Merkintöjä sukupolvikokemuksen keskeltä

Merkintä 1 (kännissä; vihaisena)

Somesyötteessäni sairaanhoitajat anovat porukkaa pysymään kotona. Samaan aikaan tiet ruuhkautuvat, kun osa varakkaasta ja kuluttajan oikeuksistaan pakahtumiseen asti tietoisesta keskiluokasta tekee kaikkensa muuttaakseen maamme lomakeskukset, kahvilat ja ravintolat saatanallisiksi viruslingoiksi. Näiden persläpien yhtä lailla loputtomasti kuluttamaan tottuneet teini-ikäiset lapset, joiden käsitys kapinasta ja rohkeudesta tiivistyy merkkivaatemainosten banaaleihin imperatiiveihin, järjestävät yksityisbileitä ja yökyläreissuja muiden luokkatiedottomien vittupäävanhempiensa lasten kanssa; kun kaikki sitten aikanaan sairastuvat, sama erehtymätön kuluttajantaju (ja äkillinen tietoisuus kuulumisesta kansanosaan, joka ”pitää tätä maata pystyssä”) ohjaa heidät vaatimaan suurieleisesti ensiluokkaista hoitoa jo valmiiksi ylityöllistetyltä hoitohenkilökunnalta, joka normaaliaikanakin on kiitoksen sijaan saanut iltapäivälehtiä myöten kuulla olevansa syypää yhteiskuntajärjestyksen vaarantavaan patologiseen ahneuteen.

Atomisaation hedelmät kypsyvät ja putoavat. Superrikkaiden eliitti vetäytyy lääkäreineen ja hoitohenkilökuntineen antiseptisiin elysiumeihinsa; keskiluokka, joka ei vielä ole ehtinyt tajuta tulleensa kunnolla kusetetuksi, täyttää hiihtoparatiisit ja messukeskukset antautumalla liskoaivojensa ensimmäisille primitiivisille shokkireaktioille; ryysyproletariaatti koettaa arvuutella, kuinka maahanmuuttajat saisi selitettyä syypäiksi tähän uuteen uhkaan, jonka maalittaminen on osoittautunut tavallista hankalammaksi. Intelligentsija seikkailee kyynisen vahingonilon ja frustroivan hämmennyksen loputtomissa sokkeloissa. Useiden ”ajattelevien ihmisten” mielestä järkevin reaktio on pysähtyä neljäksi päiväksi olennaisten asioiden äärelle ja edetä kostean kaavan mukaan.

Merkintä 2 (seuraava päivä; selvänä, hiukan väsyneenä)

Vuosikymmeniä harjoitettu uusliberaali politiikka esittelee sikamaisia hedelmiään paljastamalla meille itsetyytyväisen ja varakkaan kansanosan, jonka elämä, halut ja tarpeet ovat jo kauan olleet niin privatisoituneita, että solidaarisuuden kaltaisten abstraktioiden sijaan ensimmäinen hiivamainen ja välittömästi mieleen tunkeva ajatuksenklimppi on: ”Ja minun lomaanihan ei valtio, saatana, pilaa.”

Jo nyt koronavirus osoittautuu meidän sukupolvikokemukseksemme. Se on kitkattoman kapitalismin kasvoille lyövä totuus, brutaali interventio ja pelottavuudessaan tyystin pakottava vaatimus; tuntematon, joka on liian lähellä kenenkään kertoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vain se ”tiedetään”, ettei mikään ole ennallaan.

Liskoaivojen massiiviset primitiivireaktiot noudattelevat tuttua torjunnan kaavaa. Saavutettujen etujen ehdottomaan privaattiuteen luottava liberaali luulee omistavansa aikansa, elämänsä ja unelmansa itse. Hänen eskapisminsa on idioottimaisuudestaan huolimatta loogista, sillä sen takana seisoo kokonainen halutuotanto ja markkinakoneisto, jonka loppua on mahdoton kuvitella.

Kuitenkin tuo mahdottomuus löytää ruumiinsa näkymättömästä viruksesta. Jos tämä ennakoikin Jumalan valtakunnan laskeutumista keskuuteemme, on utopiaan vielä infernaalisesti matkaa. Mitä ikinä tapahtuukin, on jälleen kerran selvää, että nykyjärjestelmän häviäjät kärsivät katastrofista eniten – jos kohta tutkimuksetkin osoittavat, että viime vuosikymmeninä huolellisesti viljelty taloudellinen eriarvoisuus lisää sairastuneiden lukumäärää myös rikkaimman promillen keskuudessa. Sikäli latteus ”samassa veneessä” olemisesta pitää ainakin minimaalisella tavalla paikkansa; ratkaisevaa on toki tässäkin, kuka kulloinkin puhuu ja millaista yhteisyyttä tosiasiallisesti tarjotaan. Tähän mennessä elvytystoimet ja tukipaketit ovat tarkoittaneet enimmäkseen rahan syytämistä pankeille ja yrityksille samalla, kun työläisten ja köyhien oloja on huononnettu ”kriisitietoisuuden” tuottamien järkälemäisten fetissien arveluttavassa varjossa.

Haaste, johon Facebookissa ei törmää, on olennaisten kysymyksien etsiminen.

Käsillä oleva hämmentävä tilanne tuo kieltämättä mieleeni Juha Seppälän Taivaanrannan ikimuistoisen lopetuksen:

Eerola pyysi vielä Bomania varmuuden vuoksi kirjallisesti kokoamaan niitä tietoja joilla olisi saattanut olla merkitystä asian kannalta ja Boman lupasi.

(…)

Hän istahti pöydän ääreen ja hamuili paperin eteensä. Se oli kuin pieni valkea kangas ja Boman tunsi olevansa ylivoimaisen tehtävän edessä.

(…)

Hän ymmärsi pian, että ennen kuin saisi sanaakaan paperille, hänen olisi kyettävä näkemään ne asiat joilla oli merkitystä niillä joilla sitä ei ollut.