Taide ei palvele sinua eikä tarpeitasi

Vuonna 1957 muutaman taiteilijanalun muodostama ryhmä kokoontui Ranskan Piemonteen viikoksi ryyppäämään punaviiniä. Heidän ideanaan oli maailman muuttaminen. Se saattoi onnistuakin. Ryhmään kuuluneen Guy Debordin kuuluisa lausahdus siitä, kuinka hän ei ole vuosikymmenien edetessä muuttanut ajatteluaan maailmanmenon mukaan, vaan maailma on muuttunut sellaiseksi kuin hän on ajatellut, on ainakin osoittautunut paikkansapitäväksi.

Taisin lukea Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan joskus viime vuoden puolella. Aforistisen tiivis ja julistuksellinen teos ei tyydy vähempään kuin vallankumoushankkeen edistämiseen. Debord muun muassa päivittää marxilaisen näkemyksen tavarasta ihmisten välisten yhteiskunnallisten suhteiden ilmaisijana representaatioksi, sillä Spektaakkelin yhteiskunnan ensimmäinen teesi kuuluu seuraavasti: ”Yhteiskunnissa, joissa nykyaikaiset tuotanto-olosuhteet vallitsevat, näyttäytyy kaikki elämä suunnattomana spektaakkelien kasautumana. Kaikki aiemmin välittömästi eletty on etääntynyt representaatioksi.”

Debordin ryhmän situationistinen eetos poikkesi tyypillisestä avantgardismista siinä, ettei se hahmottanut taiteella mitään vallankumouksellista erillistehtävää. Asetelma kääntyi nurin, vallankumouksen tehtävänä oli lopettaa taide. Taide ei näin hahmottunut minkään asian palvelijana, muttei myöskään autonomisoitunut. (Nykytaiteilijoiden keskuudessa näkyy jo kohtalaisen yleisesti jaetun ajatus, että on sopimatonta edes puhua mistään taiteen erityisestä yhteiskunnallisesta tehtävästä.) Toisaalta situationismi asettaa taiteen neutraliteettina, jolla yhteiskunnallisen lisäksi ei ole mitään muuta tehtävää. Vallankumouksellisuus on kirjautunut taiteen olemukseen sellaisenaan. Situationistien perustavoite olikin edistää maailman muokkautumista sellaiseksi, että raja taiteen ja arkielämän väliltä katoaa.

Jussi Vähämäki kiteyttää situationistisen taidepolitiikan kriittisen ohjelman: ei taidetta Töölön rouville, ei markkinoille, ei taidekauppiaille, ei galleristeille, eikä kriitikoille. Välirikon establishmentin kanssa tuli olla täydellinen, taide ei ollut olemassa yhteiskunnallista tilausta tai tarvetta varten, kaikkein vähiten kuluttajaa tai ”akkujaan lataavaa” porvaria varten. Establishmentia vastaan situationismi Debordin luonnehdinnan mukaan hyökkää yhtenäisenä liikkeenä ja rintamana, sillä vain itsenäinen, riippumaton ja johdonmukainen liikehdintä kykenee ylipäätään luomaan jotain.

Situationismi tuo tässä suhteessa mieleen badioulaisen etiikan, jonka mukaan pelkän kapinan perustava ongelma on sen riittämätön radikaalius suhteessa vaateeseen. (Badioulaista on myös situationistien läheinen suhde uuden ilmaantumisen ongelmaan.) Esittämällä vaatimuksen status quolle kapina näet hyväksyy vaateen rakenteen performanssin tasolla ja jää näin viime kädessä systeemistä riippuvaiseksi, kun asetelma olisi tosiasiassa radikalisoitava aidoksi ulkopuolisuudeksi ja ”systeemiseksi” välinpitämättömyydeksi. Tästä seuraa samalla vaatimus taiteen sitoutumattomuudesta yhteiskunnallisten olojen ja vääryyksien korjaamiseen, jollainen – taiteen tehtäväksi miellettynä – näyttäytyy nyt todellisen vallankumouksellisuuden esteenä, fetisseinä, joita establishment käyttää itsekuvansa ja vallitsevien olojen säilyttämiseksi ennallaan.

Taiteen ei siksi tule edes yrittää muuttua ”kommunikatiiviseksi” tai ”keskustelevaksi”; ei ole mitään syytä selittää, kuinka asiat ovat, miksi teos on juuri sellainen kuin on. Taideteoksen ei tarvitse olla ymmärrettävä, sillä lopulta mitään ymmärrettävää ei ole. Tässä suhteessa liikutaan jopa Adornon Esteettisen teorian lausuman linjoilla: vain porvarillinen taidekäsitys perää ymmärrettävyyttä, sillä vain porvari kyselee taideteoksen äärellä, mitä tämä teos voi antaa minulle.

Debordin edustaman taidekäsityksen ja -politiikan relevanssi ei ainakaan ytimensä tasolla ole kadonnut minnekään. Kun vieläpä debordilainen spektaakkelin yhteiskunta on profeetallisesti arjessamme toteutunut ja taiteen kommunikatiivisuuden vaatimus (samoin kuin sen viihteellisyys) on muuttunut jonkinlaiseksi itsestäänselvyydeksi, näyttää situationismi edelleen suuntaa jonnekin tyystin toisaalle. Yhtenä situationistisen annin olennaisena ja hedelmällisenä piirteenä näenkin taidepolitiikan sisäisen erottelukyvyn, jota seuraavaksi hiukan teoretisoin. 

Tulkitsen situationistista taiteen politiikkaa tässä universaalin ja partikulaarin eroon nähden; tulkitsen, että situationismi kiistää taiteen universaalisuuden näkemisen partikulaarisen kautta / partikulaarina (”fasistinen” käsitys partikulaarisen substantiaalisuudesta, vrt. ”arjalainen rotu” universaalin representaationa). Taiteen on tultava kenen tahansa taiteeksi, mikä ei voi tarkoittaa muuta kuin taiteen yhteiskunnallisuutta par excellence. Tämä ei siten tarkoita niinkään taiteen latteaa partikularisoitumista kuin sen radikaalia universalisoimista. Siinä taide ei asetu ”ylevän tapahtuman” erityisalueena, vaan tapahtumana, jossa ylevä sinänsä radikalisoituu (rakenteellisesti) tyhjäksi tapahtumiseksi ja muoto etusijaistuu sisältöön nähden. Ratkaisevaa ei ole se, mitä taiteessa tapahtuu, vaan se, missä ja miten taide itse tapahtuu.

Kesällä 2017 kirjoitin, tuolloin Adornoa ja Foucault’a lueskelleena, julkaisemattomaksi jääneen esseen ”Ihmisen jälkeinen taide”. Sen keskeinen ajatus on, että nykyaikana taiteen on jälleen tultava vieraaksi ja vaikeaksi, lakattava olemasta ihmiselle ja käännettävä ihminen taiteelle. Kun ihminen poistuu, jättää taide hänelle horisontin, josta on poistuttu. Taide ei siis palvele ihmistä, vaan luo olosuhteet, joissa ihminen Ihmisenä mahdollistuu (tai on mahdollistumatta). Melko akateemisesti sävyttyneessä tekstissä esitin, ettei vieraus ole taiteen satunnainen vaan välttämätön elementti. Siksi vaikeaa taidetta ei ole olemassa, sillä taide, joka vain viihdyttää kuluttajaa, ei ole taidetta, vaan parhaimmillaankin vain näyttävä spektaakkeli.

Debordin vaatimus hyökätä johdonmukaisesti establishmentia vastaan pätee yhä. Riittää, kun vilkaisee kirjakauppojen hyllyjä ja valtavirtakustantamojen julkaisuluetteloita tai lueskelee establishmentin itseriittoisen fetisististä julistusta ”vallankumouksellisista” tehtävistään ja uhriudestaan. Viimeisten aikojen ihmiset räpyttelevät silmiään ja tekevät kaikkensa pysyäkseen kiinnostavina ja hyvinä tyyppeinä, sillä kaikki on olemassa heitä varten, olipa kyse sitten soveliaista avuttomista uhreista tai ”kaiken kyseenalaistamisen” vaatimasta suunnattomasta rohkeudesta: kaiken tämän on järjestelmä ojentanut heidän eteensä sirolla sormiotteella noukittavaksi.