Tahallinen väärinymmärtäminen ja konsensuspolitiikka

Viime aikoina poliitikkojen ja tutkijoiden keskuudessa kytenyt huoli yhteiskunnallisen keskustelun tasosta on muuntunut diagnoosiksi keskustelijaosapuolten harjoittamasta tahallisesta väärinymmärtämisestä. Asetelmien kärjistyminen tuottaa huolta jo vallanpitäjienkin piirissä, ja median ilmatila täyttyy yhteisen ymmärryksen ja hyvän tahdon perään kuuluttavien kolumnien, artikkelien ja mielipidekirjoitusten tulvasta.

Yhdessäkään yhteisen ymmärryksen perään kyselevässä kirjoituksessa en kuitenkaan ole törmännyt tavanomaista liberaalia liturgiaa (farisealaiselta kalskahtava huoli ”politiikan muuttumisesta hedelmättömäksi riitelyksi”, ”rohkeat arvopuheenvuorot” vastakkainasettelujen torjumisen puolesta jne.) kummempaan analyysiin. Tämä edellyttäisikin ennen muuta median roolin kriittistä arvioimista suhteessa siihen, mikä ja ketkä viime kädessä määrittelevät poliittisen puheen näyttämön ja sen mahdollistamat ”sallitut” subjektiviteetit ja millä tavoin. Kuka yleensä saa äänensä kuuluviin, kuka yleensä tunnistetaan poliittisena subjektina?

Modernissa yhteiskunnassa julkisen median tehtävänä on, kuten Purokuru ja Kukkala toteavat Luokkavallan vahtikoirat -tutkimuksessaan, ”kuvitteellisen yhteisöllisyyden tuottaminen”, siis kansan luominen par excellence; tämä on samalla keskeinen hallinnan tekniikka, jota ilman nykyaikainen valtio ei ole edes mahdollinen. Pääoman logiikan säätelemässä mediatodellisuudessa joukkotiedotuksen valtavirta pyrkii kriittisessäkin uutisoinnissaan usein turvaamaan rahoittajiensa edun, mikä politiikan alueella tarkoittaa muun muassa enemmän tai vähemmän epäsuoraa valtaa päättää siitä, kenet yleensä tunnistetaan (ja representoidaan) aktiivisena poliittisena toimijana – ja ketä taas ei.

Valtavirran medialle on esimerkiksi varsin tyypillistä esittää työttömät ja maahanmuuttajat passiivisina toimenpiteiden kohteina, jolloin kieltäydytään tunnistamasta heitä puhe- ja toimintakykyisinä poliittisina subjekteina. Jatkuva ja loputon, yleensä kovin huolestuneensävyinen ”keskustelu” syrjäytymisestä, integraatiosta, aktivoinnista ja työllistymisestä kätkee eettisen julkisivunsa – hyväntahtoisen ja puolueettoman asiantuntijan – taakse tylyn vallankäytön ja aktiivisen kontrollin realiteetit: näiden ryhmien ei oleteta kykenevän puhumaan millään järjellisellä tavalla omasta puolestaan; ne eivät kuulu poliittisen Logoksen piiriin. Lopputuloksena voimme havaita ainoastaan niiden anonyymit, irrationaaliset tuskan- ja raivonpurkaukset, jotka on aina jo rajattu privaatin ja/tai laittoman alueelle, minkä vuoksi näiden ryhmien ilmaisema kärsimys näyttäytyy epäkiinnostavana, hiljaisena ja moraalisesti arveluttavana.

Takaisin ”tahallisen väärinymmärtämisen” diagnostiikkaan. Mediassa on syystäkin tavan takaa nostettu esiin populistien aggressiivinen puhetapa, joka epäilemättä on lisännyt poliittisten areenoiden kielenkäytön barbaarisuutta puolin ja toisin. Vähemmän yllättäen jokaisen valtavirran median parhaat asiantuntijat sitten tarjoilevat farmakonejaan, jotka jutusta juttuun foorumista riippumatta toistuvat samansisältöisinä: ”rakentavaa dialogia” viiden kohdan nyrkkisääntöineen, jyrähtelyä ”sivistyksen” ja ”arvojen” puolesta, kehotuksia ja vaatimuksia vastakkainasetteluista luopumiseksi ja niin edelleen.

Kutsun näitä reaktioita farmakoneiksi, sillä jos ne ovatkin lääkettä, ne eivät ole sitä olematta samalla jonkinlaista myrkkyä. Luonnollisestikaan en asetu vastustamaan näissä kirjoituksissa jäsenneltyjä eksplisiittisiä vaatimuksia, joiden suurelta osin katson kuuluvan hyvään tapakulttuuriin ja niin edelleen. Kriittisyyteni kohdistuu tämän etiikan laskosten repeämistä pilkottavaan itsepintaiseen haluun torjua se, mikä tekee politiikasta politiikan, nimittäin kiista – se, jonka tunnustaminen on kaiken ihmisarvoisen politiikan välttämätön edellytys.

Ymmärtääksemme, mitä ajan takaa, on syytä todeta hyvin yksinkertaisesti nykyisen ”tahallisen väärinymmärtämisen” politiikan olevan merkittävissä määrin (uus)liberaalin konsensuaalisen postpolitiikan seuraus ja oire. Kun politiikka sinänsä tulkitaan teknokraattis-rationaalisena järjestelynä, jossa keskeistä on ”yhteisten asioiden hoitaminen” eli erilaisten intressipiirien mahdollisimman tehokas yhteensovittaminen – mikä samalla toimii varsinaisten sosiaalisten jännitteiden peittämisen tapana, osattomien joukon kieltämisenä ja niin edelleen – tuotetaan väistämättä liikehdintää, jossa konsensuksen ylläpitämisen edellyttämä torjunta realisoituu osattomien todellisuuden perversiona kuten nyt vaikka viholliskuvan logiikkaan nojaavana populismina, rasismina ja uusfasismina. Asetelman peilikuvamaisuus ja samalla populismin tosiasiallinen kyvyttömyys aitoihin poliittisiin tekoihin ilmenee muun muassa siinä, että se jatkaa konsensuspoliittisen median harjoittamaa puhetta osattomien joukoista toimenpiteiden passiivisina kohteina. Siinä missä ”eettinen kokoomusliberaali” puhuu integraatiosta, rasistinen populisti vaatii tukia pois ja rajoja kiinni. Diskurssin tasolla ero on kosmeettinen.

Yhteisen ymmärryksen ja hyväntahtoisuuden vaatimus on selvästi riittämätön ja suorastaan ongelmallinen, mikäli se pyrkii kätkemään osattomuuden poliittisen todellisuuden ja palauttamaan ennalleen konsensuaalisen poliittisen pelin, jonka seurausta nykyinen ”riitelyn ilmapiiri” pitkälti on. Vain ottamalla osattomien joukot mukaan poliittisen jatkuvasti uudelleen määrittyvälle näyttämölle, sallimalla jatkuvan ja perimmäisen kiistan siitä, kuka saa olla poliittinen toimija, lävistää poliittisen alueen hallintaan tähtäävän konsensuksen – vain siinä tapauksessa voimme ylipäätään tuottaa solidaarisuutta, jolla on jotain järjellistä tekemistä demokratian kanssa.