Homokeskustelusta ja kristinuskosta

Ajauduin viikonloppuna kummalliseen homoseksuaalisuusaiheiseen keskusteluun. Aihe sinänsä on tuttu, kuten törmäämäni lähestymistapakin: homouden harjoittaminen on syntiä, koska Jumalan ilmoitus kieltää sen ja niin edelleen; ja ei, heteroseksuaalit eivät ei-homoutensa vuoksi ole mitenkään vähemmän syntisiä ja niin edelleen, sillä kaikilla on ristinsä kannettavana ja niin edelleen.

En yleensä jaksa väitellä aiheesta ”onko homostelu syntiä vai ei”; selvästi ja ilmeisesti sitä on monen mielestä synniksi sanottava, ja jos minua jokin tässä asetelmassa nykyään kiinnostaa, niin tapa, jolla tietty normaalius tuotetaan, kun ”homokysymys” tulkitaan ennen muuta moraalisena problematiikkana. Näin syntyy käteviä rajanvetoja halun talouksien välille. Identiteetit vahvistuvat, me-henki paranee; horisonttiin ilmaantuu yhteinen ja yhdistävä asia.

Keskustelussa asetelma kontekstualisoitui suhteessa ”aikamme yleiseen haluttomuuteen tunnustaa mitään auktoriteetteja” eli ”postmodernismiin”, mihin (tyypilliseen ja epäilemättä väsyttävään tapaani) totesin, etteivät asiat ole noin yksinkertaisia: samaan aikaan kun yleinen symbolinen herra osoittautuu kadonneeksi, löytyy jatkuvasti uusia, mistä äärioikeiston nousu ja monet muut uudet fundamentalismit eivät liene vähäisimpiä esimerkkejä. Auktoriteettikapinan sisäisen järjestäytymisen ehto ja mahdollisuus on piilevässä herruuden eleessä. Tässä mielessä yhteisö tulee aina ennen yksilöä, ja tämän alleviivaamiseksi riittää hyvin homoseksin tuomitsijoiden kesken usein kuultu valitteleva lauseenparsi aikamme ”äärisubjektiivisuudesta”. (Individualistinen hedonismi on tietenkin tosiasia, mutta auktoriteettiuskoisen ”fundamentalismin” suhde siihen on kaikkea muuta kuin vastakkainen.)

Moni tunnustava kristitty katsoo, ettei homoseksuaalisuuden harjoittamisen synniksi kutsumatta jättäminen ole erityisen ”raamatullista”. Samaan hengenvetoon vakuutellaan, ettei syntiä ole niinkään itse suuntautuminen kuin sen ”aktualisoiva” teko, jolloin väärää ei olekaan haluamisen tapa, vaan tapa, jolla halua toteutetaan. Ei tietenkään ole ihme, että näin ajatteleva joutuu vähän väliä kokemaan ahtaalla olemista ”maailmassa”. Vallitsevassa (ja monelta osin) liberaalissa konsensuksessa on vähintäänkin epäilyttävää mennä sanomaan, ettei sinun tapasi toteuttaa seksuaalisuuttasi (ja seksuaali-identiteettiäsi) ole ”oikein”, koska #jumalanmielipide.

Näissä tilanteissa ajattelunsa ”raamatullisuudesta” huolta kantava kristitty ajautuu usein yhä syvemmälle diskurssinsa umpikujiin, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää lopulta suora vetoaminen ilmoitukseen: ”Minkäs minä sille mahdan, että Jumala näkee asian näin.” Tämä ei tietenkään vakuuta vastapuolella olevaa liberaalia millään tasolla, vaan ainoastaan vahvistaa hänen ennakko-oletuksiaan ”fundamentalistien” tekopyhyydestä ja älyllisen itsetunnon säilyttämispyrkimysten epätoivoisuudesta.

Tällainen keskustelu ei yleensä voikaan muuta kuin epäonnistua, ja pohjimmiltaan lienee kysymys auktoriteetin itsensä epäonnistumisesta, herran ja vallan väistämättömästä sokeudesta ruohonjuuritason orjuuden realiteeteille.

Vaikka pidänkin itseäni jonkinlaisena kristittynä – ainakin suhteessa ajatteluni traditioihin ja ideologiakriittisyyteen –, en (toisin kuin moni) miellä Raamattua ”ajattelun auktoriteetiksi”, pyhäksi kirjaksi, josta viime kädessä on tarkistettava, mille kannalle aikalaiskysymyksissä sopii asettua. Yhtenä kristinuskon merkittävänä seurauksena ja vaikutuksena pidän juuri sen kykyä osoittaa auktoriteettiin kuuluva välttämätön rakenteellinen puute, toisin sanoen eräänlainen ”herran sokeus”. Hyvä esimerkki tästä on tapa, jolla Jumala vastaa Jobin kysymykseen kärsimyksen tarkoituksesta. Mitään vastaustahan sieltä ei tule, vain herran mahtipontinen luettelo töidensä valtavuudesta – mikä tietenkin vie katseen tyhjiä höpisevästä herrasta kärsivään orjaan (Kristukseen).

Kristittyjen keskuudessa kuumana vellovan ”homokeskustelun” varsinainen panos onkin ennen muuta suhde auktoriteettiin ja siten suhde tuntemattomaan, toisin sanoen olemisen tapamme sinänsä. Auktoriteettiuskoisempi tulkinta edellyttää periaatteellisen samanmielisyyden ja pyhään kirjaan kohdistuvan vakaumuksellisen sitoutumisen, kun ideologiakriittisempi puoli painottaa ”vakaumuksen” jälkikäteisyyttä ”uskoon” nähden (vakaumus on vain uskon subjektiivisesti välittynyt muoto; usko on subjektille ulkoista). Ensin mainitun näkökulmasta ”johdonmukaisuus” edellyttää näin homoseksin harjoittamisen yksinkertaisen moraalisen tuomion siinä missä jälkimmäinen katsoo, ettei mitään periaatteellista samanmielisyyttä vaativaa auktoriteettia ole, tai jos on, mikään ”tosi kristillisyys” ei vaadi siihen sitoutumaan.

Ideologiakriittisestä luennasta käsin kysymys homoseksin syntisyydestä on tavallaan perifeerinen ja väärin suunnattu. Loppujen lopuksi neurootikon nautinto on aina kiellettyä eli ”syntistä”, ja tämä pätee tasapuolisesti kaikkiin nautinnon muotoihin. Lisäksi Toisen nautinto on aina häiritsevää (mikä osaltaan selittää paitsi Päivi Räsäsen kannanotot, myös yleisen hysterisoitumisen niistä). Kysymys homoseksin hyväksymisestä ja ”epäraamatullisuudesta” on toki kaikessa väärinsuuntautuneisuudessaan ja omassa väärin tunnistetuksi tulemisessaan kovin paljastava. Tahdomme Lain, joka erottelee ”luut ja ytimet” sysäämällä osan porukasta ”Jumalan tahdon” ulkopuolelle samalla, kun juuri tuo ulossuljettu (kielletty ja ylimääräinen) osa turvaa sisällä olevien identiteettipoliittisen eheyden. Tämä on sitä saman lajin eheyttä, joka aikoinaan sulki Jeesuksenkin yhteisönsä armon ulkopuolelle, eikä jättänyt muuta vaihtoehtoa kuin kuoleman – kristikunnan ensimmäisenä ateistina.