Aave

1930-luvulla (ja hyvän matkaa siitä eteenpäin) ”kommunismi” oli suunnilleen samaa kuin massoihin kohdistuva sorto ja impotentti byrokratia. Leninin päivien kunniakkaat bolševikkikaaderit huomasivat vallankumouksen käyneen tylsäksi ja ahdistavaksi. Poissa oli jatkuva improvisaatio, dekreettikaaos, radikalismi.

Vallankumouksellisten etujoukko suli yhdeksi koneiston lonkeromaisista jatkeista. Puolueesta tuli byrokraattinen elin, joka paisui, huokui ja hengitti. Kuvio noudatteli Stalinin henkilökulttiin painottuvaa ”yksinkertaistamisen” näkyä. Väkivaltaiseen teollistamiseen ja kollektivointiin tuupatun maan hallinta suorastaan edellytti vanhan bolševistisen kärjen voimaperäistä kuohitsemista.

Stalin kielsi ”objektiivisten olosuhteiden” olemassaolon. Jo vuonna 1924, kolmannessatoista puoluekokouksessa, hän esitti kenttäväelleen seuraavan yksinkertaisuuden doksan:

”Kaaderin on tiedettävä, miten määräyksiä totellaan, ymmärrettävä ne, omaksuttava ne ominaan, pidettävä niitä ensisijaisen tärkeinä ja tehtävä niistä omaa syvintä olemassaoloaan. Muutoin politiikka kadottaa merkityksensä ja koostuu pelkästä elehtimisestä.”

Myöhemmin Stalin julisti Sverdlovin puolueakatemian opiskelijoille, ettei ”meidän kannaltamme” ole olemassa ”objektiivisia vaikeuksia”, ainoa ongelma olivat kaaderit. ”Jos asiat eivät edisty, tai jos ne sujuvat väärin, syytä ei pidä suinkaan etsiä objektiivisista oloista: asiaintila on kaadereiden vika.” Tätä voi samalla pitää stalinistisen käytännön filosofian perusmuotoiluna.

Näin kehitettiin järjestelmä, jossa vallitsi ylintä johtoa myöten epäluottamus ja pelko. Stalin palkitsi johtajiaan, mutta ansoitti näiden virat niin, ettei protokolla mahdollistanut minkäänlaista omapäisyyttä. Valta toimi kulisseissa, vaihtuvuus oli tiheää. Koska ”objektiivisia olosuhteita” ei ollut, syyllisyys valui järjestelmän hierarkiassa alaspäin, aina kansaan saakka.

Kansa tarkoitti Stalinille laskevan ja nousevan vuoroveden aaltoilua, joka kuljetti mukanaan sabotaasia kuin massaepidemioita.

Neuvostoliiton hallintoa määritti paradoksi, jonka kaksi elementtiä kumosivat toisiaan jatkuvasti. Yhtäällä oli massoihin kohdistuva sorto, toisaalla byrokratian pyrkimys vakauteen ja toimivuuteen. Lopputuloksen tunnemme: tehoton ja sortava byrokratia, jonka muka piti valvoa itse itseään.

Stalinin ajan Neuvostoliitossa oli vaikeaa tai mahdotonta olla kommunisti. Jo Lenin oli tajunnut, ettei sosialismiin voinut loikata noin vain. Stalin määritteli vallankumouksen antamalla sille kansallisen sisällön. Tämä soti Leninin ideaa vastaan, mikä tekee oikeutetuksi puhua perustajansa mukana kuolleesta sosialismista. Tosin Leninin rehabilitaatio ei minua ihmeemmin kiinnosta. Sitäkin paljon helpompaa on kuitenkin stalinisoida koko Neuvostoliiton vuosien 1917–1953 historia, kuten liberaalin lännen populistinen historiankirjoitus paikoin osoittaa.

Vallankumouksen spektaakkelin jälkeen ei enää oikein tiedetty, kuinka jatkaa. Ideat riippuivat ilmassa. Oli helvetisti improvisaatiota, terroriakin. Oli Stalin ja traagisen nopeasti teollistuva agraarivaltio, liian hitaasti heräävä puoluejohto. Kommunismi ilmaantui Eurooppaan aaveena, kuten Marx kirjoittaa. Se byrokratisoitui, eristettiin taigalle, karkasi Amerikkaan. Tänään se saapuu luoksemme kysymyksenä uudenlaisen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisuudesta tai välttämättömyydestä.