Miksi perussuomalaiset vastustavat hallituksen epidemiatukea?

Pieni essee politiikasta, identiteetistä ja halusta

Eduskunnan syyskauden avauksesta vuodelta 2020 jäänee mieleen ainakin se, kuinka muuan ”pienen ihmisen asialla” oleva ”työväenpuolue ilman sosialismia” vastusti (ainoana koko eduskunnasta) hallituksen jo keväällä antamaa esitystä väliaikaisesta epidemiatuesta niille, joilla menee taloudellisesti heikoimmin. Perussuomalaiseen nurkanvaltaustyyliin Jussi Halla-aho viittasi vihjailevasti tähän sosialidemokraattiseen ja toki sosialistisesti kaikin tavoin vaatimattomaan esitykseen ”sosiaaliturva- ja köyhyyspopulismina”.

Olennainen ideologinen aines kiteytyy kuitenkin Jenna Simulan (ps.) kritiikissä väärästä jakomekanismista. Perussuomalaiset jäsentelevät vastahankaisuutensa logiikkaa tyypilliseen tapaansa (halvasti ja yleiseen tyhmyyteen vedoten): ”kun kaikille päätetään jakaa kaikkea, lopulta kukaan ei saa mitään”. Käsitys ei toki ole uusi eikä omaperäinen: siinä kaikuu porvarillisen hegemonian sisäistämä näkemys jaetusta niukkuudesta tuotannon mielekkään järjestämisen perusedellytyksenä. Ja koska kyse on perussuomalaisista, kritiikin todellinen ydin löytyy lauseen ajatuksentarkasta käännöksestä: kun kaikille, siis myös niille ei-kantasuomalaisille, jotka eivät meidän mielestämme kuulu ”kaikkiin”, päätetään jakaa kaikkea, lopulta kukaan suomalainen ei saa mitään. (Tai kuten Ville Tavio tviittaa: ”PK-seudulla toimeentulotuen saajista muuten n. 40 % maahanmuuttajia eli sinnehän sitä tukea nyt menee.”)

Vanha talonpoikaisvitsi kertoo isännästä, jolle hyvä henki ilmestyi. Henki lupasi toteuttaa isännän toiveen, mutta asetti ehdoksi seuraavan: mitä tahansa tämä toivoisikin, naapuri saisi saman kaksinkertaisena. Isäntä ei jäänyt neuvottomaksi, vaan pyysi henkeä viemään toisen silmänsä. Logiikka on sama kuin sanonnassa, jonka mukaan suomalainen on valmis maksamaan satasen, jotta kaverilta jäisi viisikymppiä saamatta. Perussuomalaisessa versiossa kaveri korvautuu maahanmuuttajalla. (Tai kuten Sakari Timonen asian ilmaisee: ”Perussuomalaiset ovat ainoa puolue, joka maksaa mielellään miljardin yritystukea, kunhan vain naapurin maahanmuuttaja ja siinä sivussa myös suomalaiset köyhät eivät saa vajaata satasta.”) Tämä on kaunan logiikkaa, ja vaikka se on halpamaista, sitä on turha vähätellä. Kauna on se laasti, jolla yhteisön ja kulttuurin aines on vuosituhansia kannatellut baabeleitaan, kuten Kainin ja Abelin kertomuskin opettaa.

Sosiaalisen median foorumeilla perussuomalaisten vastahankaisuus on ehditty jo moneen kertaan kuitata vihoviimeisenä hölmöytenä, jonka viimeinkin toivotaan pudottavan suomut sinnikkäimpienkin kannattajien silmiltä. Pidän tällaista toivetta hätäisenä ja ylioptimistisena, en sen tervejärkisyydestä huolimatta, vaan sen vuoksi. Ne tummat ja laajat pohjavirtaukset, jotka määräävät perussuomalaisten vastustuksen logiikan ja kurssin, eivät tottele valistunutta järkeä sen enempää kuin minun syyni jatkaa kirjojen kirjoittamista. Ne pauhaavat alitsemme syvinä ja lumoavan vakuuttavina – kenenkään olematta niiltä turvassa, kenenkään kykenemättä niitä isännöimään. Puhun tietenkin halusta.

Pohjan ja pinnan välistä löytyy kuitenkin virtailua, jonka tarkasteleminen ei edellytä jälleen yhtä tuskaista sukellusta Lacanin ja Freudin painekammioihin. Ainakaan heti. Jos perussuomalaisten nykyistä ideologiaa pyrkii diagnosoimaan oikein, on tietenkin heti lähtökohdassa hylättävä se vanha vennamolais-soinilainen olutmakkarapopulismi, joka vielä 2010-luvun alussa kanavoi sosialidemokraattisen vasemmiston pettämien duunarien ärtymystä teknokraattisen eliitin uusliberaaleihin metkuihin. Puheenjohtajan vaihtumisen jälkeen perussuomalaisten – joista nyttemmin on tullut eräänlainen keskiluokan pudokkaiden virallinen angstipuolue – ideologia on alkanut kytkeytyä yhä tiiviimmin eurooppalaiseen nationalismiin (ja fasismiin).

Tästä, nimittäin nationalismista, pääsemme tietenkin Kremlin propagandaan ja Venäjän ulkopolitiikkaan (aiheita, joita on mahdotonta käsitellä tässä kovinkaan laajasti), joka ei koskaan ole vain ulko-, vaan aina jo sisäpolitiikkaa. Näitä kriittisen journalismin ja historiantutkimuksen osoittamia yhteyksiä tuskin enää kukaan asioista perillä oleva viitsii kiistääkään; tässä riittää todeta, että nationalismin nousulla Euroopassa on liittymäkohtansa paitsi uusliberaalin projektin massiivisiin antagonismeihin, myös Vladimir Putinin poliittisiin pyrkimyksiin saada oligarkkisen kleptokratiansa epäonnistuminen – eli maansa kansalaisten oloja parantavien uudistusten mahdottomuus tilanteessa, jossa valta on epädemokraattisesti keskittynyt, eikä sitä turvaa minkäänlainen laillisuusperiaate – näyttämään jonkinlaiselta onnistumiselta.

Tämä on edellyttänyt ja edellyttää laajamittaista kybersodankäyntiä ja propagandaa, jossa geopolitiikka muunnetaan ”viattoman Äiti Venäjän” kulttuuri- ja identiteettipolitiikaksi. Kun Eurooppa uhkaa Venäjää jo pelkällä olemassaolollaan (kuten Venäjän virallisen median toistelema liturgia kuuluu), on loogista pyrkiä luomaan nationalistiselle ja fasistiselle viholliskuvan politiikalle jalansijaa kaikkialla maailmassa. Kreml on tietenkin erinomaisen hyvin selvillä nationalismin ja fasismin hajottavista voimakentistä, ja hyödyntää niitä läpeensä kyynisesti ja usein tehokkaasti. Suotta ei Vladimir Putinin eksplisiittinen tavoite ole EU:n ja eurooppalaisen integraatioprojektin hajottaminen alkutekijöihinsä. Venäjän harjoittaman sodankäynnin hedelmistä ovat saaneet nauttia niin Eurooppa (Ukrainan kriisi, Brexit) kuin Yhdysvallatkin (Trumpin valinta presidentiksi).

Kapitalismiin kuuluva näköalattomuus, mahdottomuus kuvitella vaihtoehtoja nykyiselle ”historiattomalle” ja ”maailmattomalle” tilalle, on tehnyt vallankumouksesta epäuskottavaa ja saanut luokkataistelun näyttämään 1960-luvun jäänteenomaiselta fetissiltä. Se, mitä nationalismi tarjoaa, ei puolestaan ole muutos, vaan kaunainen silmäpuolen fantasia, jossa naapurilta viedään molemmat silmät. Tämä tilanne on puolestaan osa laajempaa uusliberaalin ajattelun umpikujaa, jossa kapitalismi alettiin aikoinaan käsittää markkinoiden vapautena samalla, kun markkinat määriteltiin relevanttia tietoa prosessoivaksi arvoitukselliseksi jättilaisautomaatiksi, mysteeriksi, joka periaatteessa oli inhimillisen tiedon ulottumattomissa.

Nationalismin ja identiteettipolitiikan kytköksien tuhoisista seurauksista käy tapausesimerkiksi muuan yhdysvaltalaiseen valkoiseen alaluokkaan kuuluva, C-hepatiitin aiheuttamasta maksatulehduksesta kärsivä Trevor, josta Jani Kaaro kirjoittaa taannoisessa artikkelissaan:

Trevor vastusti Obamacarea silloin kun siitä äänestettiin. Vaikka hän tietää, että Obamacare voisi nyt pelastaa hänet, hän ei silti äänestäisi sen puolesta. Ei ikinä! Hän ei halua valtion sekaantuvan ihmisten asioihin yhtään enempää kuin se tekee jo nyt. ”Sitä paitsi en missään nimessä haluaisi antaa verodollareitani meksikolaisille ja sossun asiakkaille”, hän sanoo.

Trevor ei äänestäisi toisin, vaikka tietää kuolevansa (ellei ole jo kuollut), sillä hänen suojelemaansa valkoisen miehen ”identiteettiin vain sattuu kuulumaan, että mustat ja meksikolaiset ovat heidän alapuolellaan”. Äänestäminen Obamacaren puolesta olisi merkinnyt näiden vähemmistöjen hyväksymistä samalle olemisen tasolle. Trevorin kaltaiset yksilöt äänestävät elinolojensa kurjistamisen puolesta, kunhan alemmiksi lajeiksi määritellyillä vähemmistöillä menee vielä huonommin.

Tämä on (paitsi aikoinaan Teekutsuliikkeen) myös Kremlin ja koko Venäjän valtionmedian nykyisen propagandan toistuvaa ydinsisältöä, ja kuten Trumpia äänestäneen Trevorin tapaus osoittaa, se on lyönyt läpi Yhdysvalloissa. Logiikka on sama kuin perussuomalaisten hallituskritiikissä. Tällä kaunan politiikalla ei tietenkään heitetä kapuloita uusliberalismin rattaisiin, vaan vahvistetaan nykyisen eliitin valta-asemia. Kun piilevänä ideologisena lähtökohtana on ajatus todellisen muutoksen mahdottomuudesta, tarjoaa kaunan nationalistinen ylevöittäminen mahdollisuuksia purkaa pelkoa ja turhautumista poliittisen hallinnan mekanismien kautta. Jälki on rumaa.