Syntiuhri kristillisen etiikan sokeana pisteenä
Tämä tulkinta kieltää eksplisiittisesti esimerkiksi mahdollisuuden, että niiltä osin kuin Raamattu ymmärtää Jeesuksen ristinkuoleman merkityksen Jumalan vanhurskaan vihan ensisijaisena ja lopulta ainoana mahdollisena lepyttäjänä, sen ymmärrys olisi näiltä osin olennaisesti myyttinen ja virheellinen. Kirjoitukseni pyrkii osoittamaan, että klassisen kristinuskon pitkän ja laajan tradition monista vastakkaisista väitteistä huolimatta kristityllä on itse asiassa hyviä syitä otaksua asian olevan juuri näin. Hyvin täsmällisessä mielessä tekstini on siis harhaoppinen, ja kehotankin klassisen kristinuskon syntiuhrioppiin pitäytyviä lopettamaan lukemisen tähän – tai vähintäänkin muistamaan, ettei jatkossa mikään sanomani ole totuudellista.
Metamoderniksi kristityksi itseään luonnehtiva Daniel Nylund toteaa haastattelussa idean Jumalan kaikkivaltiudesta olevan fantasia. Maailmassa tapahtuu sanoinkuvaamattomia hirvittävyyksiä, joiden estämiseksi Jumala ei selvästikään tee mitään. Vähintäänkin rehellisen kristityn on pääteltävä tästä, että olipa Jumala millainen tahansa, hän syystä tai toisesta ei varjele lapsiaan pahalta.
Fundamentalistisen logiikan mukaan perimmäinen syy tällaiseen varjelemattomuuteen on ihmiskuntaa riivaava (seksin kautta periytyvä) synti. Tähän liittyy ihmisen tahdon vapaus, jota kunnioittaakseen on kaikkivaltiaankin notkistettava polvensa logiikan edessä ja nimissä. Vastaus jättää toivomisen varaa. Koska muinainen esi-isämme Aatami taannoin haukkasi omasta tahdostaan hyvän- ja pahantiedon puusta täydellisen isän kieltoa uhmaten, kaikkivaltias Jumala ei mitenkään voi olla sallimatta miljoonien ja miljardien lasten turhia ja väkivaltaisia kuolemia pitkin ihmiskunnan poukkoilevaa historiaa.
Kuten pahan ongelman ”älylliseen ratkaisuun” perehtyneet kristilliset apologeetat toteavat, on kuitenkin loogisesti mahdollista, että tämä hirveyksien maailma on kaikkivaltiaalle luojalle tarjoutuvista vaihtoehdoista paras ja toteutuskelpoisin – niin hirveä kuin se onkin. W.L. Craigin aristoteelinen sofistikoituneisuuskaan, joka näppärästi jakaa teodikean älylliseen ja emotionaaliseen pahan ongelmaan, ei paljon lohduta. Miten se kärsiviä viattomia auttaa, että tiedämme nyt kamppailevamme pikemminkin teodikean ”emotionaalisella” kuin ”älyllisellä” tasolla – sikäli kuin jälkimmäisellä puolella koko ongelma on jäännöksettä ratkaistu? Onko kristinuskon viesti sadististen vanhempien kidutusprojektien koe-eläimeksi alistetulle lapselle todella se, että Jumala on kyllä kaikkivaltias ja täydellisen hyvä, mutta kärsimyksesi on osa suurempaa suunnitelmaa, jonka lopputulos hyvittää tämän ikävän välivaiheen?
Epäilemättä kuka tahansa pitäisi tällaista vastausta käsittämättömän julmana. Ei ole epäreilua todeta, että jo aristoteelinen erottelu emotionaaliseen ja älylliseen pahan ongelmaan on todellisuudenvastainen, mikäli se edellyttää ongelman varsinaisen ratkaisun olevan puhtaasti älyllinen – ikään kuin viattomien uhrien kärsimys muuttuisi tämän jälkeen, aivan yhtä puhtaasti, silkaksi tunne-elämään liittyväksi ongelmaksi. Paljoa järjellisemmältä ei kuulosta vetoaminen Herran teiden tutkimattomuuteenkaan. Onkin ehkä vain rehellistä todeta, ettei Jumala toimi minkäänlaisen täydellisyyden tai kaikkivaltiuden kehyksissä. Hän ei estä eikä kykene estämään hirveyksiä tapahtumasta, eikä se ole koskaan ollut hänen tarkoituksensakaan. Nylund toteaakin vastuun paremmasta ylihuomisesta jäävän meille ihmisille, jolloin kysymys ”Jumalan (meihin kohdistuvasta) huolenpidosta” kääntyy kysymykseksi siitä, keitä meidän tulee hoivata ja suojella. Kristinuskossa ei ole kyse minusta, vaan toisista.
Fundamentalistisen väärinkäsityksen ytimessä on kuvitelma totuudesta koko ilmenemisensä kontekstia hallitsevana pakottavana valtana. Parhaiten (tai pahimmin) tämä implisiittinen harha ilmenee fundamentalistisessa helvettitulkinnassa, joka – kuten Nylund toteaa – on perua piispa Anselmin 1000-luvulla muotoilemasta opista. Oppi ottaa mallinsa ympäröivästä feodaalisesta todellisuudesta, jonka hierarkiassa rangaistuksen vakavuus määrittyi rikkomuksen kohteen yhteiskunnallisen statuksen mukaan. Mitä korkeampaa herraa vastaan rikkoi, sitä kovempi oli rangaistus. Näin ajateltuna idea helvetistä on periaatteessa varsin looginen: koska Jumala on äärettömän korkea herra, vähäisinkin rikkomus vaatii äärettömän rangaistuksen.
Idea on kuitenkin pahasti ristiriidassa Jeesuksen opetuksen kanssa: ”Tekin osaatte antaa lapsillenne hyviä asioita, vaikka olette pahoja. Miten paljon paremmin taivaallinen Isänne osaakaan antaa teille niitä hyviä asioita, joita pyydätte häneltä” (Matt. 7:11, UT 2020). Nylundin tapaan asetelmaa voi kirkastaa huomauttamalla, etten minäkään – niin huono isä kuin olenkin – koskaan kääntäisi selkääni lapselleni, vaikka hän hylkäisi kaiken, mitä olen hänelle opettanut ja samalla muuttuisi maailmanluokan kusipääksi. De facto me pahat maalliset vanhemmat tapaamme rakastaa lapsiamme, vaikka he syyllistyisivät aivan hirvittäviin tekoihin. Jeesuksen vertaukselta katoaa pohja, jos tähän todetaan fundamentalistisesti, että kaikkivaltias Jumala on ihan eri asia: hänelle nyt vain on ihan OK heittää lapsensa helvettiin vaikkapa väärän vakaumuksen vuoksi, eikä ainoastaan OK, vaan jollain mystisellä tavalla tämä vieläpä on totuudellista, eikä vähääkään ristiriidassa käsityksemme täydellisesti rakastavasta isä-Jumalasta kanssa. Meille maallisille isille johtopäätös on tyly: jos olisin täydellinen kuten Jumala, antaisin tottelemattoman lapseni palaa helvetin tulessa ikuisuudesta ikuisuuteen. Johtopäätös vaikuttaa lievästi sanoen perverssiltä.
Oman totuuslogiikkansa vuoksi fundamentalismi ei kuitenkaan kykene tekemään myönnytyksiä. Jos totuus hallitsee koko ilmenemisensä kontekstia, kaikki mitä Raamattu sanoo, on jäännöksettömästi ja sellaisenaan totta. Totuus hallitsee ilmoitusta kokonaisuudessaan, ja fundamentalismin epätyydyttäväksi vaihtoehdoksi jää Jeesuksen opetuksen väkivaltainen harmonisoiminen kaikkien ikuiseen kadotukseen viittaavien opinkappaleiden kanssa.
Nylundin mukaan Jeesuksen oppi poikkeaa tyystin Anselmin mallista, sillä Jeesuksen mukaan juuri yhteisön vähäarvoisimpiin kohdistuva väkivalta ansaitsee pahimman tuomion. Tämän me hyvinvointivaltion kasvatit olemme tavallaan sisäistäneet jo koulun penkillä (mikä kertoo jotain kristinuskon kulttuurisesta merkityksestä). Yhteisön moraali mitataan sen tavassa kohdella heikoimpia jäseniään. Anselmin logiikan mukaan asetelma on päinvastainen. Suuri herra vaatii suurta rangaistusta, mutta hierarkiassa alaspäin mentäessä rangaistuksen vakavuus vähenee, kunnes törmäämme systeemiin, joka edellyttää viattomimman ja puolustuskyvyttömimmän uhraamista suurimman kuviteltavissa olevan herran vihan lepyttämiseksi.
Evankeliumin yksi ydinajatus on tämän systeemin näkyväksi tekeminen. Pahat tekomme eivät kohdistu ”synniksi tulleeseen” sijaisuhriin, vaan itseensä Jumalaan viattomana uhrina. Koska vain uhri voi antaa anteeksi, anteeksiannon perimmäinen todellisuus on tässä mielessä jumalallista, kun taas viattomien uhraaminen syntien edestä on raaka totuus inhimillisestä elämästä. Tämä johtaa kristinuskon kannalta monia häiritsevään johtopäätökseen: Jumala ei tarvinnut Jeesuksen uhria, eikä itse asiassa ole koskaan tarvinnut uhrejamme mihinkään.
Raamatun voi näin todeta olevan jokseenkin heterogeeninen ja epävakaa dokumentti, joka kyllä päästää läpi evankeliumin valoa, mutta onnistuu myös tekemään kaikesta kovin hämärää, sillä se, mitä Jumalan sanaksi kutsutaan, on täynnä uhrauksellista järkeilyä ja heimologiikan mukaista puhetta kostavasta herra Sebaotista; silti siellä on jotain muutakin, jokin anteeksiannon ja sovinnon todellisuus, jota vastaan uhrauksellinen logiikkamme asettuu niin vahvasti, että moni meistä on valmis tekemään uhraamisesta Raamatun jumalankuvan itselleen. Valikoiva fundamentalistinen luenta valaa tämän kolossin savijalat rautakärkisiin saappaisiin. Saappaissa astelee tuttu ääretön herra, jonka kostonhimon vain oman lapsen viaton veri voi tyydyttää. Uhrauksellinen logiikka tulee näin myöntäneeksi, että sen näkemyksen mukaan oman jälkikasvun teurastaminen on suurinta kuviteltavissa olevaa rakkautta.
Fundamentalistin perusongelmana on Nylundia seuraten jatkuva viehtymys pysyvyyteen ja muuttumattomuuteen, ajatus ilmoituksen sulkeutumisesta 2 000 vuotta sitten. Nykykristityn osana on vain uskoa kaikki, uskoa niin lujasti, että puhutaan jopa uskonvarmuudesta. Ja uskonvarmuutensa sisäistänyt kristitty on sellainen, joka kieltäytyy Raamatun äärellä ajattelemasta, sillä ajattelemisesta on kieltäydyttävä epäilyn tyrehdyttämiseksi, ja epäily on tyrehdytettävä sen varmistamiseksi, ettei synny erimielisyyttä minkään yksityiskohdan suhteen.
Tunnetusti fundamentalistit varoittavat olemasta eri mieltä ilmoituksen kanssa vähäisissäkään asioissa, sillä kalteva pinta odottaa uhrejaan nielaistavaksi. Mutta juuri fundamentalismi on tuo uhreja nielevä öljytty liukumäki (paikallisten slangilla ”öljymäki”), joka estää suurta osaa kristityistä kasvamasta aikuisiksi ja pakottaa heidät siihen tekopyhyyteen ja itsepetokseen, joista valitettavan usein kristillisen seurakunnan tunnistamme. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, ja tunnen läpikotaisin haitan, jota fundamentalismi kykenee aiheuttamaan niin ajattelussa kuin ihmissuhteissa. Ei ole sattumaa, että vielä 10 vuotta helluntailaisuudesta eroamiseni jälkeen joudun työstämään tämän pelkkää hyvää tarkoittavan uskonnollisen järkeilyn tuottamia häpeäkokemuksia ja etsimään sovintoa menneisyyteni kanssa.
Fundamentalismin totuuslogiikan johdonmukainen seuraus on tämän ajattelutavan piiriin kuuluva jatkuva puhtauden varjeleminen, mikä ilmenee muun muassa sen kyvyttömyytenä hyväksyä opistaan poikkeavien näkemysten rinnakkaiselo yhteisöissään. Siten fundamentalismi on myös rakenteellisesti sokeaa totuutensa tuottamille uhreille. Se pitää jumalansa hengissä ihmisten kustannuksella.
