Asiantuntijavaltion kriisi

Vaikka modernin ajan vallankumoukselliset – sosialistit ja kommunistit – mielsivät niin sanottujen demokraattisten instituutioiden ilmaisevan pääoman ja porvariston valtaa, nähtiin näiden sukupolvien tästä huolimatta taistelevan militantisti ja raivoisasti perustuslain, oikeuksien ja muiden demokratiaan kuuluvien institutionaalisten toimintojen puolesta. Marxilais-leninistiset ideologit katsoivat proletariaatin diktatuurin olevan viime kädessä autenttisen demokratian voitto; proletariaatti ei ollut yhteiskuntajärjestykseen kuuluva luokka, vaan koko porvarillisen järjestyksen hajoaminen.

Jacques Rancièren mukaan tilanne on sittemmin ”kääntynyt ympäri ja muodolliseksi sanotun demokratian voittoa saattelee sen muotoihin kohdistuva aistittava vieraantuminen”. Demokratia viittaa sellaiseen ”aistikokemuksen muotoon”, joka modernissa yhteiskunnassa ilmaantuu omana poissaolonaan,

ikään kuin demokratia (…) ei onnistuisi vaikuttamaan kuin sillä edellytyksellä, että se tyhjentää itsensä varsinaisesta tunteestaan. Ongelma on, että poissaolo aina täytetään ja että vieraaksi muuttuneen muodon paradoksia vastaa nyky-yhteiskunnissa hylätyn kansan odottamaton paluu. (Rancière)

Traditionalistien ja nationalistien älymystön piirissä viihtyvä demokratiakriittisyys vaikuttaa yhtäältä olevan juuri tämän muotoihin kohdistuvan vieraantumisen seurausta, mikä selittäisi sen, miksi samoissa piireissä paitsi vastustetaan demokratiaa autoritaarisemman hallinnon eduksi, myös pyritään jäsentämään demokratiaa tavalla, joka uusintaa kansansuvereniteetin alkuperän myyttien kautta. Tässä mielessä nationalismi näyttäytyy reaktiona demokratian lopullisena toteutumana esittäytyvälle liberaalille ideologialle, joka ”yhteisen edun” ja ”yhteiskuntasopimuksen” nimissä hylkää kansan politiikkaa rasittavan kaksoishahmon, toisin sanoen torjuu kansan reaalisuuden ja ylimääräytyvyyden samastamalla politiikan jäännöksettömästi eri intressipiirien keskinäiseksi, rationaaliseksi neuvotteluksi ja sopimiseksi.

Nationalismi haluaa palauttaa kansan kuvitteellisen ykseyden hylkäämällä modernin konsensusdemokratian asiantuntijavaltion, joka sekin toimii totaliteetin logiikalla redusoidessaan reaalisen kansan representaatiojärjestelmänsä rationaalisiksi partikkeleiksi. Kyse on näin yhden ykseyden vaihtamisesta toiseen, ei suinkaan ”liberaalin monikulttuurisuuden” ja ”nationalistisen monokulttuurin” vastakkainasettelusta. Kun rousseaulainen ja marxilainen kansa hylätään, saa kansa ”hahmonsa juuri siinä, missä se julistetaan vanhentuneeksi”, kuten Rancière kirjoittaa: ”irtisanottujen … [kansojen] paikalle ilmestyy vähän joka puolella etninen kansa, josta on tehty identtinen itsensä kanssa – yhtenäinen ja valmis kokonaisuus toista vasten”.

Nationalismi pyrkii osoittamaan kansallisvaltion tehokkuuden ja legitimiteetin muun muassa viittaamalla EU:n kaltaisten ylikansallisten toimijoiden epäonnistumiseen (joka ilman muuta on tosiasiallista) muuna kuin suurpääoman edunvalvojina, mutta jättää samalla huomioimatta globalisaation keskeisen vaikutuksen: sen, etteivät nyt selviytymistilassa kituuttavia asiantuntijavaltioita sido niinkään Brysselistä annetut direktiivit kuin suurpääoman synnyttämä verkostoitunut maailma kompleksisine taloudellisine rakenteineen, mistä seuraa, ettei kansallisvaltio luultavasti kykene jatkossakaan juuri lainkaan kontrolloimaan ja sanelemaan uuden maailmanjärjestyksen paradigmaa.

Moderni ja ”jälkipoliittinen” asiantuntijavaltio on koronakriisin myötä astumassa vedenjakajalle, jossa se joutuu selvittämään suhteensa demokratiaan – tai tarkemmin sanoen siihen, minkä on pyrkinyt demokratian nimissä torjumaan ulkopuolelleen, nimittäin demokratian rakenteeseen kuuluvan ylimäärän: reaalisen kansan ja kansansuvereniteetin ongelman, jotka eivät tosiasiallisesti ole palautettavissa rationaaliseen, asiantuntijavetoiseen ongelmanratkaisuun ja ristiriitaisten intressien tehokkaisiin sovittelumenettelyihin.

Nationalistisen kriisitulkinnan yhtenä ongelmana on – sen systeemikriittisen kapeuden lisäksi – kyvyttömyys jäsentää asiantuntijavaltion kriisiä oikein. Alkuperän myyttiä uusintavana ideologiana se pyrkii asemoimaan itsensä ”monikulttuurista painajaista” vasten; liberaali multikulturalismi ei kuitenkaan tässä mielessä ole muuta kuin negaation muodon saava teknokraattinen versio siitä, minkä nationalismi tulkitsee etnisen kansan positiivisena tosiasiana. Yhteinen nimittäjä, reaaliseen kansaan kohdistuva kielto ja torjunta, säilyy.

Kärjistäessään luokkaristiriidat ja alleviivatessaan vuosikymmenien takaisten systeemikriitikkojen diagnooseja järjestelmän ”lahoudesta” koronakriisi on ylpeästi ja avoimesti ylikansallisten pääomien hoitajana esittäytyvän teknokraattisen asiantuntijavaltion kriisi. Ei tunnu liioitellulta sanoa, että uusliberaalin talouskuriajattelun uskottavuus mureni ”yhdessä yössä”, kun välttämätön ja satunnainen vaihtoivat paikkaa dramaattisella tavalla. Mikään ei kuitenkaan takaa, ettei kriisin jälkeen seuraa paluu vanhojen rakenteiden mukaiseen järjestykseen. Itse pidän tätä vaihtoehtoa jokseenkin mahdollisena, mutta täysin ei-toivottavana. Kriisin pitkittyessä perinteiset fiskaaliset elvytystoimet voivat kuitenkin osoittautua tyystin riittämättömiksi. On siis täysin mahdollista, että koronakriisistä seuraa niin sanottu ”suuri tasoittuminen”, kun luokkaeroista piittaamaton virus pakottaa koko velkavetoisen finanssikapitalismin harkitsemaan saavutetuista eduistaan luopumista.