Living the Dream

Omaelämäkerrallisia huomioita taiteilijan elämästä

Kun joskus jollain somen kommenttiosastolla kävi ilmi, että kirjoitan kirjoja työkseni, joku loihe lausumaan: ”Living the dream.” Vastasin suunnilleen näin: ”Maybe, if you’re famous. I’m not.”

Käytännössä en ole tienannut kirjoittamisellani mitään; työ ja toimeentulo ovat minulle kaksi eri asiaa. Viime vuonna opetin kolme tuntia viikossa kansalaisopistolla ”Modernin kirjallisuuden tekniikat” -kurssia, sitä ennen toimitin opiston satavuotishistoriikin julkaisukuntoon puolen vuoden osa-aikahommana, joten vuotta voi kohdallani pitää ”taloudellisesti onnistuneena”. Tänä vuonna onkin sitten taas ollut nihkeämpää, mutta ei sentään tarvitse vittuuntua siitä, etteivät rahat riitä baarikaljoihin, kun ovat juottolansaatanat kiinni muutenkin. Bulkkilagerit ja autotalli kunniaan.

Koronakriisin kärjistäessä luokkaristiriidat on tullut esiin sekin, kuinka kestämättömässä tilanteessa useimmat taiteilijat ovat: työtä tehdään kutsumuksesta ja puolison elättämänä. Apurahoja saavat harvat ja valitut, eivätkä suinkaan työnsä tai ideoidensa laadun perusteella (mikä on selvää jokaiselle kulttuuripiirien kuvioita hiukan seuranneille). Tai kuten Taneli Viitahuhta kirjoittaa Nuoressa voimassa:

Apurahan sosiaalinen puoli koostuu yksipuolisesti palkittujen kertomuksista siitä, miten he ovat ”löytäneet juttunsa” ja saaneet sille rahoituksen. Kollektiivisesti kerätty varallisuus, jota yksityiset säätiöt yksilöille jakavat, tulee näkyviin ainoastaan fetissinä, ”huippuyksilön” kuvassa ja kertomuksessa. Vaille tarinaa jää välttämättä se suuri enemmistö, jolle apurahaa ei suoda. He ovat jumalten hylkäämiä.

Suhde vastaa suoraa lisäarvoa tuottamattoman ei-homogenisoitavissa olevan hoivatyön ja lisäarvoksi kvantifioitavan palkkatyön suhdetta kapitalismissa: muutamat valitut hyötyjät korjaavat potin, joka ei olisi voinut syntyä ilman heterogeenistä – pääoman kannalta arvottomaksi määriteltyä – ”osattomien” työtä, siis työn ja pääoman ristiriitaa. Suomeksi sanottuna: pääoma kasvaa vain hyljeksimänsä jatkuvan ja ei-homogenisoitavan arvontuotannon avulla ja ansiosta. Tämä pätee niin hoivatyöhön kuin kulttuuriin, jossa rahoitusta saavat viime kädessä valtion ja taideinstituutioiden silmissä ”uskottavat” tekijät. (Tätä järjestelmän ja taiteen välistä paradoksia kuvannee osuvimmin taiteilija, jota valtakunnan virallinen media onnittelee ”vallankumouksellisuudesta”.)

Pääoman logiikan hallinnoimassa järjestyksessä ”taiteilijan ammatti” tarkoittaa useimmille jatkuvien nöyryytysten ja kovan työn vuorottelua. Neurootikon epäilyt pitävät yllä jatkuvaa epävarmuuden dialektiikkaa, kun kielteiset apurahapäätökset seuraavat toinen toistaan; tässä meiningissä maakuntalehtien ja kollegoiden kiittävät kritiikitkin unohtuvat nopeasti. Ilman Helsingin sanomien julkisia kehuja taiteilijalla on harvoin asiaa olemassa olevien listoille. Asetelman ikävyyttä lisää se, että valittajat on helppo leimata fetisistisesti ”katkeriksi lahjattomuuksiksi”. Hyötyjien pöytiin päässeillä on lisäksi kiusaus ja lähes moraalinen velvollisuus ylläpitää järjestystä, jonka institutionaalinen rakenne ei kestä kuin rajallisen määrän tulokkaita.

Systeemikriitikon kannalta voikin ajoittain vaikuttaa siltä, ettei palkitsemis- ja apurahajärjestelmän tarkoitus ole tukea lahjakkaita tekijöitä, vaan luoda verenhimoinen ja solipsistinen kilpailuasetelma, joka ehkäisee tehokkaasti kaikenlaisen solidaarisuuden syntymisen. Jos hyötyjäksi päässyt kokee ansainneensa rahoituksen etupäässä taiteellista kyvykkyyttään, hänen on helppo yhtyä taideporvarien kuoroon, jonka opportunistiset viisaudet on tehty peittämään systeemiset antagonismit.

Järjestelmän katvealueella kyyristelevän taiteilijan arkea määrittelee jatkuva ammattikunnian keksimisen ja ylläpitämisen pakko. Tyystin perifeerisenä kirjailijana ei minullakaan ole ympärilläni minkäänlaista kannustavaa työyhteisöä, joka heikkoina hetkinä vakuuttelisi, että sillä, mitä teen, on jotain yhteiskunnallista merkitystä. Maailma tulee loistavasti toimeen ilman ainuttakaan kirjaani; tämä kova oppi on vain nieltävä karvoineen päivineen. Taiteilijan urasta haaveileville annankin neuvon: Jos et menesty, älä syytä siitä lahjattomuuttasi. Jos menestyt, kysy itseltäsi, oletko tehnyt jotain väärin.

Alkuun päästyäni kerron teille mahdollisille ”uraanne” alkaville nyt sitten (1) senkin, ettei taideporvareilta kannata odottaa minkäänlaista ymmärrystä, sillä ette tee taidettanne heitä varten, ja (2) olette muutenkin joka suhteessa omillanne, sillä Jumalaa tai kuluttajia ei kiinnosta paskan vertaa. Kolmanneksi voisi vielä todeta, että mikäli olette todella lahjakkaita, sitä varmemmin joudutte suoltamaan vuosikausia helvetillistä sontaa, jonka suunta on niin pahasti hakusessa, että muutaman vuoden jälkeen hämmästelette psykoottista typeryyttänne, joka sai teidät kuvittelemaan irredusiibelejä jätöksiänne visionäärisiksi ja kiihkeiksi ”teoksiksi”. Näin on tietysti aivan yksinkertaisesta syystä. Siinä missä keskinkertaisempi tekijä näet joutuu sisäistämään pelkän moottoripyörän kojelaudan, teillä on edessänne lentokoneen tai avaruussukkulan ohjaamo; varautukaa siis valtaviin ja masentaviin huteihin, joista toipuminen vie runsaasti voimaanne ja elämäniloanne (aina voi onneksi ryypätä nollat tauluun pariksi kolmeksi päiväksi). Ja kun ahdistavan itsevarmoilta ja nokkelilta vaikuttavat maantiekiitäjät sitten posottavat ohitsenne (teidän seisoessanne varikolla kone kylmänä), muistakaa, ettei maantie ole lainkaan teitä varten: kuulutte ilmaan ja avaruuksiin. Sinne pääsemisestä ette tietenkään voi olla varmoja, mutta jotain lohtua sentään saanette ylemmyydentuntoisesta katkeruudestanne.

Lopuksi suosittelenkin neuroottisen epävarmuuden sisäistämistä ja seuraamista; tämä on välttämätöntä tilanteessa, jossa mikään Jumala tai iso Toinen ei ole kertomassa, keitä ja millaisia olette – joudutte turvautumaan patologiseen järkeilyynne ja kaikenlaisiin arvailuihin; ympäristönne moittii teitä vuoroin aiheesta, kateuden vuoksi ja sokeasta uskosta. Näitä kriitikkoja varten suosittelen omaksumaan niin jääräpäisen suuruudenhulluuden, etteivät he kykene hahmottamaan teitä lainkaan inhimillisenä olentona, vaan jättävät teidät rauhaan ja tyytyvät juoruamaan teistä sukulaisilleen, joiden mielipiteet ovat yhdentekeviä, kuten yleensä kaikkien muidenkin.