Omaelämäkerrallisia huomioita
taiteilijan elämästä
Kun joskus jollain somen kommenttiosastolla kävi ilmi, että kirjoitan kirjoja
työkseni, joku loihe lausumaan: ”Living the dream.” Vastasin suunnilleen näin: ”Maybe,
if you’re famous. I’m not.”
Käytännössä en ole tienannut kirjoittamisellani mitään; työ ja
toimeentulo ovat minulle kaksi eri asiaa. Viime vuonna opetin kolme tuntia viikossa
kansalaisopistolla ”Modernin kirjallisuuden tekniikat” -kurssia, sitä ennen toimitin
opiston satavuotishistoriikin julkaisukuntoon puolen vuoden osa-aikahommana,
joten vuotta voi kohdallani pitää ”taloudellisesti onnistuneena”. Tänä vuonna
onkin sitten taas ollut nihkeämpää, mutta ei sentään tarvitse vittuuntua siitä,
etteivät rahat riitä baarikaljoihin, kun ovat juottolansaatanat kiinni muutenkin. Bulkkilagerit ja
autotalli kunniaan.
Koronakriisin kärjistäessä luokkaristiriidat on tullut esiin sekin,
kuinka kestämättömässä tilanteessa useimmat taiteilijat ovat: työtä tehdään
kutsumuksesta ja puolison elättämänä. Apurahoja saavat harvat ja valitut,
eivätkä suinkaan työnsä tai ideoidensa laadun perusteella (mikä on selvää
jokaiselle kulttuuripiirien kuvioita hiukan seuranneille). Tai kuten Taneli
Viitahuhta kirjoittaa Nuoressa voimassa:
Apurahan
sosiaalinen puoli koostuu yksipuolisesti palkittujen kertomuksista siitä, miten
he ovat ”löytäneet juttunsa” ja saaneet sille rahoituksen. Kollektiivisesti
kerätty varallisuus, jota yksityiset säätiöt yksilöille jakavat, tulee näkyviin
ainoastaan fetissinä, ”huippuyksilön” kuvassa ja kertomuksessa. Vaille tarinaa
jää välttämättä se suuri enemmistö, jolle apurahaa ei suoda. He ovat jumalten
hylkäämiä.
Suhde vastaa suoraa lisäarvoa tuottamattoman ei-homogenisoitavissa olevan
hoivatyön ja lisäarvoksi kvantifioitavan palkkatyön suhdetta kapitalismissa:
muutamat valitut hyötyjät korjaavat potin, joka ei olisi voinut syntyä ilman
heterogeenistä – pääoman kannalta arvottomaksi määriteltyä – ”osattomien” työtä,
siis työn ja pääoman ristiriitaa. Suomeksi sanottuna: pääoma kasvaa vain
hyljeksimänsä jatkuvan ja ei-homogenisoitavan arvontuotannon avulla ja
ansiosta. Tämä pätee niin hoivatyöhön kuin kulttuuriin, jossa rahoitusta saavat
viime kädessä valtion ja taideinstituutioiden silmissä ”uskottavat” tekijät. (Tätä
järjestelmän ja taiteen välistä paradoksia kuvannee osuvimmin taiteilija, jota
valtakunnan virallinen media onnittelee ”vallankumouksellisuudesta”.)
Pääoman logiikan hallinnoimassa järjestyksessä ”taiteilijan ammatti”
tarkoittaa useimmille jatkuvien nöyryytysten ja kovan työn vuorottelua.
Neurootikon epäilyt pitävät yllä jatkuvaa epävarmuuden dialektiikkaa, kun kielteiset
apurahapäätökset seuraavat toinen toistaan; tässä meiningissä maakuntalehtien ja
kollegoiden kiittävät kritiikitkin unohtuvat nopeasti. Ilman Helsingin sanomien
julkisia kehuja taiteilijalla on harvoin asiaa olemassa olevien listoille.
Asetelman ikävyyttä lisää se, että valittajat on helppo leimata fetisistisesti ”katkeriksi
lahjattomuuksiksi”. Hyötyjien pöytiin päässeillä on lisäksi kiusaus ja lähes moraalinen
velvollisuus ylläpitää järjestystä, jonka institutionaalinen rakenne ei kestä
kuin rajallisen määrän tulokkaita.
Systeemikriitikon kannalta voikin ajoittain vaikuttaa siltä, ettei palkitsemis-
ja apurahajärjestelmän tarkoitus ole tukea lahjakkaita tekijöitä, vaan luoda
verenhimoinen ja solipsistinen kilpailuasetelma, joka ehkäisee tehokkaasti
kaikenlaisen solidaarisuuden syntymisen. Jos hyötyjäksi päässyt kokee ansainneensa
rahoituksen etupäässä taiteellista kyvykkyyttään, hänen on helppo yhtyä taideporvarien
kuoroon, jonka opportunistiset viisaudet on tehty peittämään systeemiset
antagonismit.
Järjestelmän katvealueella kyyristelevän taiteilijan arkea määrittelee
jatkuva ammattikunnian keksimisen ja ylläpitämisen pakko. Tyystin perifeerisenä
kirjailijana ei minullakaan ole ympärilläni minkäänlaista kannustavaa työyhteisöä,
joka heikkoina hetkinä vakuuttelisi, että sillä, mitä teen, on jotain
yhteiskunnallista merkitystä. Maailma tulee loistavasti toimeen ilman
ainuttakaan kirjaani; tämä kova oppi on vain nieltävä karvoineen päivineen. Taiteilijan
urasta haaveileville annankin neuvon: Jos et menesty, älä syytä siitä
lahjattomuuttasi. Jos menestyt, kysy itseltäsi, oletko tehnyt jotain väärin.
Alkuun päästyäni kerron teille mahdollisille ”uraanne” alkaville nyt sitten
(1) senkin, ettei taideporvareilta kannata odottaa minkäänlaista ymmärrystä,
sillä ette tee taidettanne heitä varten, ja (2) olette muutenkin joka suhteessa
omillanne, sillä Jumalaa tai kuluttajia ei kiinnosta paskan vertaa. Kolmanneksi
voisi vielä todeta, että mikäli olette todella lahjakkaita, sitä
varmemmin joudutte suoltamaan vuosikausia helvetillistä sontaa, jonka suunta
on niin pahasti hakusessa, että muutaman vuoden jälkeen hämmästelette
psykoottista typeryyttänne, joka sai teidät kuvittelemaan irredusiibelejä jätöksiänne
visionäärisiksi ja kiihkeiksi ”teoksiksi”. Näin on tietysti aivan
yksinkertaisesta syystä. Siinä missä keskinkertaisempi tekijä näet joutuu
sisäistämään pelkän moottoripyörän kojelaudan, teillä on edessänne lentokoneen
tai avaruussukkulan ohjaamo; varautukaa siis valtaviin ja masentaviin huteihin,
joista toipuminen vie runsaasti voimaanne ja elämäniloanne (aina voi onneksi
ryypätä nollat tauluun pariksi kolmeksi päiväksi). Ja kun ahdistavan itsevarmoilta
ja nokkelilta vaikuttavat maantiekiitäjät sitten posottavat ohitsenne (teidän seisoessanne
varikolla kone kylmänä), muistakaa, ettei maantie ole lainkaan teitä varten:
kuulutte ilmaan ja avaruuksiin. Sinne pääsemisestä ette tietenkään voi olla
varmoja, mutta jotain lohtua sentään saanette ylemmyydentuntoisesta
katkeruudestanne.
Lopuksi suosittelenkin neuroottisen epävarmuuden sisäistämistä ja
seuraamista; tämä on välttämätöntä tilanteessa, jossa mikään Jumala tai iso
Toinen ei ole kertomassa, keitä ja millaisia olette – joudutte turvautumaan
patologiseen järkeilyynne ja kaikenlaisiin arvailuihin; ympäristönne moittii
teitä vuoroin aiheesta, kateuden vuoksi ja sokeasta uskosta. Näitä kriitikkoja
varten suosittelen omaksumaan niin jääräpäisen suuruudenhulluuden, etteivät he
kykene hahmottamaan teitä lainkaan inhimillisenä olentona, vaan jättävät teidät
rauhaan ja tyytyvät juoruamaan teistä sukulaisilleen, joiden mielipiteet ovat
yhdentekeviä, kuten yleensä kaikkien muidenkin.
Itsekin melkein-kirjailijana, intohimoisena lukijana, älykkönä ja kirjallisuuskriitikkona suosittelisin Kirjailijalle pikemminkin miettimään mikä myy, kuin kirjoittamaan jotain "sivistys" juttuja. Voisit kotiläksynä miettiä myykö kirjat, joissa on paljon sivistyssanoja, kuten "institutionaalinen", "ei-homogenisoitava", "kvantifioitava", "solipsistinen", "solidaarisuus", "antagonismi" tai "kapitalismi".
VastaaPoistaEi kukaan halua lukea kirjasta sanoja, joiten merkitystä ei ymmärrä. Oletaen, että ethän sinäkään lue mitään venäjänkielistä tai ruotsinkielistä kirjallisuutta.
Ei ketään kiinnosta mikään kolmesataa vuotta sitten eläneen Karl Marksin Pääoman lukeminen. Kirjoita esim. jotain Tatu ja Patu -tyyppistä kirjallisuutta, taikka sitten jonkun kuuluisan laulajan elämänkerta. Täältä löydät vihjeitä mikä myy:
https://www.suomalainen.com/collections/top20-myydyimmat-kirjat.
Huh huh.
Poista