Avoin kirje kristillisdemokraattien Kikkis Mikkolalle

 
Arvoisa Kikkis Mikkola,
 
6. lokakuuta esititte poliitikkoprofiilinne sivulla Facebookissa taannoiseen Kaisaniemen pippurikaasutapaukseen liittyvän kommentin, jossa muun muassa kritisoitte Elokapinan mielenosoittajien toimintaa moittien heitä poliisin uhmaamisesta ja pippurisumutteesta uhriutumisesta. Mielestänne ”tarina opetti kansalle”, että ”laittomuus on hyväksyttävää ja ammatiksi ei kannata valita poliisia”. (Tällainen implisiittinen pedagoginen huomio ”kansan” oppimiskyvystä on kiinnostava, mutta valitettavasti menee liiaksi aiheemme sivu.)
 
Koska olin itsekin kirjoittanut samasta aiheesta kriittisen tekstin, jaoin sen lyhyellä saatteella päivityksenne kommenttikenttään. Kaikesta päätellen luitte kirjoitukseni ajatuksella ja kommentoitte sitä tuoreeltaan. Tässä kommentissa, joka nyttemmin on jälkiä jättämättä kadonnut tai poistettu, huomautitte, ettette ”sinänsä puolusta pippurisumutteen käyttöä” ja suhtaudutte kriittisesti mielenosoittajien toimintaan, ”jota kohtaan kritiikkiä en ole mediassa tai kaltaisesi ajattelijoiden suunnalta kohdannut lainkaan”.
 
Vastasin tähän laajahkolla kommentilla, jossa tiivistin tekstini pointit (kommenttini kokonaisuudessaan tämän kirjeen loppuliitteenä). Huomautin muun muassa, että esittämäni ideologiakritiikin valossa mielenosoittajien toiminnan kritisointi olisi ”melko epäjohdonmukaista” ja kirjoitin mielestäni olevan olennaisempaa
 

pohtia kriittisesti jännitettä, joka tämän tapahtuman kokonaisuudessa jäsentyy nähtäväksemme. Yksi sen edellytys on tunnistaa fetisistinen tapa ja logiikka, jolla lakiin ja järjestykseen vetoaminen tässä yhteydessä toimii.

 
Tähän kommenttiini ette enää vastannut, ja hiukan myöhemmin huomasin sen salaperäisesti kadonneen koko keskusteluketjusta.
 
Koska olin kirjoittanut tekstin Wordiin, sain tietenkin kopioitua sen vaivattomasti takaisin ketjuun sellaisenaan. Muutaman tunnin kuluttua huomasin kommentin kuitenkin jälleen kadonneen; kopioin ja liitin sen jälleen takaisin ketjuun. Salaperäinen katoamisen ja ilmaantumisen tanssi jatkui vielä muutaman toiston verran. Tänään aamupäivällä muuan keskustelua seurannut ystäväni kertoi koko keskusteluketjun – mukaan lukien oma edeltänyt vastauksenne jakamaani linkkiin – kadonneen, ja kun kävin tarkistamassa asian, huomasin, ettei päivityksenne alle ole enää mahdollista kommentoida mitään.
 
Sivunne ja poliitikkoprofiilinne haltijana teillä on tietenkin oikeus toimia kriittisten keskustelujen suhteen täsmälleen haluamallanne tavalla, enkä katso teidän syyllistyneen sananvapauteni rajoittamiseen millään sellaisella tavalla, joka oikeuttaisi minut vähimmässäkään määrin asettumaan jonkinlaiseksi uhriksi. Kommenttini oli laaja ja provosoiva, ja kun sitä vertaa muihin päivityksen kommenttikenttään tulleisiin tsemppihenkisiin ja myötäileviin palautteisiin, se lienee näyttänyt jokseenkin rumalta esitykseltä – siitäkin huolimatta, että tekstini on (kuten jokainen voi lukea) kriittisyydessään asiallinen, sillä enhän missään kohdin esitä mitään henkilöön menevää arvostelua tai muutenkaan poikkea yleisestä kriittisen keskustelun protokollasta. Saatan olla raflaava ja kärkevä, mutta nähdäkseni kärjistykset kuuluvat debatoinnin taiteeseen, ja niillä on ansionsakin, kun ideana on korostaa sitä, mikä kulloinkin koetaan olennaiseksi.
 
Voin tietenkin olla aivan kaikin tavoin väärässä: ehkäpä mikään tapahtunut – kuten tietyn keskusteluketjun arvoituksellinen katoaminen – ei liity mihinkään suorittamaanne rajoittavaan toimenpiteeseen, vaan kyseessä on pelkkä tekninen vika. Olkoon tämäkin varaus nyt esitetty ja julkilausuttu, jotta turhia väärinkäsityksiä ei pääsisi syntymään. Tästä eteenpäin kirjoitan kuitenkin sen olettamuksen ja arvelun varassa, että kyse on alusta saakka ollut systemaattisesta keskustelun etiikkaan ja praksikseen liittyvästä toiminnasta, jossa olette käyttänyt oikeuttanne profiilinne ja sivustonne haltijana parhaaksi katsomallanne tavalla.
 
Minulle tuntemattomaksi jäävistä syistä tämä parhaaksi katsomanne tapa on ollut 1) kommenttini toistuva poistaminen ketjusta ja tämän osoittauduttua tehottomaksi 2) koko aiheeseen liittyvän, kommenttikentässä linkkijaollani avaamani ketjun poistaminen ja kommentoinnin estäminen. (Tapahtumien edetessä otin myös joitakin valaisevia kuvakaappauksia niiden mahdollisen dokumentaarisen arvon vuoksi. En kuitenkaan jaa niitä tässä.)
 
Sananvapautta lahjomattomasti puolustavan kristillisdemokraattisen puolueen vastuullisena poliitikkona uskon Teidän ymmärtävän, ettei tällainen toiminta välttämättä näyttäydy keskustelueettisesti ja vuorovaikutuksellisesti kaikista suoraselkäisimpänä vaihtoehtona reagoida kriittisiin näkemyksiin. Epäilemättä Teillä on (eettisesti) perustellut syynne toimia näin; niiden arvuutteleminen ylittää kuitenkin pätevyysalueeni.
 
Useiden julkisten, kriittisten sananvaihtojen konkarina tunnustankin kokevani tällaiset tilanteet hieman hämmentävinä ja jopa turhauttavina. Tämä saattaa kuitenkin olla pelkkä sivuseikka, mikäli asetamme tapahtuneet tosiasiat (tai sellaisiksi olettamani asiat) laajempaan kontekstiin poliittisen keskustelun etiikasta ja valmiudesta sietää kriittisyyttä, joka nostaa esiin antagonismeja, joiden käsittelemistä voi vaikeuttaa niinkin arkinen asia kuin kompetenssin puute. En tietenkään vihjaa tällä Teidän kompetenssinne mahdolliseen puutteeseen, sillä jos kritiikkiini vastataan tähän tapaan kuin nyt on vastattu – ikään kuin vastaamatta jättäen, ”hiljaisuuden” huokoisella ja rationaalisella politiikalla –, voivat syyt olla mitä tahansa, eikä minulla ole realistisia mahdollisuuksia tietää niitä.
 
Tässä kohtaa lienee oikeutettua pohtia hiukan sitäkin, miksi kirjoitan aiheesta kokonaisen avoimen kirjeen muotoisen blogitekstin. Luultavasti patologisista syistä; mutta onhan tällaisen siirron perusteleminen ”yleisellä keskusteluetiikalla” ja ”huolestuneisuudella” toki luvattoman helppoa. Tämä ei kuitenkaan olisi kovin kiinnostavaa – minkä lisäksi se olisi hiukan tekopyhää, samaan tapaan kuin vetoaminen lakiin ja järjestykseen tilanteessa, jonka epäämätön crux interpretum avautuu ymmärryksellemme juuri sikäli kuin paikannamme diskurssiamme ja ajatuksiamme sementoivat fetisismit. (Viittaan tietenkin itse aiheeseen.) Jääköön siis etiikan takana piilottelu: en kirjoita ilmaistakseni huoltani ”kriittisen keskustelun tilasta” sen enempää kuin uhriutuaksenikaan. Kenties en vain voi vastustaa houkutusta luoda keinotekoisia tapausesimerkkejä torjunnasta, jolla yhteiskuntajärjestystämme pidetään yllä…
 
Ja sietääpä vielä lisätä, että tämä hiljainen katoamisten ja ilmaantumisten tanssi on kieltämättä ollut outo ja huvittavakin kokemus. Mitä kaikkea siitä pitäisi – ja mitä kaikkea siitä voikaan ajatella! Vai tapahtuiko sitä edes? (Pitäkäämme mielessä ”teknisen vian” horisontti ja mahdollisuus!) Ja mitä nyt tapahtuu? Onko tämä väärin?
 
Lisäksi lupaan Teille, että kriittisinkin vastineenne tämän blogin kommenttikentässä tai Facebookissa huomioidaan, eikä se – mikäli asia minusta riippuu (ainahan voi tulla teknisiä vikoja) – joudu kohtaamaan Suuren Katoamisen ahdistavaa mustuutta, vaan pelkän poliittisen debatin liejuisen syöverin, jossa kiista on olemassa silkkaa hedelmöittämistä varten. Oman ymmärrykseni mukaan politiikan ulottuvuuteen kuuluu valmius julkiseen kritiikkiin ja kiistelyyn, mitä hyvin suuressa määrin kannustan olemaan pelkäämättä tai karttamatta.
 
 
Kunnioittavasti
 
Markus Niemi
kirjailija
 
 
LIITE:
 
Kommenttini aloittamaani ketjuun poliitikko Mikkolan Facebook-päivityksen kommenttikentässä
 
En minä varsinaisesti kritisoikaan mielenosoittajien toimintaa. Se olisi kirjoituksenikin valossa melko epäjohdonmukaista, kun huomioi ideologiakritiikkini. Pointtinihan oli: 1) mielenosoittajien toiminta artikuloi totuuden tavalla, joka oli aidosti poliittinen eli häiritsevä; ja 2) tämä häiritsevyys (viestin ilmeinen selkeys ja ymmärrettävyys yhdistettynä haluun olla sitä ymmärtämättä) tuotti torjuntareaktion.
 
Kirjoituksessani kritisoin erityisesti lakiin ja järjestykseen vetoamista sen fetisistisen ulottuvuuden vuoksi. Näin yhteiskunta (tai porvarillinen hegemonia) toki tyypillisesti toimii, kun kohtaa antagonismin ja umpikujan, jota yrittää kaikin tavoin olla tietämättä – tiedon uhatessa järjestelmän kitkattoman jatkuvuuden (porvarillisen elämäntavan) moraalista oikeutusta.
 
Pidän tätä tilannetta esimerkkinä poliittisesta tapahtumasta, joissa ”etiikka” yritetään reaktionaarisesti pelastaa vetoamalla lakiin korvikeobjektina. Miksi kritisoisin mielenosoittajia tempauksestaan, joka – vaikka rikkoo lakia ja vastustaa esivaltaa – on ilmeisellä tavalla eettisempää kuin heitä ympäröivä, lailla paketoituun väkivaltaan perustuva järjestelmä? Olennaisempaa on pohtia kriittisesti jännitettä, joka tämän tapahtuman kokonaisuudessa jäsentyy nähtäväksemme. Yksi sen edellytys on tunnistaa fetisistinen tapa ja logiikka, jolla lakiin ja järjestykseen vetoaminen tässä yhteydessä toimii.
 
Kirjoitin blogitekstini itsenäisesti, törmäsin tähän päivitykseesi vasta tekstin valmistuttua, joten kirjoitukseni kritiikki ei kohdistu yksilöidysti siihen, mitä yllä esität. Moni kristillisdemokraatti toki puolustaa poliisin toimintaa aina sumutetta myöten, ja kieltämättä tämä on minusta hämmästyttävää, joskaan ei odottamatonta. Eiväthän Jeesuksen ajan uskovatkaan piitanneet viestintuojan sanomasta, vaan keskittyivät pöytätapoihin ja tahtoivat kovempaa kuria. Sama juttu aina, kun parannuksen tekoon kehotetaan…
 
Sivistysvaltio on hieno ihanne ja kannatan sitä, mutta sellaisena en nykyistä Suomeamme aivan kykene pitämään.
 
EDIT: Laitan tämän kommenttini tähän nyt jo 5. kerran, sillä jostain syystä se tuntuu aina poistuvan ketjusta jälkiä jättämättä…