Taiteellisen
tunnustuksen eväämisen yksi brutaaleimpia piirteitä – tässä meidän
uusliberaalissa, konsumeristisessa ja kokoomuslaisessa pikku maassamme – on
juuri siinä, että vaikka todella tietäisi eväämisen perustuvan
totaaliselle ignoranssille, puhtaan markkinaperustaisille ratkaisuille ja
sopivien suhteiden puuttumiselle, päätyy kaikesta huolimatta epäilemään aina ja
jatkuvasti itseään ja kykyjään.
Jos kustantaja
hylkää käsikirjoituksen, jota pidän onnistuneena, ensimmäinen ajatus on
aina: Niin juuri, kirja on sittenkin heikkotasoinen. Ympäröivässä
maailmassa kiehuu mimeettinen peli, jossa kyyninen markkinointi luo
loputtomasti viidentoista minuutin henkilökultteja. Huolimatta siitä että
tajuan noiden kulttien keinotekoisuuden ja valheellisuuden minulla ei ole
kunnon immuniteettia niitä vastaan. Käsikirjoitukseni torjutaan, koska en
ole tuollainen nero kuin X, ja olen alusta saakka luullut harhoja itsestäni.
Näin puhuu
myrkyllinen mimesis. On itse asiassa kiinnostavaa, kuinka vähän tässä auttaa
selkeinkään ymmärrys noiden henkilökulttien markkinaperustaisesta
harhaisuudesta, siitä kuinka menestyskirjailija X on ennen muuta tuote, jolla
hänen kirjojaan myydään ja että näin on oltava, sillä taide on bisnestä par
excellence, eikä se myy ilman porvarillista henkilöbrändäämistä, ilman
tuota kadehdittavaa Poikkeusyksilöä jonka uskotaan menestyneen vain, koska Hän Todella
Erottuu Päätä Pidempänä Muista Eikä Tällä Näkyvyydellä Ole Mitään Tekemistä
Varsinkaan Huomiotalouden ja Myynnin Kanssa, vaan huomio ja myynti ovat vain kyseisen poikkeuksellisuuden
seurausilmiöitä. Vaikka kirjailija olisi laajasti lukenut filosofian maisteri,
jolla on kaikki syyt luottaa asiantuntemukseensa ja kykyynsä erottaa hyvä
teksti huonosta, hän ei mahda mitään epäilyilleen: entä jos henkilökultti on totta?
ehkä olen vain huono?
Mielikuvat
ammentavat syvästä vaiston taloudesta, siitä, jota järki on vuosimiljoonien
kuluessa oppinut vain vaivoin hillitsemään. Niinpä ”johtopäätös” vaikuttaa aina
tunteiden tasolla kiistattomalta: minua ei tunnusteta, koska en ole lahjakas,
kun taas X on. Jos kysyn todisteiden perään, tämä vaistotalous kertoo koko
bisnesmonoliittinsa arvovallalla (joka sekin perustuu mielikuviin ja
markkinointiin), että X on lahjakas, koska Taho on hänet palkinnut. Jos sanon
tämän olevan looginen kehäpäätelmä – Taho luo henkilökultin tyhjästä ja perustelee
sen saman henkilökultin olemassaololla – tämä ei auta mitään, sillä vaikka olen
loogisesti oikeassa, tuntemani kauna (jota vereslihainen rehellisyyteni
ei tietenkään voi olla havaitsematta) on pelkkänä aihetodisteenakin riittävä
peruste koko logiikan hylkäämiselle.
Aihetodiste siis vetoaa
mielikuviin ja oikeuttaa ne. Kun vaikkapa Kirjailijaliitto (Tahon tärkeimpiä
edustajia maassamme) tekee päätöksiään, julkilausumattomana implikaationa on yleisesti
tunnustettujen ja objektiivisten esteettisten kriteerien arvovalta, jota
liitto toiminnassaan vain kanavoi. Se ei siis itse keksi mitään tyhjästä eikä
varsinkaan ole mielivaltainen, ei edes silloin kun evää jäsenyyden useita
kirjoja julkaisseelta ammattilaiselta standardiperustelunaan se, että ”jäämme
odottamaan kaunokirjallisen ilmaisusi kehittymistä”. Hylätyn yksilön kannalta
lopputulos voi olla traumatisoiva; Taho ei ainoastaan evää häneltä liiton
jäsenyyttä, vaan ilmaisee kiistatonta esteettistä arvovaltaansa määrittelemällä
kirjailijayksilön koko tähänastisen tuotannon kehittymättömäksi, mikä
tarkoittaa, että kirjailija on Tahon mukaan käsittänyt väärin osapuilleen koko
sen todellisuuden, jonka asiantuntija hän on.
Näin päästään
takaisin myrkylliseen mimesikseen ja siihen implikaatioon, ettei
olemassaoloa sosiaalisen arvonnousun pelin ulkopuolella yksinkertaisesti ole
olemassa. Jos ei menesty, ei ole olemassa. Jos menestyy, on aina ollut
olemassa, ja menestys on vain tuon olemassaolon väistämätön seuraus. Tämä on
Tahon oikeutuksen kehä, itse itsensä perusteleva suljettu systeemi ja varsinainen
meritokraattinen ikiliikkuja.
On siis ymmärrettävä,
ettei systeemiä voi purkaa sisältä käsin siihen osallistumalla. Tahon
palkitsema taiteilija kiinnittyy siihen ja tulee systeemin osaksi, tahtoi taikka
ei, sillä nähdyksi tuleminen vastaa hänen autenttiseen perustarpeeseensa.
(Kapitalismi, joka ei perustu todellisiin tarpeisiin, ei myöskään voisi luoda
keinotekoisia.) Sikäli kuin hän ei antaudu valheelliselle mielikuvataloudelle,
on hänen edessään uusi ristiriita: tietoisuus siitä, ettei tunnustus perustu hänen
työnsä todelliseen corpukseen vaan markkinalogiikkaan, vertailevan datan
perusteella tehtyyn johtopäätökseen ja tarkasti laskettuihin myyntiodotuksiin,
ei siis teokseen, vaan kvantisoivien matriisien synnyttämään representaatioon,
jota säätelevät henkilöbrändin ja alustatalouden lait.
Toisin sanoen
systeemi palkitsee hänet, koska hänen työssään on kaupallista potentiaalia;
eikä tämä tarkoita muuta kuin sitä, että se on riittävän alhaisen riskitason
investointi, siis pohjimmiltaan tarpeeksi samanlainen tuote kuin muutkin
menestyneet myyntiartikkelit. Sen ”ainutlaatuisuus” merkitsee tällöin ennen
kaikkea niitä mitättömiä eroja (ja erojen on oltava mitättömiä: liian omintakeinen
tuote torjutaan, koska vertailevan datan kvantiteetti jää hyväksyttävän tason
alapuolelle ja vaikuttaa ennakoituun tuottoon), jotka vertautuvat
Bond-elokuvien keskinäisiin eroavaisuuksiin, degeneroituneen fanikunnan pakkomielteisiin
ja turvallisiin kulutustottumuksiin.
Mutta kirjailija
ei tietenkään halua olla uuden James Bondin tekijä; hänen mielestään kyse on
pikemminkin godardilaisesta auteur-elokuvasta, jota on tulkittava omilla
ehdoillaan. Ja kas ihmettä, yhtäältä taiteilija todellakin markkinoidaan
auteurina – kaikki Finlandia-palkitutkin ovat ”omalakisia” ja
vertaamattomia – ja toisaalta juuri se, että hänet markkinoidaan, vihjaa
siihen, ettei henkilökultin loiston takana ole sittenkään paljon muuta kuin salaisesti
anonyymi Bond-ohjaaja, tavanomainen käsityöläinen. Huijarisyndrooma,
tyypillinen seuraus tästä viheliäisyydestä, ei suinkaan ole satunnainen
yksilötason patologia (jota tulisi hoitaa rohkaisemalla palkittua kirjailijaa
terapeuttisesti siitä, että hän on Sen Arvoinen), vaan kyseessä on systeemin toiminnan
normaali piirre, joka sisältyy jo Tahon antaman tunnustuksen logiikkaan. Vain
narsisti tai idiootti uskoisi palkitsemisensa kertovan siitä, mistä Taho sen
uskottelee kertovan (siis taiteilijan neroudesta). Mutta koska tunnustaminen
samalla vastaa aitoon sielulliseen tarpeeseen (eikä vain saatanalliseen haluun
olla ihailtu ja kadehdittu), kirjailija on tavallaan ansassa. Nykyjärjestelmää
määrittelee yhä enemmän nollasummapeli, jossa voittajien on kamppailtava
huijarisyndroomaa vastaan paljon heitä suurempien voimien kutomassa hunajaloukussa
samalla kun häviäjät kituvat kaunasyndroomassaan eli arvelevat olevansa
suuruudenhulluja mutta eivät menestyksensä, vaan kaunaisuutensa vuoksi.
Huomaamatta jää,
että nämä syndroomat ovat saman kolikon kaksi kääntöpuolta, minkä lisäksi
kumpainenkin perustuu samaan tosiasiaan: ansaitsemattomaan kohteluun.
Yhteiskunta, joka evää taiteilijalta tunnustuksen, on epäonnistunut. Mutta
hakoteillä on myös systeemi, joka arvostaa taidetta etupäässä myynnin ja
henkilökultin kannustamana. Taiteen markkinaehtoistuminen ja henkilökulttiutuminen
tarkoittaa väistämättä yhteiskuntaa, jossa jokainen julkkistaiteilija rakentaa
brändiään viemällä toimeentulon mahdollisuudet yhä suuremmalta joukolta tunnustusta
vaille jääviä taiteilijoita, eikä kultin kohdekaan voi vaikuttaa asiaan
mitenkään, halusipa tai ei.
Ainoa järjellinen
ratkaisu olisi kumota koko sosiaalinen peli, irrottaa taide kerta kaikkiaan
markkinalogiikasta ja siirtyä Hessen Lasihelmipelistä tuttuun ”Kastalian
malliin”, siis vaihtaa henkilökultti päikseen tylsään ja harmaaseen
instituutioon, jonka rakenteet on alusta alkaen luotu niin, että ne kanavoivat
väistämättömän mimesiksen huomattavasti harmittomampiin kohteisiin.
Taide ei tarvitse henkilökulttia ja kilpailua mihinkään, mutta valitettavasti
henkilökultin ja kilpailun talous ei nykyisellään tule toimeen ilman taidetta. ”Kastalian
mallissa” taiteen tekijä jää lähestulkoon anonyymiksi, hän on vain osa hengen
viljelijöiden virkakuntaa; merkitystä ei ole niinkään tekijällä kuin teoksella
ja sillä, mitä se maailmasta avaa.
Lasihelmipelin
alkuluku, jossa puhutaan ”sarjalukemistojen aikakaudesta”, tiivistää hätkähdyttävän
tarkkanäköisesti nykyisen kulttuurimme ja varsinkin taiteen umpikujan.
Henkilökultti johtaa korkean profiilin proosassa kielelliseen fetisismiin, joka
auttaa teeskentelemään, ettei Finlandia-palkittujen teosten ihailussa ole
mitään pikkuporvarillista; alemmalla tasolla myllää sarjadekkarien hirmuvalta.
Omalla tavallaan molemmat kutsuvat lukijaa aliarvioimaan älyään ja vähättelemään
moraalia ”estetiikan” nimissä. Henkilöbrändiinsä kahlitut juhlakalukirjailijat kärsivät,
vaikka ovat suunnattoman etuoikeutettuja (mutta juuri siksi he kärsivät). Korkean
ja matalan ero osoittautuu pelkäksi laskelmoiduksi kohdeyleisödiskurssiksi,
sillä romaani kuin romaani on viime kädessä enää vain tuote, jonka
tulevaisuuden ratkaisee taloudellisen riskinoton ja -hallinnan logiikka. Tämä
logiikka ankkuroituu inhimilliseen haluun, ja näin olemme tilanteessa, jossa
estetiikkaan kuuluva järjellismoraalinen dimensio korvautuu vaivihkaa puhtaalla
vaistotaloudella. Vai miksi arvelette, ettei juuri kukaan kirjallisuuskriitikko
vaikuta olevan enää vähääkään kiinnostunut kysymään: ”Millainen on tämän
romaanin moraalinen universumi?” Niin, eihän estetiikka liity moraaliin
mitenkään…
