Armon ja rakkauden asialla totuudesta tinkimättä

 
Entisenä konservatiivikristittynä kykenen kyllä ”rationaalisesti” käsittämään, miksi monet kristityiksi itsensä mieltävät ja uskoaan avoimesti julkituovat ihmiset päätyvät kannattamaan Trumpin kaltaisen neofasistin ja oligarkin hallintoa tai ajamaan kovaa oikeistolaisuutta, joka kohtelee vähäosaisia julmasti ja moralisoiden. Niin. Kykenen ”ymmärtämään” siinä mielessä, etteivät nämä ihmiset ole hulluja. Heillä on syy toiminnalleen ja ajattelutavoilleen; omasta mielestään he juuri toimivat moraalisesti esimerkiksi kieltäessään sukupuolen moninaisuuden, vähemmistöjen oikeudet ja köyhille kohdistetut valtion tuet.
 
Nämä ihmiset eivät keskimäärin ole sen julmempia tai hullumpia kuin muutkaan. He vain sattuvat uskomaan – esimerkiksi – ettei homoseksuaalinen rakkaus ole in actualitas ”todellista”, vaan perustuu syntiin langenneen ihmisyyden luomiin harhakuviin ja vääristyneeseen himoon, minkä vuoksi kaikenlainen pro-homoilu on edustaa turmelusta ja luomisjärjestyksestä poikkeamista. Niinpä ”rajat ovat rakkautta” ja ”synti on synniksi sanottava”.
 
Jos kristitty konservatiivi on perillä uskontoonsa kuuluvasta armollisuuden elementistä, hän toki tajuaa, ettei syntisyydessään eroa homoseksin harjoittajasta, olipa itse kuinka cis ja heteromatriisin mukainen tahansa. Parhaassa tapauksessa hän ei edes jaksa asettaa homoseksiä erityisten syntien seipäännokkaan; sateenkaariväen asian tunnustaminen tosin tekisi hänestä jo liian liberaalin.
 
Voi tuntua itsestäänselvyydeltä sanoa, että myös kristitty konservatiivi uskoo, ja epäilemättä hyvin vilpittömästi, olevansa ihmisoikeuksien ja rakkauden asialla silloinkin, kun kannattaa rikkaiden oligarkkien fasistisia uudistuksia, jotka monien vähemmistöjen kannalta ovat tyystin katastrofaalisia. Ulkoapäin tarkasteltuna tällainen asenne vaikuttaa tietenkin julmalta ja täysin tekopyhältä. Sitä se monilla epäilemättä onkin.
 
Olen kuitenkin entisenä konservatiivikristittynä kohdannut näissä piireissä sen tasoista intohimoa, ettei pelkkä tekopyhäksi julmuriksi leimaaminen tunnu tavoittavan asetelman varsinaisuutta. Olemme joka tapauksessa liian taipuvaisia diagnosoimaan tekopyhyyttä itsemme ulkopuolelta, liian malttamattomia havaitsemaan omaa tekopyhyyttämme. Käydessämme sotaan tuota tekopyhyyttä vastaan ajaudumme helposti julmuuksiin, joita emme julmuuksiksi tajua.
 
Olen itse ollut sellainen konservatiivi, joka vaatii rehellisyyttä loppuun saakka: rehellisyyttä muille ja itselleen. Olin sotajalalla tekopyhyyttä vastaan. Juuri siksi olin julma, ja julmuudessani sokea omalle käytökselleni.
 
Judith Shklarin mukaan meidän tulisi sietää tekopyhyyttä kyetäksemme vastustamaan julmuutta. Mikäli asetamme tekopyhyyden vastustettavien paheiden kärkeen, muutumme huomaamattamme julmureiksi.
 
Konservatiiviaikoinani vaadin niin tiukasti älyllistä rehellisyyttä, että olin valmis romuttamaan ihmisten uskoa ja identiteettejä. En näin ollen tahtonut ymmärtää, ettei oma tekopyhyyteen kohdistuva kriittisyyteni suinkaan enää toteuttanut niitä moraalisia hyveitä, joita luulin kannattavani. Tekoni puhuivat puolestaan. Totuus erkani rakkaudesta, eikä ollut enää totuus. Koska olin hyvin intohimoinen (olen aina ollut), minulta kesti kauan huomata se suunnaton typeryys ja julmuus, mihin oma, kiihkeään haluun yhtyvä älyni, oli minut johdatellut.
 
Tekopyhyydelle sopii nauraa ja sitä sietää kritisoida aina ja kaikkialla, mutta totaalinen sodanjulistus on vaarallista. Sosiaalinen elämämme rakentuu merkittävissä määrin annokselle reipasta tekopyhyyttä, samoin liberaalidemokraattinen politiikkamme. Täydellisen rehellisyyden vaatimus on lupakirja harkitsemattomalle julmuudelle.
 
Koska täydellinen rehellisyys tarkoittaa meille eri asioita uskomustemme mukaan, otan esimerkkini kahdesta ”ääripäästä”.
 
Kristityn konservatiivin mielestä voi olla rehellistä kuitata seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvan keskustelijaosapuolen identiteetti pelkkänä ”väärinkäsityksenä”. Hän saattaa tiedostaa toimintansa julmuuden, mutta koska kyse on hänelle vain ”rehellisyydestä Jumalan edessä”, hän päätyy hyväksymään julmuutensa – kenties ”välttämättömänä pahana”, jos ei muuten –, kun taas asian sanomatta jättäminen olisi kenties ”epärehellistä”.
 
Vastaavalla tavalla voimme kuvitella progressiivisen vasemmistolaisaktivistin avoimen halveksunnan hänen joutuessaan kuuntelemaan konservatiivisen vastapuolen selvitystä siitä, miten jokainen meistä on omalla tavallaan rikkinäinen, ja Jumala haluaa tehdä kaikista eheitä (homoista heteroja ja niin edelleen), kun vain maltamme alistua hänen tahtoonsa.
 
Eikö juuri ”rehellisyys” saata tällöin vaatia meitä kavaltamaan vastapuolen tekopyhyyden, jota kohtaan tunnemme oikeutettua vihaa? Ja kuitenkin entisenä konservatiivina tiedän hyvin, kuinka vilpitön, intohimoinen ja koko identiteettiä määrittävä tekijä voi olla usko Jumalaan, joka haluaa eheyttää homot heteroiksi ja muunsukupuoliset miehiksi tai naisiksi, ja kuinka rakastavalla tavalla tämä usko ajattelee ja tietää toisen puolesta sen, että kunpa tuo ihminen vain alistuisi, hän löytäisi todellisen vapauden – ja niin edelleen.
 
Lienee syytä korostaa, etten puolustele tällaista kristilliskonservatiivista näkemystä vähimmässäkään määrin. En myöskään pyri esimerkkieni rinnakkain asettamisella vihjaamaan, että molemmat maailmankatsomukset olisivat yhtä paikkansapitäviä. En tässä rinnasta uskomusjärjestelmien totuutta keskenään, vaan koetan keinotekoisten esimerkkien kautta osoittaa sen huomaamattoman julmuuden, johon kuka tahansa voi syyllistyä, mikäli käy salamasotaan tekopyhyyttä vastaan.
 
Sillä olipa kuvitteellisen konservatiivimme maailmankatsomuksesta mitä mieltä tahansa, minusta tuntuisi nykyään varsin julmalta kavaltaa vilpittömän ihmisen tekopyhyys vain siksi, että hänen maailmankatsomuksensa loukkaa omaa moraalista tietoisuuttamme. Tuo ”eheyttävä Jumala”, jonka tahdolle alistuminen on ”omaksi parhaaksemme”, voi vilpittömälle konservatiivikristitylle olla samalla tavoin identiteettiä määrittävä tekijä kuin joillekulle meistä on homo- tai queerseksuaalisuus, cisnormista poikkeavasta sukupuolispektristä puhumattakaan. Ja jos väitämme suhtautuvamme kunnioittavasti toisen identiteettiin, olemme itse tekopyhiä, mikäli ”totuuden” tai ”tosiasioiden” nimissä hyväksymme tuohon identiteettiin kohdistuvan avoimen halveksunnan.
 
Voi tosiaan hyvinkin olla hitusen tekopyhää vaatia kunnioittamaan identiteettejä, joita itse pitää harhaisina, taantumuksellisina tai muuten vain läpimätinä, mutta yhtä lailla olisi lyhytnäköistä ja julmaa vaatia rehellisyyden nimissä ”väärien” identiteettien julkista halventamista ja murskaamista. Meidän maailmassamme identiteetin kunnioittamista ei oikein voi erottaa ihmisen kunnioittamisesta, ja aivan samoin identiteetin murskaaminen on ihmisen murskaamista.
 
Mikään yllä sanottu ei tarkoita, että kannattaisin ”identiteettipolitiikkaa” eli politiikkaa, joka suhtautuu identiteettiin essentialistisesti (olemuksellisesti) ja asettaa sen kaiken poliittisen toiminnan lähtökohdaksi. Pikemminkin haluan kiinnittää huomiota kykyymme oppia näkemään oman identiteettimme tuolle puolen, mahdollisuuteen suhtautua toiseen radikaalin ulossulkemattomalla tavalla. Näin ymmärrän armon ja armollisuuden.
 
 

Vuosi 2024

 
Jos mietin viime vuoden päällimmäistä teemaa, sitä mikä jollain tapaa tiivistää koko vuoden ”yleiskokemuksen” ja tuntuu oikeutetulta tavalta otsikoida tuo vuosi, yksi sana riittää: ystävyys. Toinen sana voisi olla hoiva tai hoivaaminen.
 
Ihmeellisten sattumien kautta olen saanut laajan ystäväpiirin, sellaisen jollaisia ei tiedä olevan olemassakaan, ennen kuin vuosien kuluessa havahtuu elävänsä sellaisen keskellä. Ystäväpiirin sijaan voi hyvin puhua yhteisöstä ja jopa valitusta perheestä, sillä vähitellen olemme melkein kaikki muuttaneet saman kaupungin sisässä samaan lähiöön niin, että asuntomme ovat pienen kävelymatkan päässä toisistaan. Kyläilemisen sijaan hengailemme. Jos jotakuta ei näe pariin viikkoon, se on jo ikuisuus.
 
Tämä omintakeinen yhteisö alkoi kehittyä jo 2010-luvun puolivälissä, vaikkei kellään silloin ollut hajuakaan, mihin asiat johtaisivat. Ahtaiden hellarivuosien jälkeen halusimme, me muutamat karanneet luopiot, vain bilettää ja juhlia elämää, vaikka itse kärsinkin masennuksesta ja arkisin kuljin ympäriinsä kuin haamu.
 
Kaveripiiri laajeni sattumien ja kohtaamisten kautta. Jossain vaiheessa alettiin puhua enemmän siitä, millaista olisi jos porukka asuisi samassa kaupunginosassa. Muuttoliike alkoi, ystävyydetkin syvenivät. Uusia ihmisiä ilmaantui. Osa heistä oli aluksi vain satunnaisia baarituttuja tai kaverin kavereita, mutta tuossa vaiheessa pienessä porukassamme oli jo jotain outoa imua. Yhdessä vietetty aika teki ystäviä. Perustin bändin, jälleen uusia ihmissuhteita. Soittokaverit ujuivat mukaan laajempaan porukkaan. Samalla kaikki tapahtui oikeastaan huomaamatta.
 
Viime vuonna ymmärsin selvemmin kuin kertaakaan sitä ennen, etten ole yksin sen tunteen kanssa, että ympärilläni on ihmisiä, joista en ole valmis päästämään koskaan irti – että tämä on jonkinlainen perhe, jonka kanssa haluan vanheta yhdessä, ei vain läjä tilapäisiä ihmissuhteita, jotka voi jättää paremman palkan ja uuden työpaikan vuoksi ja niin edelleen.
 
Mikä meitä yhdistää? Ei aate, ei uskonto, ei poliittinen ideologia. Tämä porukka on alun perin syntynyt bilettämisen ympärille, ja juhlimisen merkeissä suurin osa meistä yhä näkeekin toisiaan useimpina viikonloppuina. Bilettäminen on tietenkin pinnallista ja tuhlailevaa, se ei ole syvämietteinen ja vakava aate tai ideologia. Ideologia voi yhdistää ihmisiä syvällisellä tavalla – entisenä helluntailaisena tiedän tämän aivan kokemusperäisesti – mutta yhtä helposti se myös erottaa ystävät toisistaan juuri sikäli kuin tulee ideologisia erimielisyyksiä.
 
Bilekaveruus kehittyy vähitellen, pelkän yhdessä vietetyn ajan myötä. Yhtäkkiä huomaa, että tämä on ollut enemmän kuin kaveruutta jo vuosikausia. Sama pätee oikeastaan bänditouhuihinkin. Alan soittaa tuntemattomien tyyppien kanssa, seuraavaksi huomaan olevani jälleen yhdenlaisessa perheessä, ja miten nopeasti kaikki tapahtuikaan.
 
Vuosi 2024 oli havahtumista siihen, että ihmisen kuuluu hoivata toista, eikä juuri mikään ole hoivaa tärkeämpää. Minua on aina hämmentänyt se, kuinka itsestään selvänä asiana suhtaudumme ystävyyssuhteiden vaihdettavuuteen ja pinnallisuuteen. Jos saa parempipalkkaisen työn muualta, kukaan ei paheksu valmiuttamme jättää ystävät ja vaihtaa paikkakuntaa, vaan päinvastoin teeskentelemme, että ihmissuhteet säilyvät ennallaan, vaikka kaikki oikeasti muuttuu. Olen myös aina miettinyt, olenko tässä suhteessa yksinomaan outo ja naiivi, miksen vain tajua ”realiteetteja”.
 
Toisaalta olen oman valintani tehnyt. Taiteilijanahan minun olisi ”kannattanut” muuttaa Helsinkiin verkostoitumisen ja uran edistämisen vuoksi, pääkaupungissahan kaikki relevantti tapahtuu, kun on kyse näin pienestä valtakunnasta. Täällä periferiassa menestymisen mahdollisuudet jäävät aika olemattomiksi, taidemaailmassakin kaikki on kiinni suhteista. En kuitenkaan ole koskaan edes harkinnut tällaista siirtoa, ja syy on aina sama: täällä ovat ne ihmiset, joiden kanssa haluan olla, eikä edes taide ole ystäviä tärkeämpää. Oikeastaan taide, mitä siihen tulee, on elämän sivutuote, joka kukoistaa parhaiten silloin, kun sille ei liiaksi omistaudu. Aivan kuten onnellisuuskin.