Juudas Tikarimiehen petos

Veijo Meri kysyy esseessään, minkä tiedon Jeesuksesta Juudas Iskariot myi. Jeesuksen kulloisestakin olinpaikasta ei Meren mukaan ollut kysymys. Olisihan neuvosto ”sitä paitsi voinut panna Jeesuksen perään omat ammattitaitoiset tiedottajansa”. Siihen ei Juudasta tarvittu.

Meren mukaan Juudas Tikarimies sai 30 hopearahaa, koska välitti fariseuksille siihen saakka salaisuutena säilyneen tiedon Jeesuksen messiaanisuudesta. Meri kirjoittaa: ”Jeesus vietiin suoraan ylipapin taloon, jossa alkoi välittömästi oikeuden istunto. Kantajapuoli esitti kaikenlaisia syytöksiä, mutta mikään niistä ei riittänyt tuomitsemaan Jeesusta. … Tilanne meni umpilukkoon. Silloin itse ylipappi puuttui asiaan. Hän esitti kysymyksen, joka Schweitzerin Jeesus-kirjan mukaan sisälsi sen tiedon, jonka Juudas Tikarimies oli hänelle myynyt.”

”Oletko Messias, ylistetyn Jumalan poika?” Siihen kysymykseen Jeesus vastasi myöntävästi: ”Olen.” Ylipapin mukaan todistajia ei enää tarvittu. Olihan nyt kuultu Jeesuksen julkisesti pilkanneen Jumalaa.

Meren mukaan ”[j]oku oli kertonut Jeesuksen salaisuuden Juudakselle tai hän itse ilmeisen älykkäänä miehenä oli osannut sen näkemästään ja kuulemastaan päätellä”. Synagogassa Jeesus vielä oli todistellut, ”ettei Davidin poika tarkoittanut Messiasta”, sillä ”[e]i David olisi sanonut omaa jälkeläistään herrakseen”, ja sitä sanaa tämä Messiaasta oli käyttänyt. Palmusunnuntaina ei kansa riemusaatossa julistanut Jeesusta Messiaaksi, vaan otti tämän vastaan Daavidin poikana. Asia oli edelleen salaisuus: ”Se oli, kun se täytyi maailmalle kavaltaa. Siitä maksettiin Juudas Tikarimiehelle käteen 30 hopearahaa.”

Meri pohdiskelee, tajusiko Juudas ”tilanteen niin, että hänen velvollisuutensa oli polkaista käyntiin Jeesuksen monta kertaa ennustama ja jatkuvasti odottama prosessi, joka ei ollut alkanut, vaikka kansan osoittama innostus ja spontaani juhlinta ja temppelissä tapahtunut raju välikohtaus enteilivät jopa kansannousua ja kapinaa”. Ei kuitenkaan ollut tapahtunut suurta ratkaisua, väkijoukko oli alkanut hajaantua.

Meri viittaa Shakespearen Antoniuksen ja Kleopatran kohtaukseen, jossa Sextus Pompeiuksen ystävä Menas ehdottaa tälle juopuneen unta nukkuvien Octaviuksen, Antoniuksen ja Lepiduksen murhaamista. Nämä ovat juuri jakaneet maailman keskenään ja juhlineet asian päälle rankasti. Menas toteaa, ettei olisi vaikeaakaan auttaa maailman siirtymistä yhden miehen hallintaan, nimittäin Sextus Pompeiuksen. Pompeius vastaa: ”Olisit tehnyt sen puhumatta siitä minulle. Nyt enää sitä ei voi tehdä.”

Meri kyselee, tajusiko Juudas kenties Menasta älykkäämpänä sen, mikä Jeesuksen läheisimmiltä opetuslapsilta jäi ymmärtämättä, nimittäin tilanteen varsinainen historiallinen ja henkinen kokonaisuus. Ehkä vain Juudas tajusi, että oltiin suurten ja lopullisten ratkaisujen äärellä, että oli tulossa Jumalan kuolemaan johtava vallankumous.

Jos näin on, ei evankeliumin ensimmäistä juudaksensuudelmaa annakaan Juudas vaan Jeesus ojentaessaan leivänpalan Tikarimiehen käteen ja vapauttaessaan uinuvat pahan voimat: ”Leivänpalan antaessaan Jeesus käski Juudaksen käynnistää Suuren neuvoston suunnitteleman operaation. Muodollisesti se oli käsky.”

Meri toteaa, että jos Juudas toimi (kuten kaikki lähteet todistavat) ”omin valtuuksin ja omin luvin, hän otti suunnattoman riskin, pelasi koko ihmiskunta ja taivaan kuningaskunta pelipanoksinaan. Hän ei voinut olla henkisesti ihan terve.”

Entä Jeesus sitten? Ehkä hän pettyi itseensä ja ainakin Jumalaan, jonka hylkäämäksi koki kuollessaan tulevansa. Opetuslapsetkin pettyivät. Messiaan laukaisema maailmanhistoriallinen prosessi käynnistyi, eteni ja toteutui aivan toisella tavalla kuin oli ajateltu: vainon, institutionalisoitumisen, korruption ja sekularisaation kautta. Epäonnistuminen kuuluu jollain tapaa kristinuskon ydinrakenteeseen. Voitto kohoaa radikaalista petoksesta, Jumala kuolee ja jättää omilleen. Kuten Juhani Rekola sanoo, kristitty joutuu elämään kuin ei Jumalaa olisikaan: ilman takeita ja varmuuksia, seuranaan vain olemisen joutava hulluus. Siksi kai Lacankin sanoo ateismin olevan uskon autenttisin muoto. Riskin ja vaaran tuntu säilyy.