuntuisi epärehelliseltä. On pakko tunnustaa, etten ole traumatisoitunut, enkä enää edes katkera menneisyydelleni. Otteeni on pohdiskeleva, ristiriitoja tunnusteleva. Haluan kirjoittaa monimielisesti ja hämmentävästi.
 
Oudolla tavalla olen myös sinut sen ajatuksen kanssa, ettei kirjailijantyölläni ole minkäänlaista odotettavaa tulevaisuutta. Kirjoitan vain muutamille lukijoille. Toivon lähinnä saavani käsikirjoituksiani jatkossa läpi joillekin pienkustantamoille, joilla on resursseja sellaisille välttämättömyyksille kuin editointi ja ehkä aivan minimaalinen markkinointi. Jos näin tapahtuu, olen varsin tyytyväinen.
 
Kirjallisuus on somen algoritmien ja näkyvyyteen perustuvan ekonomian vuoksi menettämässä jo alun pitäenkin epätäydellistä autonomiaansa. ”Alustojen äänen” miellyttäminen edellyttää tekstiltä selkeitä moraalisia asetelmia, samaistuttavuutta ja ennen kaikkea kirjailijan tuotteistamista teoksensa yli. Siksi traumaattinen autofiktio trendaa, siksi somealustojen influensserit paketoidaan kirjailijoiksi. Kaltaiseni ”modernistit” – kirjailijatyypit, joille taideteoksen arvo on sen kyvyssä hämmentää tavalla, joka on moraalisesti monimielistä ja rikkonaista – jäänevät tämän kehityksen jalkoihin. Hämmentävät ja ”vaikeat” kirjat eivät saa tykkäyksiä ja jakoja, sillä niillä on taipumus vieraannuttaa pikemmin kuin samaistuttaa.
 
Kuinka sitten säilyttää ammatillinen omanarvontunto sortumatta hyödyttömään poteroonsa? Alustojen anonyymi massa määrittelee sen, mikä kirjallisuudessa on merkittävää. Nimekäs korkean profiilin kirjailija voi tosin menestyä myös alustalähtöistä arvotusmekanismia kritisoimalla, mutta tämä on vain ulkopuolettoman ja kaiken nielevän systeemin oire. Kapitalismi tunnetusti tekee lisäarvoa myös itseensä kohdistuvalla kritiikillä.
 
Olen toistuvasti huomannut, että paras tapa välttää poteroituminen ja hyödytön vastarinta on keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen. Menestyminen ja näkyvyys eivät oikeastaan liity varsinaiseen työhön ja siitä saamaani iloon. Tunnustuksen saaminen on upeaa, mutta katveeseen jääminen ei – toisin kuin uusliberaali markkinafundamentalismi haluaa väittää – merkitse sen enempää lahjattomuutta kuin vähäisempääkään osaamattomuutta.
 
Vastaavassa tilanteessa oleville kollegoilleni haluankin sanoa saman kuin itsellenikin: ehkä emme kirjoita nykyhetken, vaan tulevaisuuden lukijoille. Ja toisaalta: kirjailijallehan riittää jo muutama lukija. Paras mahdollinen palaute tulee jatkossakin yksittäisiltä ihmisiltä, joille kirjasi on riittänyt avaamaan maailman. Niitäkin ihmisiä on.
 
 

Kristinusko ja objektiiviset tosiasiat

Kierkegaard-ekskursio
 
 
Tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard kirjoittaa puhuttelevasti ja mieleenpainuvasti uskosta Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessaan. Pidän hänen tavastaan liittää usko sellaisiin asioihin kuin intohimo ja epävarmuus. Kierkegaardille – tai PEJ:n pseudonyymille Johannes Climacukselle – usko ei ole luottamusta objektiivisiin tosiasioihin tai jonkinlaisen varmuuden seuraamista.
 
Kierkegaard menee jopa niin pitkälle, että toteaa sen, jonka rukous ”nousee kaikesta äärettömyyden intohimosta, vaikka hänen silmänsä lepäävät epäjumalan kuvassa”, olevan enemmän totuudessa kuin sen, jonka tiedollinen käsitys Jumalasta on aivan oikea ja vaikka tämä ”objektiivisesti etsii tosi Jumalaa”:
 
Jos toinen etsii objektiivisesti kuolemattomuutta, ja toinen sijoittaa koko äärettömyyden intohimon epävarmuuteensa, niin kummassa on enemmän totuutta, ja kumpi osoittaa suurempaa varmuutta? Toinen on lopullisesti lähtenyt likiarvon etsimisen tielle, jonka loppua ei näy, koska varmuus kuolemattomuudesta voi olla vain subjektiivista; toinen on kuolematon ja kamppailee juuri siksi epävarmuuttaan vastaan.
 
”Objektiivinen todellisuus” on likiarvon todellisuutta; objektiivista tietoa Jumalasta ei ole, tai jos on, se on uskomisen kannalta yhdentekevää. ”Äärettömyyden intohimon” vallassa oleva ihminen seuraa epävarmuuttaan. Se ”suurempi varmuus”, josta Kierkegaard tässä puhuu, ei ole Jumalaan kohdistuvaa objektiivista vakuuttuneisuutta tai Jumalan objektiivisuudesta vakuuttumista, vaan intohimon pyhittämää antautumista sille todellisuudelle, jossa varmuus on aina vasta tulemisen, ei koskaan olemisen, tilassa. Katkelmaa auttaa ymmärtämään Kierkegaardin perusajatus totuudesta paradoksina.
 
Päättävässä epätieteellisessä jälkikirjoituksessa hahmoteltu usko on monella tavoin vastakkaista ”uskonvarmuudesta” intoilevalle fundamentalismille tai luonnontieteisiin nojaavalle kristillisteistiselle dogmaattiselle metafysiikalle. Ensin mainittuun kuuluu ”psykoottinen vakuuttuminen” ja täydellinen alistuminen ulkoisen Herran käskysanalle; jälkimmäinen pyrkii perustelemaan itsensä eräänlaisena rationaalisena ja objektiivisesti sitovana tieto-oppina.
 
Kierkegaard ajattelee kristinuskoa metafysiikan ja objektiivisen vakuuttumisen tältä puolen, eksistoivasta ihmisestä käsin. Näin hän kykenee myös tarjoamaan kristinuskosta tulkinnan, joka väistää sekä fundamentalismia että metafysiikkaa vaivaavan objektivismin ja dogmaattisuuden ongelman.
 
Fundamentalismin ”objektiivisuus” vaatii ihmistä vakuuttumaan likiarvoisesta todellisuudesta sietämättömällä täsmällisyydellä. Fundamentalisti sanoo, ettei kristityn tule perustaa uskoaan ihmisen määritelmiin Jumalasta, mutta samaan hengenvetoon edellyttää tämän kuitenkin vakuuttuvan fundamentalistien tavasta määritellä Jumala. Kristillinen metafysiikka kehottaa kristittyä katsomaan todellisuutta logiikan ja luonnontieteen tosiasioiden valossa, harrastamaan eräänlaista yhteen- ja vähennyslaskua ja muodostamaan näin rationaalisen perustan Jumalalle antautumiselle. Fundamentalismin tapaan myös metafysiikka päätyy, tosin omalla tavallaan, tyhjentämään kielen kaikesta likiarvoisuudesta ja monimerkityksisyydestä: 1+1=2, ja tämä on yksiselitteistä; mutta kuten Kierkegaard huomauttaa, juuri tästä syystä tällaiset totuudet ovat myös täysin yhdentekeviä.
 
Kierkegaardin eksistentialistinen tulkinta kristinuskosta on ideologiakriittinen ainakin siltä osin, että se sallii kristityn kulkea uskonpolkuaan ennalta määrittelemättömästi, vailla varmuutta ja vastauksia. Intohimoinen ja epävarmuutensa kanssa kamppaileva käytännön ateisti on lopulta lähempänä autenttista uskovaisuutta kuin Raamattuaan pikkutarkasti seuraava moralisti, joka julistaa tottelevaisuuttaan ja alistumistaan Herran auktoriteetille ei vain ”hengessään” vaan myös kaikin tavoin ”raamatullisissa” elämäntavoissaan.
 
Asettamalla vastatusten epäjumalankuvan edessä rukoilevan pakanan ja tiedollisesti oikeaoppisen kristityn Kierkegaard tuo hakematta mieleen Luukkaan evankeliumin vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–13). Fariseukset olivat aikansa oikeaoppisia: he noudattivat Tooraa, Jumalan lakia, ja ylpeilivät oikeutetusti uskollisuudellaan Herransa sanalle ja auktoriteetille. Tässä on tärkeää korostaa, ettei fariseuksena oleminen merkinnyt tekopyhää teeskentelyä, vaan todellista Jumalan tahdon mukaista vaeltamista, erottautumista ympäröivästä pakanallisesta maailmasta hyvin käytännönläheisellä ruumiin, nautintojen ja elämäntapojen kontrollilla. Se, että Jeesus sanoi Jumalan pitävän tällaista joutavana – ”Laupeutta minä tahdon enkä uhria” (Matt. 9:13) – oli suora ja tietoinen loukkaus ”uskovan elämäntavalle” ja koko sille dogmaattiselle järjestelmälle, jonka ytimessä oli vilpitön halu olla kuuliainen ja tottelevainen. Jeesuksen mukaan Jumala ei koskaan ollut tällaisista uhreista kiinnostunut.
 
Toden teolla syntistä elämää viettävän publikaanin huudahdus, ”ole minulle syntiselle armollinen!” ilmaisee ääretöntä huolta ja intohimoa. Se ei välitä moraalista tai oikeasta opista, sillä näiden suhteen voi vain epäonnistua.
 
Voimme myös kuvitella, mitä vertauksessa esitetyn tapahtuman jälkeen seuraa. Publikaani kohtaa fariseuksen, joka kysyy: ”Kai sinä nyt laitat asiasi kuntoon ja alat elää tosiuskovan elämää, kun kerran Jumala on jo sinut vanhurskauttanut? Ymmärräthän, että usko ilman tekoja on kuollut, ja niin edelleen.” Pian hän ehkä törmää myös metafyysikkoon, joka tiedustelee, milloin publikaani on kaavaillut aloittavansa apologetiikan opinnot saadakseen älyllisen ja objektiivisen perustan uskomuksilleen…
 
Jos publikaanimme on vahva ja sisäisesti eheä tyyppi, hän nyökkäilee kohteliaasti ja kiittää hyvistä neuvoista, mutta jatkaa elämäänsä juuri kuten parhaaksi katsoo. Todennäköisesti hän ei jatkossakaan ole kenenkään ”uskonsa vakavasti ottavan” silmissä erityisen hyvä uskovainen, mutta miksi tämän pitäisi häntä kiinnostaakaan? Hän seuraa intohimoisesti epävarmaa armon valaisemaa tietään, lankeaa sadasti ja epäonnistuu tuhannesti, iloitsee muiden syntisten kanssa ja rakastaa villisti kenenkään estämättä, olematta kovinkaan tarkka maineestaan ja puhdasoppisuudestaan näiden korkeasti pyhitettyjen vakavien keskuudessa. Kyllä hän heidät jo tuntee: nuo totuutensa objektiivisuudesta kerskaavat hiukan koomiset hahmot, joilla on valmis kartta keskeneräisestä maailmasta.
 
 

Identiteetti & rehellisyys

Esitän yksinkertaisen teesin: Identiteetti ei voi perustua rehellisyydelle.

 
Rehellisyys on tietenkin hyve, eikä edes mikään vähäpätöinen hyve. Yleisesti ottaen rehellisyys määriteltäneen jonkinlaiseksi tosiasioiden tunnustamiseksi tai tosiasioiden tunnustamisen kyvyksi ja haluksi, mutta pidän tätä määritelmää epäonnistuneena. On näet kohtalaisen helppoa kuvitella tilanne, jossa joku tunnustaa aitoja tosiasioita läpeensä epärehellisellä tavalla niin, että kuka tahansa voi nähdä tuollaisen tunnustuksen olevan pelkkä vallankäytön performanssi. (Oikeastaan tämä on yksi oikeistolaisen populismin tyypillisistä toiminnan logiikoista: ”Minä sen tein, ja uskallan puhua suuni puhtaaksi asiasta” jnpp.)
 
Tosiasioita voi siis tunnustaa tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä rehellisyyden kanssa. Siksi rehellisyyttä on parempi ajatella pikemminkin lausuman suuntana kuin sen ominaisuutena. Suhteessa identiteettiin: avoimuutena jollekin, jonka vaikutukset itsekuvaan ovat vielä tuntemattomia ja ehkä tuhoisia.
 
Määrittelen identiteetin tässä yhteydessä väljästi näin: identiteetti on yksilön tai yhteisön kuulumisen ja erottautumisen pyrkimys, jonka suuntana on eheyden kasvattaminen ja ylläpitäminen. Yksilön tapauksessa identiteetti liittyy egoon, joka toimii enemmän tai vähemmän narsistisesti. Yhteisön tasolla identiteetissä on tyypillisesti kyse yhteisön suhteesta ympäröivään todellisuuteen eli siitä, kuinka tarkasti maailma jakautuu meihin ja muihin. Identiteetti voi kytkeytyä sekä yksilöön että yhteisöön myös maailmankuvan tasolla. Tällöin kyse on esimerkiksi siitä, millaisena ympäröivä maailma hahmotetaan: hierarkkisorgaanisena kokonaisuutena, hallitsemattomana kaaoksena vaiko jonain siltä väliltä. Laajasti ottaen identiteetti liittyy siis olemuksiin ja niiden ”kiinteyteen” tai ”huokoisuuteen”.
 
Identiteettiä voi myös ajatella pysyvyyden tai keskiön kokemuksena. Vaikka ihmisyksilöiden ja yhteisöjen identiteetit muuttuvat ajan kuluessa, juuri identiteetti nimeää muutoksen virrassa sen pysyvyyden momentin, joka mahdollistaa jatkuvuuden kokemisen ja samana olemisen. Virta säilyy, vesi vaihtuu.
 
Identiteetistä on kyse silloin, kun haluamme kuulua johonkin tai erottua jostakin, ja usein nämä pyrkimykset ovat rinnakkaisia. Identiteetti on kuulumisen ja erottautumisen taloudessa muotoutuvaa ”tuloa”, viivan alle jäävää tietoista olemista ja todellisuutta. Identiteetin logiikka on jännitteisyyden, halkeamien ja rikkonaisuuksien sisäistämisen ja ratkaisemisen logiikkaa. Identiteetti tukkii todellisuuden vuotokohtia. Tämä voi tapahtua monin tavoin: neuvottelemalla, kieltämällä, torjumalla, myöntymällä, tunnustamalla. Vaikuttaa kuitenkin ainakin osapuilleen paikkansapitävältä todeta, että identiteetin logiikkaan on ”sisäänkirjautunut” eräänlainen pyrkimys maksimaaliseen eheyteen, saavutettiinpa sitä tai ei. Identiteetti ”toimii” sitä paremmin, mitä eheämpi se on.
 
Näin rehellisyys muodostuu identiteetille ongelmaksi. Rehellisyys ei näet suuntaa eheyteen, eikä sitä kiinnosta identiteetin ”toimivuus”. Rehellisyys on yksinkertaisesti ajateltuna vain avoimuutta mahdollisuudelle, että jostain voi tulla totta. Tämä mahdollisuus voi olla identiteetin kannalta täysin tuhoava, ja koska identiteetti toimii eheytensä suuntaisesti, eräänlainen epärehellisyys kuuluu sen sisäiseen rakenteeseen ja logiikkaan.
 
Rehellisyys on siksi aina vaarallista yksilön tai yhteisön identiteetille, ja vaikka se tyystin epäilyksettä on varsin kunnioitettava hyve, sen asettaminen olemisen tavan perustaksi tarkoittaa johdonmukaisesti ajateltuna (yksilön tai yhteisön) identiteetin jatkuvaa vaarantamista. Lisäksi äärimmäinen rehellisyyden vaade eli totaalinen sota tekopyhyyttä vastaan johtaa väistämättä julmuuteen (siitä enemmän täällä).
 
Vaikuttaakin siltä, että johtopäätös hyveellisestä elämästä on suunnilleen seuraavanlainen: on pyrittävä rehellisyyteen, mutta sallittava johonkin määrään saakka tekopyhyyttä, sillä ilman tekopyhyyttä ei ole identiteettiä, mutta ilman identiteettejä (olivat nämä kuinka tilapäisiä tahansa) on puolestaan mahdoton ankkuroida koettua elämää mihinkään viitepisteisiin nähden. Suhteessa identifikaatioon rehellisyys on siis aina vaarallista, mutta silti välttämätöntä. Jos suhde maailmaan ei omaksu pyrkimystä rehellisyyteen, voi vain kuvitella, mitä tapahtuu identifikaatiolle. Tervetuloa fundamentalismi ja yleinen psykoosi.
 
Kaksiteräisyydessään rehellisyys on haastava laji: se uhkaa eheää identiteettiä aina, kun tahdomme olla siihen nähden johdonmukaisia; mutta samalla haluamme omaksua identiteetin sen kautta – haluamme rehellisen suhteen todellisuuteen, jossa elämme ja joka olemme. Silti kaavamainen johdonmukaisuus rehellisyydessä vie meidät nopeasti julmuuteen aivan kuten kaavamainen kieltäytyminen rehellisyydestä silloin, kun se vaarantaa itsekuvaamme, tekee meistä sietämättömän tekopyhiä.
 
Haluan kuitenkin väistää latteita implikaatioita ”kahden ääripään” välttelemisestä. En toisin sanoen väitä hyveelliseksi sellaista asennetta, joka kannustaa olemaan tekopyhä tai epärehellinen minkäänlaisen egon, itsekuvan tai identiteetin tietoiseksi eduksi. Mielestäni juuri tällainen on yksi tekopyhyyden sietämätön muoto. Sikäli kuin tekopyhyyttä (eli tietynlaista epärehellisyyttä) tulee sallia, ajattelen tämän epärehellisyyden lajin olevan pikemminkin jotain sellaista, mistä merkittävä osa on koodattuna niin sanottuihin käytöstapoihin ja sivistyneisyyden ideaaliin.
 
Ja mitä sitten on sivistyneisyys – ellei syvää ymmärrystä siitä, mitä on olla toinen ihminen ja kuinka vaikeaa on olla (ei vain minä vaan) kuka tahansa?
 
 

Dialogia kristillisen mystiikan kanssa

 
Luin hiljattain tavallaan poikkeuksellisen kirjan, Jarkko Lindqvistin Kaipuun (Aikamedia 2024). Sanon ”tavallaan”, koska aihepiiri – kristillinen mystiikka – ei sinänsä ole epätavanomainen, eikä sitä laajassa mielessä ole Lindqvistin tapa käsitellä aihettaankaan. Poikkeuksellista on kuitenkin (muun muassa) se, että tämä kirja ilmestyy helluntailaisen Aikamedian kustantamana. Lisäksi se eroaa huomattavasti edukseen Aikamedian tyypillisestä tarjonnasta – välttävällä tai olemattomalla tyylitajulla kirjoittavien pastoreiden tai itseoppineiden asiantuntijoiden hengellisen elämän oppaista, joista useimmat ovat kauniistikin sanoen epä-älyllistä lammaslaumalle saarnaamista. Lindqvistin kirja ei ole tällainen.

Vaikka helluntailaisuuden voi ehkä ajatella näkyvän Lindqvistin esseissä paikoin hiukan perustelemattominakin dogmaattisuuden sävyinä, piirre ei näyttäydy häiritsevänä. Tämä johtuu kirjoittajan pitkälle sisäistyneestä, tekstiä määrittelevästä epävarmuuden dialektiikasta; toisin sanoen Lindqvist on ilmeisen haluton kertomaan lukijalle kovinkaan suoraviivaisesti, millä tavoin elämää on elettävä. Sen sijaan hän kertoo omakohtaisesta etsinnästään, toki avoimen kristillisesti ja tunnustuksellisesti, mutta varsinaista totuuden varmuutta julistamatta. Ikään kuin Lindqvist olisi sisäistänyt Kierkegaardin subjektivismin, vaikka mielellään puhuukin kristinuskon totuudesta objektiivisena…

Vaikka Lindqvist löytääkin eräänlaisen vastausten ja varmuuksien horisontin unio mysticasta, mystikon taipaleen salaperäisestä määränpäästä (jossa usko epäilemättä vaihtuu näkemiseksi, ainakin ajoittain), hän pysyttelee hauraan ja usein epäkiitollisen arkielämän tasolla silloinkin, kun rohkenee tunnustaa suorasukaisesti sitoutumisensa kristinuskon opinkappaleisiin. Tämän vuoksi edes itämaiseen mystiikkaan, esimerkiksi buddhalaiseen meditaatioon, kohdistuva jäykkä torjunta – jossa Lindqvist erottaa meditaation kristilliset muodot selkeästi ideologialtaan ja ajatusmaailmaltaan ”paremmiksi” tai ”rakentavammiksi” – ei oikeastaan herätä ärtymystä.

Lindqvist toisin sanoen välttää monen helluntailaistaustaisen hengellistä asiaproosaa kirjoittavan sudenkuopan: totuuden varmuudeksi samastamisesta usein seuraavan näännyttävän moralismin. Tämä sopisikin huonosti yhteen kristilliseen mystiikkaan kuuluvan itsetuntemusta etsivän intohimoisuuden kanssa. Mikään ei ole yhtä pahaksi intohimoiselle elämälle kuin moralismi, ellei sitten intohimoinen moralismi.

Vaikka Kaipuu on paikoin tyylillisesti hiukan kömpelö (teksti olisi kaivannut lisäeditointia, mutta pakko tunnustaa, että kirjan loppulause on aivan helvetin hieno), huomaan lukukokemuksen synnyttävän minussa rauhallisia, melkein kelluvia tuntemuksia. En heti edes ymmärrä miksi näin on. Vierastan joidenkin kappaleiden ”eteeristä hartautta” ja ajoittaista konkretian puutetta tekstin puhuessa syvyyksistä, ihmeellisyydestä ja todellisuuden tuolta puolen säteilevästä valosta – vierastan tapaa, jolla Lindqvist etusijaistaa varmuuden ja löytämisen etsimiseen ja epävarmuuteen nähden, ja olen jopa harmissani siitä, ettei hän näe eksymisessä metaforaa minkäänlaiselle vapaudelle. Lindqvistille mystiikka on seikkailunakin kenties enemmän polun löytämistä kuin eksymistä maisemaan, jota luulimme kesytetyksi.

Sitten ymmärrän hyvänolon tunteideni johtuvan juuri tästä. Kirja käy keskustelua kanssani. Kaikkine tyylillisine puutteineen ja erimielisyyksineen koen sen dialogikumppaniksi, lämpimäksi ja läheiseksi, ja tämä on hämmästyttävää, sillä kristillinen mystiikka kiinnostaa minua hyvin valikoidusti ja rajatusti. Lisäksi olen taipuvainen epäilemään mystiikkaa ylipäätään: ”sanattoman diskurssin ylimielisyyttä”, kuten joku Alain Badiou ehkä sanoisi. Mutta Kaipuu ei puhukaan ylitseni tai ohitseni, on kerrassaan hämmentävää, ettei se tee niin, sillä juuri sellaiseen olen tottunut niin sanottuja hengellisiä oppaita lukiessani – sillä on mielipiteensä, mutta ei tarvetta julistaa niitä.

Jos Lindqvistin kirja olisi ihminen, häntä kiinnostaisi kuunnella enemmän kuin puhua. Hän olisi niitä tyyppejä, jotka kuuntelevat eri mieltä olevia oppiakseen näiltä jotakin. Niitä, jotka vaarantavat jopa uskonsa ja identiteettinsä, koska haluavat oppia, koska haluavat omaksua uusia tapoja ajatella. Nämä ihmiset tietävät, ettei maailma ole valmis, kuten eivät hekään. Heillä on sekopäistä viisautta, he tietävät muinaisten kreikkalaisten tapaan, että hulluus on viisauden kohtu: Apollon syntyy Dionysoksesta, ja näiden voimien binaarinen vastakkaisuus on järjestävän periaatteen erehdys.

En tiedä, onko Lindqvist tällainen ihminen, mutta Kaipuussa tulkitsen – ja tunnustan auliisti, että kyse on vain minun tulkinnastani, joka on interventio: tahallinen ja pitkälle menevä, sillä en tunnusta muuta tulkinnan auktoriteettia kuin sen, että hyvä tulkinta saa ajatukset liikkeelle ja that’s it – niin, Kaipuussa tulkitsen tällaisen merkitystason, ja se puhuttelee minua.

Kaipuu on myös intohimoinen kirja. Siinäkin mielessä se on varsin ”kierkegaardilainen” (lainausmerkit oksymoronin paljastamiseksi). Lindqvist onnistuu juuri tekstinsä intohimoisuudessa puhuttelemaan minua tavalla, joka on vaatinut mietintää. Luulen, että hänen kanssaan olisi mielenkiintoista keskustella vapaudesta, epävarmuudesta ja eksymisestä; se olisi ehkä myös intohimoista, koska en näytön perusteella pidä kumpaakaan meistä aivan tervejärkisenä ihmisenä.

Armon ja rakkauden asialla totuudesta tinkimättä

 
Entisenä konservatiivikristittynä kykenen kyllä ”rationaalisesti” käsittämään, miksi monet kristityiksi itsensä mieltävät ja uskoaan avoimesti julkituovat ihmiset päätyvät kannattamaan Trumpin kaltaisen neofasistin ja oligarkin hallintoa tai ajamaan kovaa oikeistolaisuutta, joka kohtelee vähäosaisia julmasti ja moralisoiden. Niin. Kykenen ”ymmärtämään” siinä mielessä, etteivät nämä ihmiset ole hulluja. Heillä on syy toiminnalleen ja ajattelutavoilleen; omasta mielestään he juuri toimivat moraalisesti esimerkiksi kieltäessään sukupuolen moninaisuuden, vähemmistöjen oikeudet ja köyhille kohdistetut valtion tuet.
 
Nämä ihmiset eivät keskimäärin ole sen julmempia tai hullumpia kuin muutkaan. He vain sattuvat uskomaan – esimerkiksi – ettei homoseksuaalinen rakkaus ole in actualitas ”todellista”, vaan perustuu syntiin langenneen ihmisyyden luomiin harhakuviin ja vääristyneeseen himoon, minkä vuoksi kaikenlainen pro-homoilu on edustaa turmelusta ja luomisjärjestyksestä poikkeamista. Niinpä ”rajat ovat rakkautta” ja ”synti on synniksi sanottava”.
 
Jos kristitty konservatiivi on perillä uskontoonsa kuuluvasta armollisuuden elementistä, hän toki tajuaa, ettei syntisyydessään eroa homoseksin harjoittajasta, olipa itse kuinka cis ja heteromatriisin mukainen tahansa. Parhaassa tapauksessa hän ei edes jaksa asettaa homoseksiä erityisten syntien seipäännokkaan; sateenkaariväen asian tunnustaminen tosin tekisi hänestä jo liian liberaalin.
 
Voi tuntua itsestäänselvyydeltä sanoa, että myös kristitty konservatiivi uskoo, ja epäilemättä hyvin vilpittömästi, olevansa ihmisoikeuksien ja rakkauden asialla silloinkin, kun kannattaa rikkaiden oligarkkien fasistisia uudistuksia, jotka monien vähemmistöjen kannalta ovat tyystin katastrofaalisia. Ulkoapäin tarkasteltuna tällainen asenne vaikuttaa tietenkin julmalta ja täysin tekopyhältä. Sitä se monilla epäilemättä onkin.
 
Olen kuitenkin entisenä konservatiivikristittynä kohdannut näissä piireissä sen tasoista intohimoa, ettei pelkkä tekopyhäksi julmuriksi leimaaminen tunnu tavoittavan asetelman varsinaisuutta. Olemme joka tapauksessa liian taipuvaisia diagnosoimaan tekopyhyyttä itsemme ulkopuolelta, liian malttamattomia havaitsemaan omaa tekopyhyyttämme. Käydessämme sotaan tuota tekopyhyyttä vastaan ajaudumme helposti julmuuksiin, joita emme julmuuksiksi tajua.
 
Olen itse ollut sellainen konservatiivi, joka vaatii rehellisyyttä loppuun saakka: rehellisyyttä muille ja itselleen. Olin sotajalalla tekopyhyyttä vastaan. Juuri siksi olin julma, ja julmuudessani sokea omalle käytökselleni.
 
Judith Shklarin mukaan meidän tulisi sietää tekopyhyyttä kyetäksemme vastustamaan julmuutta. Mikäli asetamme tekopyhyyden vastustettavien paheiden kärkeen, muutumme huomaamattamme julmureiksi.
 
Konservatiiviaikoinani vaadin niin tiukasti älyllistä rehellisyyttä, että olin valmis romuttamaan ihmisten uskoa ja identiteettejä. En näin ollen tahtonut ymmärtää, ettei oma tekopyhyyteen kohdistuva kriittisyyteni suinkaan enää toteuttanut niitä moraalisia hyveitä, joita luulin kannattavani. Tekoni puhuivat puolestaan. Totuus erkani rakkaudesta, eikä ollut enää totuus. Koska olin hyvin intohimoinen (olen aina ollut), minulta kesti kauan huomata se suunnaton typeryys ja julmuus, mihin oma, kiihkeään haluun yhtyvä älyni, oli minut johdatellut.
 
Tekopyhyydelle sopii nauraa ja sitä sietää kritisoida aina ja kaikkialla, mutta totaalinen sodanjulistus on vaarallista. Sosiaalinen elämämme rakentuu merkittävissä määrin annokselle reipasta tekopyhyyttä, samoin liberaalidemokraattinen politiikkamme. Täydellisen rehellisyyden vaatimus on lupakirja harkitsemattomalle julmuudelle.
 
Koska täydellinen rehellisyys tarkoittaa meille eri asioita uskomustemme mukaan, otan esimerkkini kahdesta ”ääripäästä”.
 
Kristityn konservatiivin mielestä voi olla rehellistä kuitata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvan keskustelijaosapuolen identiteetti pelkkänä ”väärinkäsityksenä”. Hän saattaa tiedostaa toimintansa julmuuden, mutta koska kyse on hänelle vain ”rehellisyydestä Jumalan edessä”, hän päätyy hyväksymään julmuutensa – kenties ”välttämättömänä pahana”, jos ei muuten –, kun taas asian sanomatta jättäminen olisi kenties ”epärehellistä”.
 
Vastaavalla tavalla voimme kuvitella progressiivisen vasemmistolaisaktivistin avoimen halveksunnan hänen joutuessaan kuuntelemaan konservatiivisen vastapuolen selvitystä siitä, miten jokainen meistä on omalla tavallaan rikkinäinen, ja Jumala haluaa tehdä kaikista eheitä (homoista heteroja ja niin edelleen), kun vain maltamme alistua hänen tahtoonsa.
 
Eikö juuri ”rehellisyys” saata tällöin vaatia meitä kavaltamaan vastapuolen tekopyhyyden, jota kohtaan tunnemme oikeutettua vihaa? Ja kuitenkin entisenä konservatiivina tiedän hyvin, kuinka vilpitön, intohimoinen ja koko identiteettiä määrittävä tekijä voi olla usko Jumalaan, joka haluaa eheyttää homot heteroiksi ja muunsukupuoliset miehiksi tai naisiksi, ja kuinka rakastavalla tavalla tämä usko ajattelee ja tietää toisen puolesta sen, että kunpa tuo ihminen vain alistuisi, hän löytäisi todellisen vapauden – ja niin edelleen.
 
Lienee syytä korostaa, etten puolustele tällaista kristilliskonservatiivista näkemystä vähimmässäkään määrin. En myöskään pyri esimerkkieni rinnakkain asettamisella vihjaamaan, että molemmat maailmankatsomukset olisivat yhtä paikkansapitäviä. En tässä rinnasta uskomusjärjestelmien totuutta keskenään, vaan koetan keinotekoisten esimerkkien kautta osoittaa sen huomaamattoman julmuuden, johon kuka tahansa voi syyllistyä, mikäli käy salamasotaan tekopyhyyttä vastaan.
 
Sillä olipa kuvitteellisen konservatiivimme maailmankatsomuksesta mitä mieltä tahansa, minusta tuntuisi nykyään varsin julmalta kavaltaa vilpittömän ihmisen tekopyhyys vain siksi, että hänen maailmankatsomuksensa loukkaa omaa moraalista tietoisuuttamme. Tuo ”eheyttävä Jumala”, jonka tahdolle alistuminen on ”omaksi parhaaksemme”, voi vilpittömälle konservatiivikristitylle olla samalla tavoin identiteettiä määrittävä tekijä kuin joillekulle meistä on homo- tai queerseksuaalisuus, cisnormista poikkeavasta sukupuolispektristä puhumattakaan. Ja jos väitämme suhtautuvamme kunnioittavasti toisen identiteettiin, olemme itse tekopyhiä, mikäli ”totuuden” tai ”tosiasioiden” nimissä hyväksymme tuohon identiteettiin kohdistuvan avoimen halveksunnan.
 
Voi tosiaan hyvinkin olla hitusen tekopyhää vaatia kunnioittamaan identiteettejä, joita itse pitää harhaisina, taantumuksellisina tai muuten vain läpimätinä, mutta yhtä lailla olisi lyhytnäköistä ja julmaa vaatia rehellisyyden nimissä ”väärien” identiteettien julkista halventamista ja murskaamista. Meidän maailmassamme identiteetin kunnioittamista ei oikein voi erottaa ihmisen kunnioittamisesta, ja aivan samoin identiteetin murskaaminen on ihmisen murskaamista.
 
Mikään yllä sanottu ei tarkoita, että kannattaisin ”identiteettipolitiikkaa” eli politiikkaa, joka suhtautuu identiteettiin essentialistisesti (olemuksellisesti) ja asettaa sen kaiken poliittisen toiminnan lähtökohdaksi. Pikemminkin haluan kiinnittää huomiota kykyymme oppia näkemään oman identiteettimme tuolle puolen, mahdollisuuteen suhtautua toiseen radikaalin ulossulkemattomalla tavalla. Näin ymmärrän armon ja armollisuuden.
 
 

Vuosi 2024

 
Jos mietin viime vuoden päällimmäistä teemaa, sitä mikä jollain tapaa tiivistää koko vuoden ”yleiskokemuksen” ja tuntuu oikeutetulta tavalta otsikoida tuo vuosi, yksi sana riittää: ystävyys. Toinen sana voisi olla hoiva tai hoivaaminen.
 
Ihmeellisten sattumien kautta olen saanut laajan ystäväpiirin, sellaisen jollaisia ei tiedä olevan olemassakaan, ennen kuin vuosien kuluessa havahtuu elävänsä sellaisen keskellä. Ystäväpiirin sijaan voi hyvin puhua yhteisöstä ja jopa valitusta perheestä, sillä vähitellen olemme melkein kaikki muuttaneet saman kaupungin sisässä samaan lähiöön niin, että asuntomme ovat pienen kävelymatkan päässä toisistaan. Kyläilemisen sijaan hengailemme. Jos jotakuta ei näe pariin viikkoon, se on jo ikuisuus.
 
Tämä omintakeinen yhteisö alkoi kehittyä jo 2010-luvun puolivälissä, vaikkei kellään silloin ollut hajuakaan, mihin asiat johtaisivat. Ahtaiden hellarivuosien jälkeen halusimme, me muutamat karanneet luopiot, vain bilettää ja juhlia elämää, vaikka itse kärsinkin masennuksesta ja arkisin kuljin ympäriinsä kuin haamu.
 
Kaveripiiri laajeni sattumien ja kohtaamisten kautta. Jossain vaiheessa alettiin puhua enemmän siitä, millaista olisi jos porukka asuisi samassa kaupunginosassa. Muuttoliike alkoi, ystävyydetkin syvenivät. Uusia ihmisiä ilmaantui. Osa heistä oli aluksi vain satunnaisia baarituttuja tai kaverin kavereita, mutta tuossa vaiheessa pienessä porukassamme oli jo jotain outoa imua. Yhdessä vietetty aika teki ystäviä. Perustin bändin, jälleen uusia ihmissuhteita. Soittokaverit ujuivat mukaan laajempaan porukkaan. Samalla kaikki tapahtui oikeastaan huomaamatta.
 
Viime vuonna ymmärsin selvemmin kuin kertaakaan sitä ennen, etten ole yksin sen tunteen kanssa, että ympärilläni on ihmisiä, joista en ole valmis päästämään koskaan irti – että tämä on jonkinlainen perhe, jonka kanssa haluan vanheta yhdessä, ei vain läjä tilapäisiä ihmissuhteita, jotka voi jättää paremman palkan ja uuden työpaikan vuoksi ja niin edelleen.
 
Mikä meitä yhdistää? Ei aate, ei uskonto, ei poliittinen ideologia. Tämä porukka on alun perin syntynyt bilettämisen ympärille, ja juhlimisen merkeissä suurin osa meistä yhä näkeekin toisiaan useimpina viikonloppuina. Bilettäminen on tietenkin pinnallista ja tuhlailevaa, se ei ole syvämietteinen ja vakava aate tai ideologia. Ideologia voi yhdistää ihmisiä syvällisellä tavalla – entisenä helluntailaisena tiedän tämän aivan kokemusperäisesti – mutta yhtä helposti se myös erottaa ystävät toisistaan juuri sikäli kuin tulee ideologisia erimielisyyksiä.
 
Bilekaveruus kehittyy vähitellen, pelkän yhdessä vietetyn ajan myötä. Yhtäkkiä huomaa, että tämä on ollut enemmän kuin kaveruutta jo vuosikausia. Sama pätee oikeastaan bänditouhuihinkin. Alan soittaa tuntemattomien tyyppien kanssa, seuraavaksi huomaan olevani jälleen yhdenlaisessa perheessä, ja miten nopeasti kaikki tapahtuikaan.
 
Vuosi 2024 oli havahtumista siihen, että ihmisen kuuluu hoivata toista, eikä juuri mikään ole hoivaa tärkeämpää. Minua on aina hämmentänyt se, kuinka itsestään selvänä asiana suhtaudumme ystävyyssuhteiden vaihdettavuuteen ja pinnallisuuteen. Jos saa parempipalkkaisen työn muualta, kukaan ei paheksu valmiuttamme jättää ystävät ja vaihtaa paikkakuntaa, vaan päinvastoin teeskentelemme, että ihmissuhteet säilyvät ennallaan, vaikka kaikki oikeasti muuttuu. Olen myös aina miettinyt, olenko tässä suhteessa yksinomaan outo ja naiivi, miksen vain tajua ”realiteetteja”.
 
Toisaalta olen oman valintani tehnyt. Taiteilijanahan minun olisi ”kannattanut” muuttaa Helsinkiin verkostoitumisen ja uran edistämisen vuoksi, pääkaupungissahan kaikki relevantti tapahtuu, kun on kyse näin pienestä valtakunnasta. Täällä periferiassa menestymisen mahdollisuudet jäävät aika olemattomiksi, taidemaailmassakin kaikki on kiinni suhteista. En kuitenkaan ole koskaan edes harkinnut tällaista siirtoa, ja syy on aina sama: täällä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluan olla, eikä edes taide ole ystäviä tärkeämpää. Oikeastaan taide, mitä siihen tulee, on elämän sivutuote, joka kukoistaa parhaiten silloin, kun sille ei liiaksi omistaudu. Aivan kuten onnellisuuskin.
 
 

Kristinusko ja metafysiikka: kristillisyys ilman ikuisia totuuksia?

Johdanto

 

Näiden pohdintojen lähtökohtana on eräänlainen nietzscheläinen kristinuskon tulkinta: kristillisyys ilman ikuisia totuuksia. On myös syytä korostaa, että erotan totuuden ja tiedon rekisterit toisistaan. Totuus ei ole tietämisen varmuutta, eikä se hallitse konteksteja, joissa ilmenee, vaan ”kontaminoituu” niistä ja käy läpi ennakoimattomia muutoksia. Kristinuskon historia tavallaan tukee tätä. Alkuaikojen seurakunta pyhitti ajatuksia, jotka keskiluokkaiselle nykykristitylle ovat tyystin vieraita; Jeesuksen toiminnassa oli usein piittaamatonta anarkismia; Raamattu on moniselitteinen, ja kuva Jumalasta elää sen sisälläkin. Vanhan testamentin mustasukkaisesta heimojumalasta on pitkä matka Johanneksen evankeliumin abstraktiin Logokseen. Ja niin edelleen.

 

Mikään alla esitetystä ei myöskään pyri osoittamaan traditionaalisia kristinuskon tulkintoja virheellisiksi, vaan tarjoamaan vaihtoehtoisen ja uskottavan näkökulman, joka kyllä on dekonstruktiivinen ja harhaoppinen, muttei sattumanvarainen tai relativistinen.

 

Jumalan toisin olemisesta voi näet päätellä johdonmukaisesti siihen, miksei Jumalaa – sen enempää kuin Jeesusta tai Raamattuakaan – ole tarpeen asettaa ajattelun ja elämän auktoriteetiksi vain, jotta voi käydä kristitystä. Tämä ei ole liberaalia, vaan nietzscheläistä ajattelua sanan varsinaisessa merkityksessä: ajattelua, joka suuntaa poispäin ”herrojen hyvästä” ja lampaan tottelevaisuudesta etsiäkseen jotain armollisempaa ja vähemmän ulossulkevaa.

 

Lähestyn aihetta niin sanotun arkijärjen tasolla, vaikka joudunkin paikka paikoin käyttämään filosofisia käsitteitä, jotka saattavat tuntua tottumattomasta lukijasta raskailta. Tämä lähtökohta on perusteltu, sillä sekä hyvä filosofia että toimiva tiede edellyttävät tavalliseen kokemukseen nojaavaa ja siitä käsin ymmärrettäväksi muodostuvaa ajattelua, etenivätpä ne kuinka vaikeaselkoisiin konsepteihin tahansa. Ei ole olemassa ”tieteellistä ajattelua”, joka olisi laadullisesti ja selvärajaisesti erotettavissa arkiajattelusta, eikä ole olemassa hyvää filosofiaa, joka toimisi arkisesta ajattelusta ja oivaltamisesta riippumatta. Samaan tapaan ei ole olemassa erillistä ”metafysiikan kieltä”, vaan kuten Hans-Georg Gadamer kirjoittaa Hermeneutiikassa, ”ainoastaan elävästä kielestä erotettuja käsitteitä ajateltuna metafyysisessä muodossa”.

 

Alla olevassa viittaan kristillisen metafysiikan käsitteellä moninaiseen joukkoon kristinuskon teologian ja apologetiikan piirissä vuosisatojen mittaan kehittyneitä, laajasti jaettuja ajattelutapoja, joita voi klassisessa mielessä pitää melko valtavirtaisina: Jumala universumin alkuun panevana syynä ilman aika- ja tilaulottuvuutta, Jeesus Jumalan ajallisena ja tilallisena inkarnaationa, täydellisyys Jumalan välttämättömänä laadullisena ominaisuutena, Raamattu itse itsensä todistavana, auktoritatiivisena Jumalan ilmoituksena.

 

Tämä kirjoitus kokoaa (ehkä ensimmäistä kertaa) yhteen joitakin kuluneiden vuosien aikana kiteytyneitä kristinuskon metafysiikkaan liittyviä ajatuksentapaisia. Irtauduttuani helluntailaisuudesta olen työstänyt suhdettani kristinuskoon pitkään ja hartaasti; tämä työ on yhä kesken. Käsillä oleva teksti on ensimmäinen varsinainen yritys sanoittaa kristinuskoon liittyvän metafyysisen tradition piirissä kehiteltyjen ideoiden kritiikkiä.

 

Luin aikoinani paljon apologetiikkaa ja tunnen Jumalan olemassaolon puolesta esitetyt argumentit hyvin. Ihailen edelleen kristillisen metafysiikan järjestelmällistä näppäryyttä, vaikka vierastan sen dogmaattisuutta ja uskon sen jättävän tyystin olennaisia seikkoja kokonaan ajattelun ulkopuolelle. Lienee myös syytä korostaa, ettei käyttämäni yleiskäsite kristillinen metafysiikka ole yhtä kuin kristinusko, vaan kyse on tietystä kristinuskoon liittyvästä ajattelun ja filosofian perinteestä. Moni kristitty suhtautuu metafysiikkaan ansiokkaan piittaamattomasti, mikä on mielestäni aivan oikein: juuri metafysiikkaa, jos jotakin, voi näet kritisoida elävästä elämästä vieraantumisesta.

 

Huolimatta raskaasta terminologiasta, jota metafysiikan kritiikki paikoin on vaatinut, on tämän kirjoituksen yhtenä kantavana tausta-ajatuksena pyrkimys miettiä kristinuskoa älykkäästi, mutta samalla se vanhasta dogmaattisesta metafysiikastaan irrottaen. Nietzsche on joka tapauksessa oikeassa todetessaan, että metafyysisenä kiintopisteenä kristinuskon Jumala on kuollut, eikä paluuta entiseen ole.

 

 

Ohje tekstin lukemiseen

 

Numeroidut ja lihavoidut jaksot esittävät kristillisen metafysiikan mukaisia väittämiä, esimerkiksi: ”Jumala ei ole ajallinen eikä tilaulottuvuudellinen olento.” Näiden alla oleva leipäteksti on väittämiä avaavaa ja purkavaa kommentaaria.

 

 

Jumala toisin olevana

 

1. Luomistapahtumaa ”edeltävä” Jumala ei ole ajallinen eikä tilaulottuvuudellinen olento.

 

Tämä ei ole kovin kiistanalaista. Jos ja kun universumilla on alku, universumin alkusyyn on oltava ajan ja tilan tuolla puolen. ”Edeltävyys” on asetettava lainausmerkkien sisään, sillä tietenkään kyse ei voi olla ajallisesta edeltävyydestä tilanteessa, jossa aikaa ei ole olemassa.

 

2. Koska Jumala ei ole ajallinen eikä tilallinen, hän on toisenlainen oleva kuin mikään, mitä on olemassa ajallisessa ja tilallisessa universumissa.

 

Jumala siis on toisin oleva, mikä kaiken tunnetun olevan piirissä voi tarkoittaa myös ei-olevaa. Mihinkään ajallis-tilallisesti olemassa olevaan vertaamattomana Jumala on itse olemisen negaatio, mikäli hahmotamme olemisen ajassa ja tilassa olemisena. Toisaalta meidän on mahdotonta ajatella mitään olemisen tapaa ajan ja tilan tuolla puolen muuten kuin matemaattisesti tai ideologisesti.

 

Matemaattisena fiktiona Jumala ei voisi olla universumin alkusyy: esimerkiksi millään numerolla tai laskukaavalla ei ole maailmojen luomisen kykyä. Ideologisena fiktiona Jumala toimii vain sikäli kuin kielletään tai torjutaan hänen mahdollistumisensa varsinaiset ehdot: esimerkiksi luonnontiede toimii ideologiana vain sikäli kuin se olettaa subjektin ja objektin erottelun olevan maailmassa sellaisenaan (jolloin on mahdollista tarkastella vaikkapa ihmistä tutkimuksen objektina ja sulkea tutkijan eli subjektin vaikutus tutkimuksen ulkopuolelle). Teologia on laajasti ottaen ideologiaa, samoin kristillinen metafysiikka.

 

Jumala ei täsmällisesti ilmaisten ole mitään ajateltavissa olevaa, ja tämäkin on liikaa sanottu. Samoin on mahdotonta sanoa naiivin ateismin mukaisesti, ettei Jumalaa ole. Agnostismi puolestaan pidättäytyy ottamasta kantaa Jumalan eksistenssiin: Jumala joko on tai ei ole olemassa. Yllä esitetty järkeily on siten ateistista, muttei naiivia.

 

3.  Jumalan välttämättömiä ominaisuuksia ovat muun muassa kaikkivoipuus, täydellinen hyvyys ja rakkaudellisuus. Tiivistäen voi sanoa täydellisyyden olevan Jumalan välttämätön ominaisuus.

 

Mitä tämä tarkoittaa toisin olevan tapauksessa?

 

Kyky luoda maailmoja tyhjästä eli tehdä olemattomista olevaisia vaatii – ainakin arkisesti järkeiltynä – voimia, joita voi pitää inhimillisesti ajateltuna äärettöminä. Kristillisessä metafysiikassa maailman olemassaolon tosiseikka (ei siis välttämättä maailma sellaisena kuin me sen tunnemme) todistaa samaan tapaan myös täydellisestä hyvyydestä ja rakkaudesta (Jumala loi maailman rakkautensa kohteeksi). Tämäkään ei ole kovin kiistanalaista: vaikuttaa vähintään kohtalaisen uskottavalta todeta, että maailmojen luomisen kyky liittyy täydellisyyden kategoriaan ja että universumin alkusyyn on oltava itsessään täydellinen eli itseriittävä.

 

Täydellisyyttä sinänsä voi pitää toisin olevan ominaisuutena, mutta juuri sikäli kuin mikään tunnetussa universumissa oleva ei ole täydellistä eli Jumalaan verrattavissa, täydellisyys liittyy pikemminkin tuntemattomaan kuin tunnettuun.

 

Onko täydellisyys mitään ajateltavissa olevaa? Hahmotamme täydellisyyden yleisesti ottaen puutteen ja negaation kautta, kyvyssämme nimetä jonkin asian puutteellisuus tai ongelma. Täydellistä on siis jokin, jossa ei ole sitä tai tätä puutetta tai mitään, mikä muuttamalla se tulisi vielä paremmaksi. Mikään tunnetussa universumissamme ei tiedetysti ole tähän tapaan täydellistä eli maksimaalisen erinomaista, vaan kaikki tunnettu erinomaisuus on aina suhteellista.[1]

 

Jos olemisen ajattelee analyyttisesti pikemminkin ominaisuuden kuulumiseksi (”jos x eksistoi, x:llä on ominaisuuksia”) kuin joksikin erityiseksi ominaisuudeksi (”x:llä on olemisen ominaisuus”), ja jos täydellisyys on ei-olevalle tai toisin olevalle kuuluva ominaisuus, vaikuttaa oikealta sanoa täydellisyyden olevan ominaisuuden ei-kuulumista tai sen toisin kuulumista.

 

Sikäli kuin Jumala on täydellinen (ja miksei olisi), hänen täydellisyytensä on yhtä kuulumatonta kuin hänen olemassaolonsakin, ja vaikuttaa edelleen vahvasti siltä, että olemme universumissa omillamme. Kysymyksen täydellisyyden ajateltavuudesta sinänsä voi jättää avoimeksi (ks. alaviite 1).

 

 

Jeesus toisin olevan Jumalan inkarnaationa

 

4. Jeesus on Jumalan inkarnaatio ajassa ja tilassa.

 

Apologeetat kuten William Lane Craig ja monet muut ovat tarjonneet älyllisesti varsin vakuuttavia syitä sille, miksi paras selitys Jeesuksen tyhjälle haudalle oli, että hän on Jumalan poika. Argumentin vuoksi oletamme, että tämä pitää paikkansa: Jeesus on toisin olevan Jumalan inkarnaatio ajassa ja tilassa.

 

5. Jos Jeesus on Jumalan inkarnaatio, se, mitä hän sanoo Jumalasta, on täysin paikkansapitävää.

 

Argumentin vuoksi oletamme myös, että Raamattu on ainakin Jeesuksen tallennettujen puheiden osalta autenttinen.

 

Ajatus menee näin: koska Jeesus on täydellisen Jumalan inkarnaatio, hän ei sano Jumalasta mitään, mikä ei olisi paikkansapitävää.

 

Tämä ei kuitenkaan ole looginen seuraussuhde, mikäli ymmärrämme Jumalan toisin olevana ja täydellisyyden toisin olevan ominaisuutena, siis olennaisesti tuntemattomalle ja ei-olevalle kuuluvana piirteenä, jonka kuulumisessakaan ei ole mitään tunnettua, jolloin voi kuulumisen sijaan puhua yhtä hyvin ei-kuulumisesta tai toisin kuulumisesta. Ei siis voi sulkea pois mahdollisuutta, että Jeesus puhuu toisin olevasta ”Isästään” vähän mitä sattuu ja on itse asiassa hullu – sillä mistä muusta on kyse ihmisessä, joka uskoo silloittavansa olemuksellaan kuilun ajan ja tilan yli, tuovansa viestiä siltä, mikä ei ole sanoin ilmaistavissa eikä ajateltavissa? Jos täydellisyys on yhtä tuonpuoleista kuin Jumala, jolle ominaisuus kuuluu, miten meidän olisi mahdollista tietää, liittyykö Jeesuksen puheiden paikkansapitävyys siihen mitenkään – tai jos liittyy, niin millä tavalla ne tarkalleen ottaen pitävät paikkansa, miten niitä olisi tulkittava, ja onko niitä tulkittava aina samalla tavalla? Ja niin edelleen.

 

Kristillinen metafysiikka voi edelleen kuitata nämä kysymykset eräänlaisena saivarteluna ja vedota ainakin todennäköisyyteen: jos Jumala on täydellinen – ja jos olemme käsittäneet maksimaalisen erinomaisuuden oikein ja ymmärrettävästi –, miksi hän ei ilmoittaisi itseään mahdollisimman totuudenmukaisesti siinä määrin kuin se meidän ymmärryksemme kannalta on mahdollista?

 

Tämä edellyttää kuitenkin tietynlaisen totuuskäsityksen, nimittäin sen, että totuuteen kuuluu ikuisen ja muuttumattoman kaltaisia piirteitä, siis sen, että totuus on riippumaton ajasta ja tilasta eli ylittää ja hallitsee minkä tahansa ilmenemisensä kontekstin. Tällaista asiantilaa ei ole mahdollista todistaa, se on vain oletettava, samaan tapaan kuin logiikka, jota ei voi osoittaa todeksi aina jo sitä edellyttämättä. Jos totuus on eri asia kuin tieto, ja jos totuus ei ole ikuinen ja muuttumaton eli historiallisesti ja kontekstuaalisesti ehdollistuva, on hyväksyttävä, ettei toisin olevan Jumalan ”olemus” sen enempää kuin Jeesuksen siihen liittyvät puheet ole merkitykseltään määrättyjä, sanoipa teologia asiasta mitä hyvänsä (ja sehän tunnetusti sanoo mitä hyvänsä).

 

Toisaalta metafysiikka voi tässä kohdin vedota ajan ja tilan ulkopuolisuuteen: ilman aikaa ja tilaa ei ole muutosta, ei tapahtumaa. Jos Jumala on totuus, totuus on tässä mielessä ikuinen. Mutta tämän ikuisuuden hintana on joko sen radikaali toiseus ja ei-olevuus tai yhtä radikaali ajallistuminen ja tilallistuminen, siis eräänlainen lankeaminen muutoksen ja tapahtuman kaltaisiin konteksteihin, joita se ei kykene ylittämään tai hallitsemaan.

 

Pohjimmiltaan on kyse niin sanotusta olemusajattelusta. Kristillisen metafysiikan kuuluisa dogmi Jumalasta ja Jeesuksesta saman olemuksen jakavina käytännössä sulkee ulos mahdollisuuden Jumalan pojan ”hulluudesta”. Toisaalta voi kysyä, mitä hulluus tarkoittaa sikäli kuin luovutaan dogmaattisesta olemuksen logiikasta. Toisin olevasta on mahdoton sanoa mitään, joten voiko hänestä valehdella? Tai toisin päin: eikö kaikki, mitä toisin olevasta sanotaan, ole aina jo virheellistä?

 

C.S. Lewisin kuuluisa väite siitä, että Jeesus oli joko hullu tai sitten todellinen Jumalan Poika, avaa tässä kohtaa mielenkiintoisia näkymiä. Lewisin mukaan kolmatta vaihtoehtoa ei ole, mikä tarkoittaa hänen määrittävän hulluuden ihmisen harhaluuloksi omasta identiteetistään. Jos Jeesus ei ollut sitä, mitä uskoi olevansa, hän oli hullu – case closed. Itse ajattelen kuitenkin hieman toisin ja valitsen kolmannen vaihtoehdon: Jeesus oli hullu, muttei siksi, että olisi uskonut olevansa jotain muuta kuin todella oli, vaan hullu hän oli nimenomaan siksi, että uskoi olevansa sitä, mitä todella oli.

 

Jacques Lacanin – myös hyvin tunnetun väittämän – mukaan hullu, joka luulee olevansa kuningas, on vähemmän hullu kuin kuningas, joka luulee olevansa kuningas. Väite perustuu ajatukseen, ettei kuninkuus ole kantajansa (substantiaalinen) ominaisuus: kuningas on kuningas vain niin kauan kuin alamaisten kasvot ovat kääntyneet häntä kohti. Samaan tapaan jumaluus tai ”Jumalan poikuus” on ei-substantiaalista eli ei-olemuksellista, alamaisten antamaa. Se, joka kuvittelee kuninkuuden tai jumaluuden olemukselliseksi ominaisuudekseen, on hyvin täsmällisessä mielessä hullu. Kyse lienee kuitenkin juuri siitä hulluuden lajista, josta Giorgio Colli puhuu ”viisauden kohtuna” viitatessaan antiikin filosofian syntyhistoriaan. Apollooninen ja dionyysinen paiskaavat kättä.

 

 

Jeesus, Jumala ja auktoriteetti

 

6. Koska Jumala on luonut universumin, hänellä on kaikki valta sen ylitse. Jumala on auktoriteetti, ja myös Jeesuksella Jumalan inkarnaationa on siten auktoriteetti.

 

Kristillisessä apologetiikassa Jumalaa verrataan usein taiteilijaan ja maailmaa hänen teokseensa. Ajatus menee niin, että tekijällä on väistämättä valta teokseensa, ja sama pätee Jeesukseen ikään kuin ”vallan perimysjärjestyksen” tai ”olemuksen jakamisen” mukaisesti. Kyseessä ei kuitenkaan taaskaan ole suora looginen seuraussuhde. Jos Jumalalla on kyky luoda maailmoja, tästä kyvystä ei seuraa, että hänellä on valta päättää, millä tavoin todellisuus jatkossa toimii sikäli kuin tämä todellisuus ei ole ennalta määrätty. Moni kristitty itse asiassa myöntää tämän ihmisen vapaan tahdon affirmaationa. Jos ihmisellä on vapaa tahto, se tarkoittaa minimissäänkin sitä, että Jumala on vähintäänkin luovuttanut osan luomastaan todellisuudesta toisen vallan käsiin. Edes ennalta tietämisestä ei loogisesti seuraa, että kaikki langat ovat luojan näpeissä. Ei siis voi sulkea pois vaihtoehtoa, että Jumala luo maailman, jota ei voi tai ei halua hallita.

 

Entä auktoriteetin olemus sinänsä? Eikö äärettömän voimakkaalla luojalla ole ääretön valta luomansa yli, tai ainakin oikeutus sellaiseen valtaan? Mutta kuka kristitty haluaa vakavissaan tunnustaa, että auktoriteetti perustuu voimakkaimman oikeuteen?

 

Kristillisen opin mukaan Jeesuksen auktoriteetti tulee Isältä ja Isän auktoriteetti perustuu hänen jumalalliseen olemukseensa. Siten Raamattu on Jumalan ilmoituksena pätevä oman todistuksensa perusteella.

Jos Jumala kuitenkin on radikaalisti toisin oleva, on myönnettävä Raamatun olevan parhaimmillaankin ei-ajateltavan kääntämistä antropomorfisiksi ja abstrakteiksi konsepteiksi: Jumala on ”Isä”, ”Poika”, ”Pyhä Henki” ja niin edelleen; kolminaisuus on puolestaan näiden antropomorfisten ideoiden systemaattista kääntämistä ja tulkitsemista. Sikäli kuin Raamatulle näiden konseptien valikoituna kokoelmana myöntää auktoriteetin, on samalla myönnettävä, ettei toisin olevan Jumalan auktoriteetille ole löydettävissä perusteita Jumalasta itsestään. Auktoriteetti muodostuu vasta omassa lausumisessaan, siis sanailmoituksessa, joka perustelee itse itsensä. Toisin oleva Jumala ei perustele mitään tai ole minkään perusta. Ilmoituksen auktoriteetti on siten ajateltava itseriittäväksi, ja näin klassinen kristinusko ajatteleekin. Raamattu todistaa itse itsestään. Tämä on viimekätinen mestarin asettamisen ele, puhdas uskonloikka mahdollisesta välttämättömään. Auktoriteettiin vedotessa voi vedota vain sanailmoitukseen, ei Jumalaan. Jeesus samasti itsensä Sanaan (Logos) ja on siten ilmoituksena oman auktoriteettinsa perusta, sillä ihmisenä hänkään ei voi vedota Jumalaan.

 

Jos auktoriteetti ei perustu voimaan vaan ilmoitukseen – joka puolestaan viittaa siihen, mikä ei ole ajateltavissa – jumalallisen auktoriteetin perusta on pelkässä lausumisessa. Jumalallisella auktoriteetilla ei ole perustaa missään tunnetussa olemuksessa, vaan kyse on tuntemattoman, ei-olevan, toisin olevan auktoriteetista, josta ”olemuksensa” vuoksi on mahdoton puhua auktoriteettina ilman ideologista uskonloikkaa.

 

 

Lopuksi

 

Näiden pohdintojen valossa vaikuttaa vähintäänkin mahdolliselta omaksua sellainen kristillisyys, joka ei nojaa Jumalan, Jeesuksen tai sanailmoituksen auktoriteettiin. Tämä ei tarkoita tulkinnan täydellistä relativismia, mutta implikoi kylläkin valtasuhteisiin ja ideologiaan kohdistuvaa kriittisyyttä. Yllä hahmotellun ei-olemuksellisen ja ei-metafyysisen kristinuskon tulkinnan horisontissa vaikuttaa nimittäin vahvasti siltä, ettei ole olemassa mitään tahoa tai auktoriteettia, jonka asiana olisi vähimmässäkään määrin tuottaa sitovia määritelmiä Jumalan olemuksesta, hänen tahdostaan tai aikomuksistaan. Konservatiivit näkevät tässä ongelman: nythän Jumala on niin sanotusti vapaata riistaa. Mutta juuri tästä on nähdäkseni kysymys Jeesuksen outoudessa ja hulluudessa, hänen anarkistisessa ainutlaatuisuudessaan.

 

Minulle kristinuskon keskeisin elementti on armo. Armo tarkoittaa viime kädessä anteeksiantamattoman antamista anteeksi: jotain, mikä ylittää tavanomaiset eettiset horisontit ja peri-inhimillisen uhrin vaatimuksen. Armossa (sellaisena kuin sen itse ymmärrän) tiivistyy jonkinlainen toismaailmainen ”etiikka”, outo vaihtoehto sille meidän maailmamme itsestäänselvyydelle, että rikos on sovitettavissa vain uhraamalla. Armo on uhrauksellisen logiikan vastakohta, ja juuri siksi se herättää pahennusta. Eettinen ymmärryksemme on vahvasti sidoksissa ”hammas hampaasta” -ajatteluun.

 

Sillä, onko armo Jumalan vai ihmisen idea, ei tässä ole merkitystä. Sikäli kuin armo on jotain ymmärrykselle avautuvaa, se ei ole kokonaan toiseutta eikä kokonaan tuntematon. Jos sen lähtökohta on toisin olevan Jumalan ”olemuksessa”, kyse on vain armon eettisestä outoudesta: siitä, mikä tekee armosta skandaalimaista ja etiikan ylittävää, siis tavallaan moraalitonta.

 

Moraalittomuudella viittaan siihen tosiasiaan, ettei mikään ihmisyhteisö voi perustaa etiikkaansa suoraan ”puhtaalle” armolle. Mikäli lapsiin sekaantujaa ei laitettaisi vastaamaan teoistaan, vaan hänelle annettaisiin anteeksi ”armollisuuden” nimissä, olisi hankala pitää tällaista toimintaa moraalisesti oikeana. Toisaalta armo liittyy olennaisesti ihmisyhteisöön lahjan muodossa, sillä juuri lahja eli pyyteetön antaminen on yhteisön synnyttävän ja sitä koossa pitävän toiminnan perusta. Mikään yhteisö ei pysy koossa ilman altruismia ja eräänlaista ruohonjuuritason kommunismia.

 

Eräässä mielessä, pohjimmiltaan, dialogissani kristillisen dogmaattisen metafysiikan kanssa on kyse suhteesta todellisuuden likiarvoisuuteen. Metafysiikan peruspiirteeksi miellän likiarvoisuuden kiistämisen, mikä tuottaa säröt, vuotokohdat ja mahdottomuudet tukkivaa täsmällisyyttä. Samalla todellisuus muuttuu konkreettisesta konseptuaaliseksi hiukan samaan tapaan kuin fysikaalinen aika-avaruuden malli. Malli voi olla selitysvoimainen ja toimiva, mutta aika ei tästä huolimatta muutu kokemuksemme tasolla ”tilan neljänneksi ulottuvuudeksi”, jossa voisi siirtyä eteen- ja taaksepäin samalla tavalla kuin tilassa. Metafysiikka operoi usein juuri näin. Se tuottaa todellisuudesta varsin toimivia representaatioita, mutta näiden samastaminen siihen todellisuuteen, jossa elämme, on jo silkkaa ideologiaa. Aika voi olla suhteellista ja Jumala kolminainen, mutta kumpaakaan asiantilaa emme itse koe, sillä ”arjen tasolla” pikkuveljeni ja minun välinen ikäero säilyy täsmälleen samansuuruisena riippumatta siitä, kuinka nopeasti hän liikkuu Joensuusta Tampereelle; ja vastaavasti Jumala pysyy suoran kokemuksen tavoittamattomissa siinäkin tapauksessa, että hän tosiaan on kolme persoonaa yhdessä olemuksessa.

 

On hankala olla näkemättä Jeesuksen orjamaisessa, ristillä riippuvassa hahmossa syvällistä vertauskuvallisuutta totuuteen, joka on vallan ja auktoriteetin antiteesi. Jos Jeesus on ihmiseksi ruumiillistunut totuus, kyse on totisesti ruumiillisuudesta hallinnan ja omaksi edukseen uhraavan väkivallan kohteena, ei käyttäjänä. Ruumis-totuutena Jeesus viittaa myös totuuden ajalliseen ja tilalliseen tapahtumaluonteeseen. Se, mitä ristillä tapahtui, on ainutkertaista ja toistumatonta. Se on totuudellista juuri siitä syystä, että ristillä riippuva ruumis on kaikkea muuta kuin osoitus totuutensa vallasta ja hallitsevuudesta. Totuus ei ole valtaa ja hallintaa sen enempää kuin niille alistumistakaan, vaan ikään kuin pois suljettu kolmas tie – se, mitä ei ole tultu vielä ajatelleeksi, sitä, mikä on toisin.

Ajatelluksi – eli aikaan ja tilaan – tullessaan totuus kadottaa vallan, jota sillä ei koskaan ole ollut. Tästähän on kysymys: totuus saa näkemään uudella tavalla, ja kuitenkin näyttää siltä, että juuri näinhän asiat ovat aina olleetkin.

 

 

---

x

[1] Tämä väite on kiistanalainen, sillä vaikka voi olla mahdoton todistaa minkään tiedetyn olion maksimaalista erinomaisuutta, on ehkä yhtä lailla hankalaa väittää, ettei jokin olio ole mahdollisesti saavuttanut lajinsa maksimaalista erinomaisuutta. Jumalan maksimaalinen erinomaisuus ei kuitenkaan ole lajin täydellisyyttä, sillä vertaamattomana toisin olevana Jumala ei kuulu mihinkään olevaisen lajiin.