Kuka opettaa opettajia, kuka saarnaa saarnaajille?

 

Tämä puhe on pidetty keskellä vaeltavia ajatuksia lähiöiden metsäteille, puille, oraville, ketuille ja kusipoluille. Se on tarkoitettu kaikille niille, joilla on raamatunopettajan kutsumus, mutta myös meille muille. Tekstissä olen pyrkinyt säilyttämään alkuperäisen puhemuodon, mutta ottanut vaikutteita vanhasta kirjallisuudesta, joka vielä viitsii puhua moraalin kaltaisista aikansa eläneistä kulutustottumuksista.

Kuvitelkaa minut (ja minähän olen vähän niin kuin kuka hyvänsä, en enempää tai vähempää kuin te) nyt jonain, mitä en varsinaisesti rohkene väittää olevani: opettajana, jonka tehtävänä on opettaa toisia opettamaan. Kuvitelkaa lisäksi, että olen tullut pitämään puheeni kristityille hengenviljelijöille: sekalaisten ja levottomien laumojen paimenille, jotka kantavat alituista huolta niistä, joita heidät on kutsuttu opettamaan. Eläytykää rooliinne: te olette näitä pappeja, näitä maallikkosaarnaajia, evankeliumin puhujia, uupuneita arjen teologeja. Edessänne seisoo ihminen, joka kantaa huolta teistä – teidän halustanne ja kyvystänne jatkaa epäkiitollisella ja vaikealla polullanne vaateliaan yhteisön valvovan silmän alla.

Omasta kokemuksestanne te jo tiedätte, millaista on hyvä opetus. Jos sanon sen olevan innostavaa ja motivoivaa, nyökkäilette hyväksyvästi. Ikävä kyllä tämä on vain fraseologiaa, pedagoginen klisee. Mitä tarkoittaa sanoa, että opetuksen on oltava innostavaa ja motivoivaa? Mitä tällainen opetus käytännössä tekee?

En turhaan viivyttele vastauksen kanssa, sillä sehän on ilmeinen. Hyvä opetus houkuttelee ja suostuttelee kuulijaansa. Se osoittaa halun kohteen, näyttää, kuinka asia, josta puhutaan, on jotain todella haluamisen arvoista. Miten se tämän tekee? Esimerkein, jotka tyydyttävät henkeämme: meidän älyämme ja tunteitamme, niitä erottamatta, niitä sekoittamatta, manipuloimatta, viisastelematta, moralisoimatta, käskemättä, uhkailematta.

Siispä annan esimerkin opetuksesta, jollaista itse haluaisin kuulla kristityiltä opettajilta. Rohkenen väittää tämän esimerkin välittävän mitään pedagogisia teorioita valaisevammin, millaista innostava kristillinen opetus voi olla, ja näin sanoessani tiedän kuulostavani rehentelevältä. Mutta esimerkin kuultuanne voitte arvioida itse, kuinka onnistunut se on, ja päättää tahdotteko kenties olla siitä aivan eri mieltä.

Ehkä teidän tekee mieli huomauttaa, etten ole minkään sortin pappi tai pastori, enpä edes apupapin veisuukirjan kirjanmerkkivastaava, joten mitäpä voin väittää tietäväni saarnaamisesta. Voi, enemmän kuin arvaattekaan. Olenhan kuunnellut saarnoja satojen, tuhansien tuntien edestä, istunut pässinpäänä lammaslauman seassa, kuullut, keskittynyt, miettinyt, analysoinut. Saatan tietää saarnaamisesta asian jos toisenkin, mutta ei nyt mennä siihen, vaan itse asiaan.

Ja mikäpä se on sellainen saarna, joka ei käsittele sitä, mikä ehkä teidänkin monen mielestä on nykyisen kristikansamme lyömätön heikkous, nimittäin kuuliaisuus ja alistuminen? Kenties nyt näette senkin, etten suinkaan päästä itseäni helpolla. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan osoitella mihinkään luuloteltuun erinomaisuuteeni, vaan ainoastaan käydä tutkimaan yhdessä, kuinka näinkin ikävästä aiheesta ehkä sopii saarnata. Nöyrästi toivon tämän olevan avuksi edes joillekin teistä. Sitä varten tämä teksti on kirjoitettu, sillä alun perin olen vain puhunut ja ajatellut tämän itsekseni, omaksi huvikseni, keventääkseni oloani kohottavilla kuvitelmilla, jotka eivät tuota vahinkoa kenellekään.

–

2. Korinttilaiskirjeen 10. luvun alussa Paavali puhuu mieleenpainuvasti kaikkien ajatusten vangitsemisesta kuuliaisiksi Kristukselle. Hän toteaa, ettemme me kristityt sodi tämän maailman sääntöjen mukaisesti, eivätkä aseemme ”ole tavallisia, vaan ne tuhoavat linnoituksia Jumalan voimalla” tehden ”tyhjäksi järjen laskelmat” (2. Kor. 10:4, UT 2020).

Kristikunnan keskellä kehotamme usein toisiamme alistamaan ajatuksemme Kristukselle tämän raamatunpaikan hengessä. Annan ensiksi esimerkin siitä, miten opettaa tästä ajatuksesta kelvottomasti ja tyhjänpäiväisesti, suoraan sanoen haitallisesti. Huono opetus menee näin:

”Tässä Paavali ikään kuin heittää meille haasteen. Me emme sodi tämän maailman säännöillä; meillä on omat sääntömme, ja ne ovat hengellisen sodan sääntöjä. Meillä on asevarustus, kuten Paavali sanoo, ja nämä aseet ’auttavat vangitsemaan kaikki ajatukset ja alistamaan ne Kristukselle’. Kuten Paavalilla aina, kyse on ennen kaikkea myös itseemme kohdistuvasta haasteesta: olemmehan syntisiä ja langenneita ihmisparkoja. Kuinka voisimme sotia aseilla, joita emme itse tunne? Siispä on kysyttävä, ovatko omat ajatuksemme todella alistetut Kristukselle.”

”Ajatelkaamme hetki tätä Kristukselle alistumista. Nyt ei ole puhe tämän maailman sotaherroista ja valtiovalloista, vaan itse universumin kuninkaasta, jolle Isä Jumala itse on antanut vallan elämän ja kuoleman yli. Kristus on todellinen herra! Hän on täydellinen ja hyvä; hän ei petä, hän on koko olemisemme peruskallio. Minulle ainakin tuottaa pelkkää iloa ajatus, että saan alistua tällaiselle herralle! Ajatelkaa, koko maailmankaikkeuden ruhtinaalle! Johannes sanoo Ilmestyskirjassa…”

Keskeytän tähän. Miksi tämä saarna on kaamea, vaikkakin niin kiusallisen tutun kuuloinen? Koska se moralisoi. Se haluaa kertoa meille ajatusten alistamisen ihanuudesta. Se väittää vastoin kaikkea kokemustamme, että on huikea juttu luopua ajattelunvapaudestaan, kunhan vain herra on tarpeeksi suuri ja mahtava. Tällainen opetus ikään kuin kertoo meille koko maailman pääjehusta, sotamarsalkasta ja primaattiministeristä, jolla on takanaan universumin suurin väkivaltakoneisto, ja nyt olisi sitten inspiroiduttava luopumaan ajattelunvapaudestaan, tai muuten lähtevät myllyt pyörimään.

Valitettavasti moni pitää tällaista opetusta kristillisenä. Sillä ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Mikä pahempaa, se ei tosiaan ole tippaakaan innostavaa. Lauma kuuntelee sen ja miettii: ”Joo-o, kaipa tässä on vain alistuttava, ja jos nyt tuntuu vähän ikävältä, sehän vain johtuu siitä etten ole riittävän alistunut. Kunhan alistun vielä lisää, niin kyllä tämä vielä iloksi muuttuu.” Sitten kaikki lähtevät kahveille ja kotiin ja unohtavat koko jutun.

Nyt palaamme tuohon ajatukseen toisesta näkökulmasta. Kuvitelkaamme huonon esimerkin mukaisesti, että meitä tosiaan suorastaan kehotetaan alistamaan ajatuksemme Kristukselle. Paavalihan ei näin tee, mutta ei kenties ole mitenkään jakeen hengen vastaista lukea sitä kehotuksena. Jos Jumalan valtakunnan aseet alistavat ajatukset Kristukselle, tuntuu loogiselta soveltaa tätä itseemmekin.

Ja nyt lähdemme liikkeelle tästä kehotuksesta: alistakaa ajatuksenne kuuliaisiksi. Hyvin vastenmielinen kehotus kaiken kaikkiaan. Luopua nyt ajattelunvapaudesta, demokratiamme kulmakivestä ja kaiken sivistyksen perustavasta periaatteesta. Hyi helvetti! Tästä ei ole mitään apua, millainen herra tämmöiseen kehottaa?

Niin, ja tämä onkin erinomainen kysymys. Pohtikaamme sitä seuraavaksi! Millaisesta herrasta nyt on puhe? Universumin kuninkaasta, jonka vallan takaa hänen äärettömän voimansa kauhistuttava monopoli? Tällä vallalla ei ole takanaan vain sotakoneisto, joka voi tuhota koko maailman yhdellä henkäyksellä. Pahempaa: sillä on myös moraalinen oikeutus vallalleen. Sanat diktatuuri ja totalitarismi eivät tunnu tavoittavan puoliakaan tästä koston yksinvallasta. Ja tälle meidän nyt olisi alistuttava! Tai muuten totisesti joku laittaa koneiston jauhamaan, ja siinä kuulkaa tulee valmista. Joko alkaa alistuminen kiinnostaa? Eikö?

Kenties, tai kenties ei. Mutta eipä hätiköidä. Puhummeko todella nyt samasta herrasta, josta Paavali puhuu? Totta puhuen ei vaikuta aivan siltäkään. 1. kirjeessään korinttilaisille Paavali itse sanoo päättäneensä ”keskittyä teidän luonanne vain ristiinnaulittuun Kristukseen” (1. Kor. 2:2, UT 2020). Seuratkaamme häntä tässä, ja pohtikaamme nyt, millainen on tämä Kristus ja muistuttaako hän lainkaan tuota universumin suurinta sotaherraa, jolle alistumista tulisi pitää silkkana nautintona.

Ristiinnaulittu Jeesus oli oman aikansa väkivaltakoneiston uhri. Hänet uhrasi roomalainen sortovalta ja juutalainen hengellinen eliitti, joka tahtoi turvata etunsa ja yhteistyönsä sujuvuuden sortajien kanssa. Tämä koneisto on toki aivan vaatimaton jo suomalaiseen valtiovaltaamme verrattuna. Pari pommia Horneteistamme tekisi selvää niin hevosista, miehistä, miekoista kuin jousipyssyistä ja katapulteistakin. Silti juuri tämä oli se väkivallan mylly, jolle universumin herraksi julistettu itse alistui. Millainen herra tämä tällainen sitten on? Millä auktoriteetilla hän voi käskeä ketään alistumaan, kun itse on pelkkä väkivaltakoneiston viaton uhri? On pakko myöntää, ettei yhtään millään. Mitä hänen kehotuksensa siis voi enää merkitä? Emme kiirehdi vastaamaan, vaan pysähdymme tähän…

Eläytykäämme nyt hetkeksi aivan toisenlaiseen todellisuuteen. Kuvitelkaamme Neuvostoliitossa elävä filosofikirjailija, joka joutuu vankilaan lausuttuaan pari epämiellyttävää totuutta vallitsevasta koulutusjärjestelmästä. Ensin hänet passitetaan tutkintavankeuteen. Siellä häntä kidutetaan lukemattomin kekseliäin tavoin, kunnes tunnustuksen lypsämisen jälkeen koittaa aika lähteä Stolypin-vaunussa kauttakulkuvankilaan. Matka on helvetillinen. Kriminaalit vievät perheenjäsenten antamat ruoat ja rahat. Filosofilta hakataan kultahampaatkin irti. Jo kauttakulkuvankilan olot ovat sanoinkuvaamattomat, mutta vasta työleirissä odottaa todellinen helvetti. Koska filosofiltamme puuttuu käytännöllistä oveluutta, hän joutuu niin kutsuttuihin yleisiin töihin eli kivenlouhintaan ja metsänraivaukseen.

Stalinin ajan vankileirisysteemissä yleiset työt merkitsivät varmaa kuolemaa muutamassa viikossa. 50 asteen pakkanen, kevyet vaatteet ja huono ruoka tappoivat ihmisiä kuin kärpäsiä. Heitä kuoli tauteihin, mielikuvituksellisiin kidutusrangaistuksiin, nälkään jota on mahdoton kuvailla sanoin. Joutuessaan yleisiin töihin filosofimme on jo saanut tietää konkareilta, miten tässä käy. Hän ei oikeastaan ole edes yrittänyt vältellä kohtaloaan, vaikkeivät kovat olot ole murtaneet hänen henkeään. Hän ei ole itsetuhoinen; hän on koettanut selvitä parhaansa mukaan, mutta vankilan porteista kulkiessaan hän on tajunnut, ettei tässä käy hyvin.

Ei Jeesuskaan itsetuhoinen ollut. Saapuessaan Jerusalemiin hänen kuitenkin täytyi jo tietää, miten asiat menevät. Tämän tiedon valossa hän koetti selvitä parhaansa mukaan, henkeään murtamatta, tehden sen, mitä tuli tekemään, kävi miten kävi.

Näin tekee myös filosofikirjailija. Hän joutuu pian sairastuvalle, sillä raskas fyysinen työ ja kelvoton ruoka tuhoavat kokonaan hänen terveytensä. Lopun jo lähestyessä hän pyytää muuatta ystäväänsä kirjoittamaan sanelustaan kiertokirjeen ja kätkemään sen huolellisesti. Pian filosofi kuolee ja unohtuu, mutta vuosien kuluttua hänen vaatimaton kirjeensä on kulkenut lukuisina samizdat-läpysköinä halki vankileirien saariston. Sitä luetaan vankikoppien pimeydessä. Sen sanoissa on kummallista imua. Ne eivät valehtele eivätkä paisuttele, ne eivät puhu herroista ja valloista, joista nämä kidutetut ovat saaneet tarpeekseen, eivätkä ne käske alistumaan, sillä se joka nämä sanat on sanellut, on itse mitättömyys, uhreista kirotuin ja arvottomin.

Sellainen oli Jeesuskin. Ristiinnaulituksi tuleminen merkitsi tuon ajan juutalaisuudessa lopullista häviötä, Jumalan kiroamaksi tulemista. Ristillä riippujan oli itse universumin herra kironnut. Mitä Jumalan kiroamaksi tuleminen tarkoittaa muuta kuin että ihmiseltä viedään paitsi elämä, myös sen tarkoitus?

Eikä filosofikirjailijakaan tunne tarkoituksen häivähdystäkään päästäessään viimeisen henkäyksensä likaisessa sairastuvassa, jossa hänen on täytynyt maata täpötäyden kerrossängyn alla huoneen ikävimmässä paikassa vankienvälisen raa’an hierarkian mukaisesti. Tämän systeemin pikkupomoja, parhaiden sänkypaikkojen ja nurkkien valtiaita olivat suurimmat rikolliset: raiskaajat, murhamiehet, viheliäiset olmit ja äitinsä myyneet koijarit. Poliittiset vangit, sellaiset kuin filosofi, makasivat punkkien alla makkipyttyjen vieressä, jos edes ollenkaan makasivat.

Kun filosofi kuolee, hänen ruumistaan piilotellaan punkan alla vielä kelpo tovi. Näin muille jää enemmän ruokaa jaettavaksi, kun vartijat jakelevat annoksia koppien teoreettisen pääluvun mukaan.

No, tämä filosofin kiertokirje sitten. Mitä siihen oli kirjoitettu? Mikä saattoi olla niin ihmeellistä, että se hetkeksi sytytti maailman väreihin ja muistutti Moskovan keväästä, joka aina saapui kuin räjähtäen hirveän talven jälkeen, herätti kadut metelöivään eloon ja sai jokaisen päivän tuntumaan vodkasnapsin arvoiselta pieneltä juhlalta? Emme tiedä. Ehkäpä filosofi oli sanellut kirjeeseen viimeisen kiihkeän runoelmansa, ehkä laatinut pätkän säveltäjäystävänsä kesken jääneen oopperan librettoon, kenties ratkaissut kauan riivanneen teologisen pulman erityisen lohtua tuovalla tavalla tai kirjoituttanut niin kiehtovan arvoituksen, että jokainen, joka siihen paneutui, unohti hetkeksi sen painajaisen, jonka keskellä eli… Ikävä kyllä tämän on jäätävä meiltä pimentoon. Voimme vain spekuloida.

Paavalin sanat sen sijaan tiedämme. Tiedämme myös, kenelle ne kehottavat alistumaan. Eivät suinkaan maailmankaikkeuden valtiaalle ja ylimmälle pyhän väkivallan toimeenpanijalle, vaan kammottavan sortokoneiston uhrille, joka itse ei tahtonut tehdä pahalle vastarintaa. Nyt meitä siis kehotetaan alistumaan jollekin, jolla ei ole vähäisintäkään auktoriteettia tai voimaa takanaan: tälle ristiinnaulitulle ja kirotulle poloiselle, joka aivan epäilyksettä tiesi kuolevansa.

Mitä tällainen alistuminen voi merkitä? Nyt ei puhuta herralle, vaan uhrille alistumisesta. Tällä ei voi olla mitään tekemistä ajattelunvapaudesta luopumisen kanssa. Kenties tämä, mitä Paavali sanoo alistumiseksi, onkin jotain aivan muuta. Voisiko se olla jotain, mikä saa meidät tuntemaan itsemme aivan yllättäen niin eläviksi, ettemme oikein edes ymmärrä, mistä on kysymys? Voisiko se olla jotain, mitä hämärästi tajuamme haluavamme, kun kohtaamme ihmisen, joka todella tuntuu ymmärtävän meitä ja joka salaperäisellä lempeällä tavalla, silkalla läsnäolollaan ja tyyntä iloa säteilevällä hiljaisuudellaan ohjaa meidät viipyilemään niissä arkisen elämämme huomaamattomissa ilonaiheissa, jotka jatkuva kilpailu, kateus ja kiire tympeästi samentavat ja muuttavat sapenkarvaisiksi?

Mille me silloin alistumme, jos se, mille alistumme, tuo mukanaan ilon, rauhan ja vapauden? Emmekö jollekin, minkä koemme houkuttelevaksi ja haluttavaksi, emme ensinkään alistavaksi, vaan korkeintaan leppeästi suostuttelevaksi, kun olemme jo valmiiksi aivan suostuvaisia?

Mitä merkitsee olla tekemättä pahalle vastarintaa, mikä houkuttelee meitä iloon ja rauhaan itsemme ja toisten kanssa? Aivan niin: sovinto. Jos se, mitä Jeesus teki, oli eräänlainen äärimmäinen sovinnon ele, merkitsee kuuliaisuus Kristukselle – tämä niin ahdistava ajatusten alistaminen – kenties sittenkin jotain sellaista, mitä emme tahdo hylätä vain pahaenteisen sanamuodon vuoksi.

Jeesus meni sovinnonhalussaan niin pitkälle, että antoi kostonhimoisen vallan uhrata itsensä ja väkijoukon tyydyttää verenjanonsa. Siksi on ehkä oikein sanoa Kristuksen ruumista sovinnon ruumiiksi. Kun meitä kehotetaan alistamaan ajatuksemme tälle ruumiille, meitä kehotetaan antautumaan sovinnolle. Eikä mikään ajattelu ole niin vapaata kuin se, joka on sovussa itsensä ja maailman kanssa.

 

 

Varmuuden uhrit

 

Tämä teksti on suunnattu kaikille uskonnollisten yhteisöjen uhreille, niin kristityille kuin ei-kristityille, mutta kenties erityisesti niille uskoville/kristityille, jotka yhä haluaisivat sitoutua hengelliseen perintöönsä laajassa mielessä, tahtomatta kuitenkaan kieltää epäilyn ja epävarmuuden kokemuksiaan. Kirjoitan nyt siis ennen kaikkea niille, joiden epävarmuuden fundamentalismi on toistuvasti patologisoinut väittämällä, ettei epäileminen kuulu Jeesuksen seuraamiseen; että jatkuva epävarmuus johtuu vain siitä, ettet vielä ole todella ottanut ”uskon lahjaa” vastaan; että ongelmasi ydin on kyvyttömyydessäsi ja haluttomuudessasi alistua Kristuksen auktoriteetille.

Kirjoitukseni pyrkii siis olemaan kriittinen, mutta hoivaava. Sen ideana ei ole kenenkään uskon horjuttaminen tai vahvistaminen. Kirjoitan kristittynä, jonka oma usko on käytännössä pelkkää epäilyä ja epävarmuutta. Kaiken lukemani ja kokemani takia en esimerkiksi pysty rehellisesti tunnustamaan, että lainkaan uskoisin mihinkään kaikkivaltiaaseen herraan, jonka suureen ”pelastussuunnitelmaan” koko maailma sanoinkuvaamattomine hirveyksineen jotenkin kuuluisi. Mahdottomaksi koen myös uskoa Jumalaan, joka jonkin puuttuvan ominaisuuden tai ajattelutavan (kuten ”vääränlaisten” seksuaalisen passioiden tai agnostismin) vuoksi on valmis sulkemaan suurimman osan ihmisiä ikuiseen kärsimykseen ”vanhurskaan vihansa tähden”.

Olen siis kristitty aivan muista syistä – oikeastaan muun muassa siksi, että näen todellisen kristillisyyden fundamentalismin ulossulkevalle logiikalle vastakkaisena. Yhteisö, joka sulkee todellisen epäilyn ja kriittisyyden ulkopuolelleen vaatimalla jäseniltään täydellistä vakuuttumista ja auktoriteetille alistumista, epäonnistuu ratkaisevasti juuri siinä, mitä se tyypillisesti väittää edustavansa, siis Jumalan rakkauden todellistumista maanpäällisen yhteisöelämän muodossa, ”pyhien yhteyttä”.

Miksi fundamentalistille on tärkeämpää olla varma kuin sallia jatkuva epäilyksen läsnäolo? Miksi hän näkee epävarmuuden paljon haitallisempana Jeesuksen seuraamiselle kuin täydellisen varmuuden? Ihmettelin kerran parin katuevankeliointia harjoittavan uskovaisen kanssa keskustellessani, eikö epävarmuus kuitenkin kuulu ihmisenä olemiseen, ja eikö tuollainen vakuuttumisen vaatimus ole kohtuuton sulkiessaan ulkopuolelleen ihmiset, jotka eivät kaikesta antautumisestaan huolimatta koskaan löydä tietään lähellekään tuota juhlittua ja täydellistä varmuutta.

Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: jos kerran on mahdollista olla täysin varma, niin eikö se sitten ole parempi vaihtoehto? Eikö epäilijäkin tahdo vakuuttua? Kenties – mutta vain niin kauan kuin vakuuttumisessa itsessään ei vaikuta olevan mitään epäilyttävää, ja tyypillisesti juuri tämä tuottaa epäilijälle ongelmia. Hänen yhteisönsä on täynnä varmuutta ja vakuuttumista, mutta sen osallisuuteen pääseminen näyttää aina edellyttävän eräänlaista sokeaa ratkaisua, ”uskon vastaanottamista”, todellista kieltäytymistä kriittisestä ajattelunvapaudesta totuuden itsensä nimissä. Tämä kriittisen ajattelun kielto on hyvin konkreettinen ja käytännönläheinen: ”Jeesuksen on oltava elämän arvojärjestyksessä ensimmäinen. Kaikki ajatukset on alistettava kuuliaisiksi Kristukselle ja Jumalan sanalle.”

Näin ollen epäilyksen patologisoiminen on fundamentalismin kannalta tyystin loogista: jatkuva epävarmuus ja aktiivinen epäileminen tarkoittavat viime kädessä sitä, ettei ihminen ole saattanut alistumistaan loppuun saakka. Epäily on siedettävää hetkittäin – olemmehan kaikki vain ihmisiä – mutta jos siitä tulee tietoista ja aktiivista, kyse on vaarallisesta syntiin lankeamisesta. Aktiivinen epäilijä ei oikeastaan koskaan voi olla aito kristitty, sillä epäileminen estää häntä alistumasta. Juuri alistuminen on keskeinen vakuuttumisen muoto ja ehto.

Uudessa testamentissa Jeesuksen seuraaminen ei kuitenkaan näyttäydy niinkään alistumista seuraavana vakuuttumisena kuin kutsuna koko aiemman hengellisen tradition uudelleenajatteluun. ”Teille on opetettu…”, Jeesus julisti, ”mutta minä sanon teille…” ja niin edelleen. Hän esittää sarjan mahdottomia vaatimuksia, kenties juuri viedäkseen kuulijoiltaan viimeisenkin mahdollisuuden olla epäilemättä omia, pitkän perinteen luomia vakaumuksiaan ja niiden totuudellisuutta. Lopulta tämä liian näkyvä uskonnollisen systeemin haastaminen johtaa hänen teloittamiseensa.

Fundamentalismi on uskonnollisuutta, joka opettaa ihmistä vakuuttumaan löytämänsä ajattelutavan erehtymättömyydestä ja totuudellisuudesta samaan ehdottomaan tapaan kuten vaikkapa äärimmäisestä eksklusiivisuudestaan ja ankarista puhtaussäännöistään tunnettu Qumranin yhteisö Jeesuksen elinpäivinä. Fundamentalismi rankaisee sitä, joka on liian älykäs, rehellinen tai muuten vain kapinallinen kyetäkseen omaksumaan ajattelutapaa, joka vaatii itselleen täyttä hallintavaltaa missä tahansa ilmenemisensä kontekstissa – toisin sanoen ajattelutapaa, joka tahtoo julistautua ainoaksi paikkansapitäväksi tulkinnaksi siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen yleensä voi tarkoittaa.

Fundamentalismi siis julistaa, että olipa Jeesuksen seuraamisessa kyse mistä tahansa, niin minkäänlainen aktiivinen epäileminen ja jumalallisen auktoriteetin kyseenalaistaminen eivät siihen kuulu. Näin siitäkin huolimatta, että evankeliumit ovat täynnä kertomuksia Jeesuksen seuraajista, jotka epäilevät häntä, suhtautuvat hänen kehotuksiinsa välinpitämättömästi, kieltävät ja kavaltavat hänet ja niin edelleen. Vähempikin riittää osoittamaan, millaista sakkia opetuslapset olivat: kriittistä, epäluotettavaa, kateellista ja uppiniskaista. Silti Jeesus ei antanut ymmärtää, että nämä piirteet jotenkin olisivat este hänen seuraamiselleen. Juuri näille ihmisille hän uskoutui ja kutsui heitä ystävikseen. Siitäkin huolimatta, että joka ainoa lopulta petti hänet.

Miksi fundamentalistien on niin vaikea sietää epäilijöitä keskuudessaan? Ei siksi, että edes evankeliumin puhtaus tai Jeesus sitä jotenkin vaatisivat. Epäily on suljettava ulkopuolelle, mutta minkä ulkopuolelle? Härkäpäisinkään fundamentalisti ei luultavasti kuvittele olevansa täysin suojassa epäilyttäviltä ajatuksilta – menneisyydessäni kuulin usein sanottavan, kuinka ihminen ei voi estää lintuja lentämästä päänsä yli, mutta hän voi huolehtia, etteivät ne rakenna sinne pesää. Mikään määrä vakuuttumista ei iankaikkisesti kykene torjumaan jokaista mahdollista Entä jos? -kysymystä.

Tämä ei ole fundamentalisminkaan tavoite. Sille riittää vaatimattomampi päämäärä: epäily on suljettava yhteisön ulkopuolelle. Yksilö saa epäillä, kunhan tekee sen privaatissa rauhassaan. Tällaista ei kuitenkaan voi julistaa saarnatuolista: ”Ole niin kriittinen kuin haluat, kunhan pelaat lauman kanssa samaan maaliin.” Silloin olisi jo performanssin tasolla tunnustettu yhteisön olevan – yhteisöön kuuluvina täysivaltaisina epäilevinä yksilöjäseninä – epäilyn saastuttama. Julkisessa opetuksessa yksilöä on aina puhuteltava yhteisön äänellä. Tätä kutsuttiin minun menneisyydessäni ”paimenuusnäkökulmaksi”, mutta kyse on ennen kaikkea laumanäkökulmasta, lauman sielusta, laumasieluisuudesta.

Fundamentalistiset saarnat ovat usein lähes avoimia kehotuksia laumasieluisuuteen ja toisia ulos sulkevaan heimoutumiseen. Fundamentalistisen yhteisön edellyttämä kollektiivinen vakuuttuminen kaikkia konteksteja hallitsevasta yksinkertaisesta totuudesta osoittaa kuitenkin jo tuottamiensa uhrien määrällä, ettei varmuudessa välttämättä ole mitään erityisen tavoiteltavaa. Viisas ihminen pikemminkin epäilee omia ajatuksiaan sitä itsepintaisemmin, mitä perimmäisempiin kysymyksiin todellisuudesta ne liittyvät.

 

Dialogeja kristinuskosta I: Voiko Jumala johtaa harhaan?

 Fundamentalistinen ja uhrikriittinen luenta

 

Oheinen fiktiivinen dialogi kuvaa jossain mielessä ihanteellisissa oloissa tapahtuvan kriittisen keskustelun yhdenlaista ajattelutapaa edustavan kuvitteellisen kysyjän (K) ja hänen opponentikseen asettuvan vastaajan (V) välillä. Siinä kiteytyvät viimeisten vuosien aikana paljon pohtimani metafyysiset, uhrikriittiset ja apologeettiset teemat. Keskustelun varsinainen konteksti on edeltävä, kristinuskon uhrikriittistä luentaa puolustava blogitekstini, jonka suosittelen lukemaan tämän tekstin taustaksi.

K: Erehtymätön ja täydellinen Jumala ei voi tuottaa ilmoitusta, joka sisältää virheellistä ja harhaanjohtavaa aineistoa. Jos Raamatussa sanotaan, että Jumala uhrasi oman Poikansa syntiemme edestä, asia on niin.

V: Mutta eihän ole mahdollista varmuudella tietää, ettei olisi Jumalan tahdon mukaista ilmoittaa itsestään totuusprosessilla, jossa erehdys on osa progressiota, eräänlainen totuuspolun vaihe. Tämä olisi itse asiassa jopa hyvin uskottava ajatus, sillä Raamatun väittäminen täydelliseksi systeemiksi edellyttää melkoista selitysapparaattia. Ilmoituksen moninaisen sisällön perusteella on vähintään yhtä hankala uskoa sen erehtymättömyyteen kuin uskoa, että Raamattu on osa heterogeenistä yrityksen ja erehdyksen prosessia, jossa evankeliumin totuus siellä täällä välähtelee, mutta jossa sitä myös samaan hengenvetoon himmennetään. Voi kysyä, eikö juuri oletus Raamatun täydellisyydestä ole harhaanjohtava pakottaessaan meidät väkivaltaisiin harmonisointeihin ja parhain päin selittämiseen.

K: Mutta sanoohan jo Paavalikin, että Jumala katsoi hyväksi saarnata hulluutta. Jos sijaisuhri tuntuu hulluudelta, tämä on vain järjellisen ihmisen johdonmukainen reaktio totuuden edessä.

V: Sinä sotket puurot ja vellit. Sijaisuhrin ajatus tuntuu nykyihmisestä hullulta juuri evankeliumien piilovaikutuksen eli niiden synnyttämän uhrikriittisyyden vuoksi. Paavalin aikalaisilla ei ollut tällaista kriittisyyttä: tuon ajan juutalaisuudessa sijaisuhriajatus sinänsä oli mitä järkeenkäyvintä Pyhän logiikkaa, samoin ympäröivässä pakanallisessa todellisuudessa. Luentasi on anakronistinen, jos väität Paavalin tarkoittamaksi hulluudeksi sitä, ettei anteeksiantoa ole ilman verenvuodatusta. Juutalaisia loukkasi pikemminkin ajatus, että Jumalan kiroama rikollinen olisikin heidän luvattu messiaansa, ja kreikkalaisista oli muuten vain pöhkö ajatus palvoa jotain ristiinnaulittua kerjäläistä.

K: Myönnän, että ajatuksesi erehtyväisen ilmoituksen mahdollisuudesta on johdonmukainen, eikä Raamattu ole täydellinen systeemi ainakaan siinä mielessä, että Jumala ilmaisee siinä itsensä ihmiskielen sanoin ja kuvin, siis väistämättä vajavaisesti.

V: Kyse on siis nyt siitä, millainen määrä vajavuutta on uskottavaa Jumalan täydellisyysolettaman valossa.

K: Juuri niin. Väitän, että hyväksyttävän piiriin kuuluu vain sellainen vajavaisuus, joka ei ole suoranaista harhaanjohtamista aivan keskeisissä asioissa – kuten ajatuksessa sijaisuhrista.

V: Miksi juuri sijaisuhrin ajatusta on pidettävä keskeisenä pikemmin kuin sitä, että evankeliumit paljastavat uhrikertomuksessaan idean sijaisuhrin ongelmallisuudesta eli purkavat ikivanhan käsityksen uhria vaativasta Jumalasta?

K: Paavali ja opetuslapset uskoivat itse näin. Koko klassinen kristinusko perustuu tälle ajatukselle.

V: Vaikka näin olisikin – en nimittäin ole aivan varma, että se on ihan noin yksinkertaista – en ymmärrä, miten tämä perustelee sijaisuhriteologian. Eihän totuus ratkea millään enemmistöäänestyksellä.

K: He uskoivat näin, koska Pyhä Henki oli vakuuttanut heidät. Miksi Pyhä Henki valehtelisi tai muuttaisi mieltään?

V: Mutta kyllähän te fundamentalistitkin tunnustatte, että ihminen erehtyy tuon tuostakin tulkitessaan Pyhän Hengen aivoituksia sydämessään. Miksei Paavali voisi erehtyä, mikseivät muutkin opetuslapset? Eikö tämä olisi jopa varsin uskottavaa, kun otetaan huomioon, että he olivat juutalaisia ja siten temppelikultin perillisiä?

K: Ymmärrän. Päädymme jälleen perustavaan kysymykseen Raamatun erehtyväisyydestä. Tässä voin siis vedota vain siihen, mistä Henki on minut vakuuttanut: että Jumalan ilmoitus on kokonaan tosi ja virheetön. Haluaisinkin palata alkuun kysymällä, eikö ajatus erehtymättömästä Jumalasta, joka sallii valheellisen aineksen ilmoituksessaan, ole sinusta ongelmallisempi kuin ajatus, että ilmoitus on erehtymätön, joskin monin paikoin – kielen rajoitusten vuoksi, ellei muuten – vaikeaselkoinen?

V: Siinä tapauksessa tuo vaikeaselkoisuus näyttää monin paikoin mahdollistavan uskottavasti juuri sellaisen tulkinnan, jonka tahdot erehtymättömyyden nimissä kieltää. Vaikeaselkoisuus voi toisin sanoen jo sinänsä johdattaa meitä tulkitsemaan ajatusta Jumalan ilmoituksen erehtymättömyydestä kriittisesti ilman, että erehtymättömyysolettamasta luopuminen olisi ainakaan prima facie epäjohdonmukaista ja epäuskottavaa. Jos Raamattua lukee avoimin mielin – eli etukäteen erehtymättömyysolettamaan tukeutumatta – voi hyvillä syin päätyä ajattelemaan, kuten minä ajattelen. Jos siis väitetään, ettei täydellinen Jumala voi sallia ilmoituksensa valehtelevan, voi myös kysyä, miksi ilmoitus sisältää niin paljon heterogeenistä aineistoa, että sen perusteella voi päätyä johdonmukaiseen uhrikriittiseen tulkintaan. Miksei ilmoitus ole yksiselitteinen?

K: Erehtymättömyysolettaman valossa ilmoitus on yksiselitteinen. Eikö tällöin pidä valita tulkintamalleista se, mikä eniten viittaa Jumalan täydellisyyteen?

V: Olen eri mieltä siitä, että erehtymättömyysolettama puhdistaisi Raamatun moniselitteisyydestä, mutta olkoon. Vaikka olisitkin oikeassa, ei mielestäni ole selvää, että erehtymättömyysolettama ”eniten viittaa Jumalan täydellisyyteen”. Vastaushan riippuu siitä, pidämmekö uskottavampana edustamaani näkemystä totuuden progressiivisuudesta vai ajattelemmeko totuuden sulkeutuvan jäännöksettömästi tähän 66 kirjan varsin heterogeeniseen kokoelmaan.

K: Jos Raamattu itse näkee asian noin, miksemme mekin?

V: Raamattu ”itse” ei näe asiaa noin, sillä kuten hyvin tiedät, kyseisen kirjakokoelman kaanon lyötiin lukkoon vasta satoja vuosia Jeesuksen kuoleman jälkeen.

K: Kyllä, mutta tämä kuului alusta pitäen Jumalan suunnitelmaan ja prosessi oli Hänen ohjauksessaan, joten voimme luottaa siihen, että Raamatun todistus itsestään on luotettava.

V: Väitteesi on uskottava vain, mikäli etukäteen hyväksymme mainitun erehtymättömyysolettaman. Muussa tapauksessa on täysin mahdollista, että kanonisointiprosessissa oli mukana jos jonkinmoista historiallista sattumanvaraisuutta, eikä siis ole mitään ilmeistä syytä, miksei näin tosiaan olisi.

K: Vaikuttaa siltä, että keskustelumme varsinainen panos on kysymys erehtymättömyydestä. Minun näkemykseni mukaan Jumalan täydellisyys sallii vain moniselitteisyyden, ei harhaanjohtamista. Sinun mielestäsi eksyminen kuuluu ”totuusprosessiin”. Jos ymmärrän oikein, kyse on pohjimmiltaan totuusnäkemyksestä. Sinulle Jumalan ilmoitus on keskeneräinen ja kriittinen tiedostamisen prosessi; minulle se merkitsee eräänlaista jumalallisen pelastussuunnitelman julkitulemista inhimillisen kielen välityksellä. Tunnustan, että erehtymättömyysolettamani on tosiaan juuri sitä, mitä sen sanonkin olevan – siis olettamus. Kyse on kuitenkin olettamuksesta, jota pidän selitysvoimaisena ja johdonmukaisena. Sen ydin on ajatuksessa, ettei täydellinen Jumala kykene valehtelemaan. Kiistätkö tämän?

V: Jos totuus on eräänlainen kehitysprosessi – kriittistä tiedostamista, kuten sanot – minusta näyttää siltä, että juuri ilmoitukseen sisältyvä itsekriittinen aines yhdessä myyttisen, uhrauksellisen materiaalin kanssa muodostaa tälle näkemykselle varsin selitysvoimaisen taustan. On kenties totta, että tämä tarkoittaa täydellisen olennon teologian kiistämistä, mutta entä sitten? Onhan mahdollista, että teologiamme on tässä kohtaa tyystin virheellistä. Täydellisyys voi olla silkka fantasiakonsepti, ja minusta totta puhuen on uskottavaa ajatella sen olevan jonkinlainen inhimillisen psykologian tuottama projektio, jossa Jumala hahmottuu puutetta vailla olevana Toisena. Mielestäni Raamatussa on paljon ainesta, jonka valossa tämä idea Toisen täydellisyydestä tulee voimallisesti kiistetyksi, ennen kaikkea tietysti Jeesuksen orjamaisessa hahmossa ja Jumalan kuolemassa.

K: Mutta Jeesuksen orjamaisuuden voi selittää hyvin sijaisuhrin ajatuksella. Hänen piti ”tulla synniksi”, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen täydellisyydestään.

V: En väitä, ettei tätä kaikkea voisi selittää uhriteologisesti. Se ei mielestäni kuitenkaan ole oikea selitys, sillä uhriteologia ei ole Raamatun viimeinen sana, vaan yksi erehdys evankeliumeissa kirkastuvan uhrikriittisyyden polulla. Mutta annapa kun minä vuorostani kysyn jotakin.

K: Anna tulla vain.

V: Miksi itse vastustat näkemystä, että evankeliumien ydinsanoma olisi juuri uhreja haluavan jumalakäsityksen purkamisessa? Onko sinulla muita syitä vastustaa sitä kuin se, että joudut muuttamaan käsitystäsi uhriveren välityksellä tapahtuvasta anteeksiannosta?

K: Tämä juuri on se syy. Pelkään joutuvani kadotukseen, jos kiistän veren merkityksen, sillä juuri tästä Raamattu varoittaa.

V: Siispä tunnustat pitäytyväsi käsityksessä, koska uskot Jumalaan, joka tuomitsee sinut ikuisiin kärsimyksiin, mikäli ryhdyt uhrikriittiseksi.

K: Tuo on ehkä hiukan raflaavasti ilmaistu, mutta noinhan se menee.

V: Olemme kuitenkin todenneet yksimielisesti, että uskomuksesi perustuu erehtymättömyysolettamaan, jonka johdat täydellisen olennon teologiasta. Et liene kanssani eri mieltä siitäkään, ettei tämä teologia sinänsä voisi olla virheellistä?

K: Kyllä se voi ollakin, mutta en näe, millä perusteella.

V: Kuten aiemmin sanoin: sillä perusteella, että kyse onkin inhimillisen psykologian tuottamasta fantasiasta, jolla paikkaamme Toisessa olevan puutteen. Kuten tiedät, tämä on yleinen torjunnan muoto.

K: Mutta sehän ei tarkoita, ettei se silti olisi totta.

V: Ei tarkoitakaan, mutta jos täydellisen olennon teologia – johon perustat erehtymättömyysolettaman ja uhrauksellisen teologiasi – on viime kädessä psykologisen torjunnan tuottamaa, on väistämätön johtopäätös, että myös uhrauksellinen teologiasi on sitä. Tämä puolestaan valaisee mielenkiintoisella tavalla uhrikriittisen näkemykseni mukaista ajatusta, että uhrauksellinen teologia on ihmisen luonnollinen suhtautumistapa – mikä ilmenee hyvin Raamatun todellisuudessa, esimerkiksi veriuhrin välttämättömyydessä yhteisön syntien sovittamiseksi ja niin edelleen. Vastaavasti uhrikriittisyys on jotain, mikä yhä näyttää vaativan meiltä jonkinlaisen torjunnan tiedostamista. Olemme tulleet tässä Paavalin aikalaisia paremmiksi, mutta uhrauksellinen logiikka elää yhä vahvasti klassisen kristinuskon traditiossa. Apologeettisena luomuksena täydellisen olennon teologia tukee tämän torjunnan monia muotoja.

K: Hyvä on. Täydellisen olennon teologia ei kuitenkaan välttämättä ole mitään torjuntaa. Sen taustallahan on kosmologisen argumentin mukainen ajatus, että maailman luomiseen kykenevän olennon on oltava olennaisessa mielessä laadullisesti täydellinen: äärettömän voimakas, kaikkitietävä ja niin edelleen. Jo maailman olemassaolon tosiseikka näyttää pakottavan meidät ajattelemaan näin.

V: Mielestäni maailman olemassaolon tosiseikka ei pakota olettamaan perimmäistä täydellisyyttä, vaan perimmäisen tuntemattomuuden. Täydellisyyttä voi pitää tuon tuntemattomuuden häiritsevyyden peittävänä torjuntana.

K: Näin ollen täydellisyyden konsepti viittaisi pohjimmaltaan omaan tietämättömyyteemme.

V: Ehdottomasti. Keksimme täydellisyyden olemassaolon ikään kuin selitykseksi tuntemattomalle. Puhumme mieluummin täydellisen kuin tuntemattoman olennon teologiaa. Ehkäpä tämä on kaiken metafysiikan alku ja juuri.

K: Torjunta?

V: Näinhän moni mannermainen filosofi asian näkee. Minä tosin tyydyn vaatimattomampaan, ja sanon vain ”ehkä”.

K: Se lienee koko maailmankäsityksesi perusta, suuri Ehkä.

V: Sanotaan mieluummin, että pieni ehkä.

Dialogin jälkisanat. Kuten voimme huomata, kysymys Jumalan täydellisyydestä jää lopulta avoimeksi kysymykseksi. Fundamentalisti huomauttaa aivan oikein, että vaikka täydellisen olennon teologia perustuisikin tuntemattoman torjunnalle, tästä ei loogisesti seuraa tuon teologian virheellisyys. Jos torjunta-argumentti kuitenkin on uskottava (ja minusta näin on), se riittää tekemään täydellisen olennon teologiasta vähintään jossain mielessä epäilyttävän selitysmallin.

Apologetiikan piirissä täydellisen olennon teologiaa perustellaan sisäisellä välttämättömyydellä: Jumalan on oltava täydellinen, sillä eräänlainen laadullinen – moraalinen, eettinen, tiedollinen ja niin edelleen – täydellisyys on kristinuskon Jumalan, universumin alkusyyn, välttämätön ominaisuus. Jumala, jolta puuttuu täydellisyys, ei ole Jumala vaan epäjumala.

Vaikka tämän premissin varauksetta hyväksyisikin, ilmoituksen erehtymättömyys ei ole sen looginen seuraus. Varsinainen kysymys koskee nimittäin sitä, voiko täydellinen rakkaus tulla ilmaistuksi inhimillisessä maailmassa tavalla, joka sisällyttää itseensä sekä myyttistä että myyttikriittistä ainesta niin, että myyttisen aineksen virheellinen tulkitseminen todeksi voi käytännössä johtaa harhaisiin teologisiin päätelmiin.

Tuntuu uskottavalta myöntää, että tämä on vähintäänkin mahdollista. Ensinnäkin: Kyse ei ole siitä, että rakkaus (tai Jumala) sinänsä johtaisi harhaan. Myyttisen aineksen yksipuolinen todesta ottaminen on lukijan vastuulla, varsinkin jos tekstissä on vastakkaisia kriittisiä virtauksia, joiden todesta ottaminen luo perspektiivejä, joissa myyttinen ajattelu paljastuu myyttisenä ajatteluna. Toiseksi: Juuri erehtymättömyysolettama näyttää tällaisessa tapauksessa johtavan lukijaa harhapoluille turhentaessaan eri tekstikerrostumille herkän tarkastelun mahdollisuudet. Olettama käytännössä kieltää sen eksegeettisen tosiasian, että Raamattu sisältäisi myyttistä ainesta.

Fundamentalistille on näin ollen todettava, että on turha syyttää Jumalaa, joka ei tosiaan väitä ilmoituksensa kansilehdellä puhuvansa – vieläpä ihmiskirjoittajien välityksellä – ainoastaan ex cathedra, siis erehtymättömyyden valtaistuimelta. Fundamentalisti, kuten me kaikki, on itse vastuussa tulkinnoistaan. Niiden totuudellisuuden arviointi on yhtä lailla meidän kaikkien asia.