Ajatuksia Linkolasta 2

Polttomerkitsemistä harva se päivä harrasteleva liberaali konsensus kutsuu Linkolaa ”ekofasistiksi”. Fasismisyytöksiin houkuttavat Linkolan rodunjalostukselta haiskahtavat ideat lisenssipohjaisista synnytyksistä ja jälkeläistuotantoa ennakoivasti säätelevästä laadunvalvonnasta. Lasten tekeminen ei hänen mallissaan ole ihmisoikeus, yleensäkin Linkola tuomitsee koko ihmisoikeuksien kategorian siinä missä siihen pohjaavan demokratiankin.

Linkolalle juuri demokratia ja parlamentarismi edustavat pahimmanlajista päättömyyttä. Asia tulee lausutuksi melkein samanlaisena selviönä kuin sekin älyttömyydeksi todettu, että uskotaan ”itse parhaiten tietävään” ihmiseen:

”Jos ihminen tietäisi mikä hänelle on hyväksi, olisiko historia täpötäynnä surkeutta, sotaa, murhaa, sortoa, kidutusta, kurjuutta – ja olisiko ihmiskunta luotsannut itsensä miljoonia vääriä merimerkkejä noudattaen totaalisen tuhon partaalle?”

Demokratia on Linkolan mukaan järjetöntä, minkä ”kaikki hyvin näemme”. Juuri demokratioissa ”on maailmantuho, ekokatastrofien summa verrattomasti pisimmällä”. Eikä Linkola aivan väärässä ole, pelkästään suomalaisten nykyinen kulutustaso vaatisi kolme maapalloa. Tarvitaan keskusjohtoisen hallinnon valistunutta diktatuuria ”varjelemaan kansaa kansalta, ihmistä itseltään”.

Tyypillisen demokraatin ajatushan on jokseenkin päinvastainen. Demokratiassa kansa on oma vartijansa. Sen ajatuksen Linkola hylkää ajattelun puolitiehen takertuneena hulluutena. Niin sanotuissa sivistysvaltioissa valistuneen diktatuurin idean voi toki nykyään kiistää jo pelkällä viittaamisella kaikkien lukemattomien olemassa olevien kiistämisten olemiseen, määrään ja auktoriteettiin. Jos on itse oikein hyvin perillä asioista, voi jopa luoda ylimalkaisen sisällöllisen katsauksen näistä kiistäjistä merkittävimpiin. Voi marssittaa esiin koko Ranskan vallankumouksen tradition, kaiken sen päälle laaditun. Sitä keskustelua on Linkolaakin vastaan käyty, enkä nyt mene siihen tämän enempää.

En puolustele Linkolaa enkä välttämättä yhdy hänen käsitykseensä. Kuitenkin pidän selviönä sitä, ettei hyvinvointivaltio nykyään toimi edes ilmeisimmässä poliittisessa ja sosiologisessa mielessään. Jo kauan on tiedetty pohjoismaisen demokratian lait säädetyn kaiken maailman kabinettioligarkioissa. Niitä tosin vallan edustajat nimittävät halukkaasti demokratiaksi.

Demokratia onkin se liima, jolla halkeama yhteisen hyvän julkisivussa ummetaan. Salassa pysyttelevän ”työryhmän” kokoonpanon perusteella tiedetään ja päätetään laadittavan lain sisältö ja sitä määrittävät intressit, jotka julkinen puhe meilläkin päin käärii koko kansan asiaksi ”kilpailukyvyn” doksaa hokien. Kontrolli ei tarkoita muuta kuin sitä, että ministeriö muodostaa riittävän palomuurin, jolla ehkäistään ”työryhmän” varsinainen ja julkinen henkilöiminen. Voi odottaa koko demokratian käsitteenäkin katoavan keskustelun sfääristä muutamassa vuosikymmenessä. Julkisen ideologian kyynisyyden huippua ei vielä ole saavutettu.

Ei Linkola hullu ole, hänen järkensä vain harppoo isosti. Niin ajattelijan järki toimii, aina, jos se ajattelee.

Linkolan valistunut diktatuuri ei tarkkaan ottaen edellytä muuta kuin koko kapitalistisen tuotannon logiikan ja ekonomian hylkäämistä. Teknologia on aina isäntä, ei koskaan renki, huomauttaa Linkola, mutta samaa sanoo Marxkin Pääomassaan. Ihmisen vaivan helpottaminen ”ei suinkaan olekaan kapitalistisesti käytettyjen koneiden tarkoitus”:

”Samoin kuin kaiken muunkin tuotantovoiman kehityksen, niiden pitää halventaa tavaroiden hintaa ja lyhentää sitä osaa työpäivästä, jonka työläinen käyttää itselleen, sekä pidentää sitten toistaa osaa hänen työpäivästään, jonka [sic] hän antaa ilmaiseksi kapitalistille. Koneet ovat lisäarvon tuottamisen välineitä.”

Kun kapitalismi on hylätty, alistetaan yhteiskunta tiukkaan ekologiseen valvontaan, luonnon monimuotoisuuden ankaraan vaalimiseen, kuten YLEn Tuija Siltamäkikin keksi (muuten tyypillisen idioottimaisessa kolumnissaan) huomata. Ei kaiketikaan voi vähätellä sitä luopumisen laatua ja määrää, mikä tällaisesta seuraa. Psyyket siinä turpoavat, räjähtävät, katoavat. Mutta sitten saapuu miellyttävä ja pitkänlainen hiljaisuus.

Linkola ajaa vallankumousta, siksi hänen ohjelmansa on ja ei ole hullu. Nykyjärjen mukaan irtautuminen kapitalismista kauppaliittoutumineen ja kansainvälisine sopimuksineen olisi temppu, johon verrattuna brexitit ja ties mitkä fixitit kuulostaisivat itikan ininältä, kansojen turhalta pauhaamiselta. Järki jota Linkola tarjoaa on nykyhetken sosiaalista olemistamme kannattelevasta fetisismistä vapaata ja siksi hullua. Ehdottaahan hän suoraan ulkomaankaupan vaihtovaluutaksi ”käsityö- ja puusepäntuotteita sekä elintarvikkeita, esimerkiksi kalaa tai marjoja”.

Pankkejakaan ei juuri muuhun tarvittaisi kuin rahan säilyttämiseen ja ”pienimittaiseen otto- ja antolainaukseen”. ”Kisailu rahalla ilman materiaalista vastinetta loppuu. Pörssit sulkeutuvat, sijoitustoiminta lakkaa.” Marxilaisesti sanoen tai tulkiten Linkolan vaatimus on, että rahaa on lakattava kohtelemasta erityislaatuisena ja universaalina tavarana, jolla on maagista substanssia. Raha on sidottava käytössä kuluvaan, rahan itsensä on tultava joksikin mikä kuluu. Rahalla ei tehtäisi rahaa. Lisäarvon nyhtäminen kriminalisoituisi.

Materiaalisesti köyhä ja melkein rahaton elämisen malli tarkoittaisi yhteiskunnallisessa mittakaavassa haluamisen tavan käsittämätöntä ja suurimittaista muutosta. Siksi Linkolan ajatusta voi hyvin verrata kommunismiin mutatis mutandis ja siitä on oikein puhua vallankumouksen termein. Asiaa ei muuksi muuta sekään, että akatemia lukee Linkolan yksituumaiseksi misantroopiksi ja hysteerikkointellektuellien profeetaksi, jonka ajattelua rasittavat luonnon ja ihmisen häilyvän dikotomian ohella epämuodikas, romantisoiva, ja mikä pahinta, hegeliläinen kehitysoptimismi.

Moderni akatemia ei ymmärrä vallankumousta, sillä se sekoittaa sen romantiikkaan ja mystiikkaan, joiden olemuksen se jo käsittää liian hyvin, tai Freudin ja kaltaistensa ajattelun niihin piirteisiin, jotka ”myöhempi tutkimus on todistanut virheellisiksi”.

Kysymys Linkolan esittämän hallitun tulevaisuuden mahdollisuudesta on jätettävä avoimeksi. Realistinen se ei ole, minkä Linkola hyvin tietää. Se on ansio, ei puute. Pidän mallia harkittuna toiveajatteluna, kirkkaana ja kuulaana, surrealismistaan ja välttämättömyydestään syvän tietoisena. Minulle Linkola on sulamaton kappale, häntä ei ”omaksuta” tai ”opiskella”. Lukea häntä voi, ja voi antaa kirjan lukea itseään, hylätä toivon enemmästä. Jo se on aika kallisarvoista, vähältä pitää, ettei ole sitä siunaukseen saakka.

(Teksti on lyhennetty ja koostettu blogimuotoon sopivaksi julkaisemattomasta Linkolan yhteiskuntamallia käsittelevästä esseestä ”Ajattelen taas Linkolaa”.)

 Linkolan yhteiskuntavisio on kokonaisuudessaan luettavissa artikkelista ”Voimmeko jäädä eloon? – Muuan hallitun tulevaisuuden malli” teoksessa Voisiko elämä voittaa? (Tammi 2004).