Patologinen lamentaatio

Kirjalliseen kulttuuriimme pätee sama kuin ilmastonmuutokseen. Mitään muutosta parempaan ei ole nähtävissä, ja nähtävissä oleva on jonninjoutavaa näpertelyä, yksittäisiä ilmiöitä, joista puuttuu todellinen joukkoliike. Juha Seppälä toteaa Aamulehden haastattelussa vuodelta 2018, ettei kirjailijan oikein kannata miettiä, millaisessa maailmassa joutuu työtään tekemään. Asian miettiminen vie työkykyä. Kännipäissään sitten sortuu pateettisiin itsemurhajuttuihin, joihin ei usko edes niitä höpöttäessään; saapahan vain selitellä ystävilleen ylen kiusaantuneena, ettei tässä siitä ole kyse, koska tässä ei vittu ole kyse paljon mistään.

”Loistavien kirjavuosien” (lue: jokaisen vuoden) valtavirtayhteismasturbaatiot huipentuvat taide-eliitin cocktailkutsuihin ja palkinnonjakotilaisuuksiin, joissa valtiovallan edustaja onnittelee radikaaleimpia vallankumouksellisia heidän terävästä ja tinkimättömästä yhteiskuntakriittisyydestään. Rivikirjailijan vastaava modus on ”yhteiskunnallisen arvonsa” sisäistänyt eteeristen ja intiimien metaforien pyörittelijä, jota Kirjailija-lehtikin mielellään haastattelee, sillä näiden suurisieluisuudestaan vaikuttuneiden filantrooppien levittämä toivo auttaa taatusti jaksamaan sen eteen, että asiat säilyvät jatkossakin ennallaan.

Media privatisoi kirjailijan epäpoliittiseksi tuntojen tulkiksi; samalla se ruokkii hänen tarvettaan tuntea itsensä edes jollain tapaa hillittömäksi ja boheemiksi. Näin kirjailija oppii jo varhain olemaan eri mieltä oikealla tavalla. Hän on kuin journalisti, joka tajuaa pilkutuksen ja metaforan päälle.

Järjestelmän mekaniikka vaatii kirjailijaa julkaisemaan teoksen enintään kerran kahdessa vuodessa, sillä markkinoiden kyllästymistä ja siitä seuraavaa ”kirjailijakuvan” muuttumista ”epäuskottavaksi” on varottava. Oli kirjailijan vakaumus mikä tahansa, systeemin logiikka pakottaa hänet ennen pitkää opportunistiksi. Menestyneimpien ei tarvitse enää markkinoida itseään, sillä heidän kriittisyytensä on jo riittävän brändättyä ja tilannetajuista; rivikirjailija puolestaan ennakoi jokaisessa haastattelussa potentiaalisen yleisönsä halun, kiertää Helsingin ja Turun kirjamessut ja toivoo jossain vaiheessa muuttuvansa kiinnostavaksi (= HS tekee haastattelun / julkaisee positiivisen kritiikin).

Kiinnostavuus kestää tapauksesta riippuen 1–3 vuotta, ellei saavuta immuniteettia, mikä tarkoittaa jokaisen uuden julkaisun rutiininomaista kehumista HS:ssä ”kirjasyksyn tärkeäksi tapaukseksi”. Lisäksi immuniteetin saavuttanut kirjailija voi valtavirtamediaa myöten jyrähdellä havaitsemistaan monenlaisista laajoista epäkohdista uskottavuudella, jota lausutun kritiikin ilmeinen pinnallisuus ei tippaakaan häiritse. Näin valta lahjoittaa tukemalleen kirjailijalle kokemuksen, joka juhlistaa sekä hänen kuulumistaan että kapinallisuuttaan.

Nykyaikainen kirjailija ei ole ristiriita vaan synteesi, looginen johtopäätös maailmasta, jossa kapina on pantu viralta määrittelemällä sen yhteiskunnallisesti uskottavat muodot.